Evakkomatkalla Lapin sodan aikaan

Oli syyskuun 23.päivä vuonna 1944. 

Olin perunapellolla, kun eräs naapurin vaimo tuli Kemistä ja huusi sinne pellolle: "Mene heti pakkaamaan tavaroita, ukkosi tulee kohta kotia. Käski sanoa, että illalla menee viimeinen juna Ouluun ja hänet on määrätty Oulun asemalle töihin". Mieheni oli silloin veturinlämmittäjänä Kemissä.

perunajauhon tekoa 1940-luvulla.

No minä tietenkin säntäsin niiltä jalansijoiltani, jätin pottukuokan ja kontin sinne pellolle ja painuin kortteeriin kerämään kamoja kasaan (asuimme silloin työväentalolla). Olihan niitä jo useana päivänä pakattu. Minun isäpuoli oli kuskannut niitä saareen moottoriveneellä ja sinne rantahiekkaan haudannut astia- ym. laatikoita. Kun oli huhuja kiertänyt, että sakemannit tulee ja polttaa talot ja tavarat.

No sitten pakattiin heteka, patjat, tyynyt, peitot ja vähän pitovaatteita naapurin hevosen kärryihin. Ajettiin Viantien pysäkille odottaen, että menis joku juna, että päästäis Ouluun. Meitä oli viisi henkeä, minä, ukkoni ja kolme lasta. Nuorin oli viisivuotias Anneli, vanhin Anita oli kymmenvuotias ja Sauli kahdeksan vanha. Siellä pysäkillä marssi edestakaisin saksalainen sotilas ja antoi suklaalevyn Annelille.

Sitten tuli juna ja me kiivettiin sinne vaunuun lapsinemme ja kasseinemme. Siellä oli suomalaisia sotilaita ja ne käski meitä peremmälle. Se oli niin sanottu "härkävaunu" ja sinne oli laitettu semmoisia kerrospetejä. Me istuttiin niitten reunalle ja lapset pelkäsivät vähän, kun siellä oli pimeää. Jossakin "kiilussa" oli valo. Sitten siellä yks solttu alkoi paistaa räiskäleitä kamiinan päällä ja söi niitä sitä mukaa, kun paistoi. Ei se niitä tarjonnut kellekkään.

No sitten tultiin Haukiputaan asemalle. Siellä juna pysähtyi ja siihen vaunuun tuli hätääntyneitä naisia ja taisi olla joku lapsikin mukana. Yksi oli vanhempi naisopettaja, joka hätäili, että ensi yönä räjäytetään Haukiputaan silta, eikä sitten kulje yhtään junaa. Pitää päästä pois, kun saksalaiset menee pohjoiseen ja suomalaiset ajaa niitä takaa. Me huomattiin, että radan varressa oli sahattu melkein kaikki puhelinpylväät poikki.

No sitten mennä kolluuteltiin etelää kohti. Se räiskäleitä paistanut mies alkoi voimaan pahoin, sille tuli vatsaan kovat tuskat ja se huusi jumalaa ja äitiä avuksi. Toisesta vaunusta tuli miehiä ja ne koettivat sitä rauhoittaa. Jotkut luuli, että se on humalassa, mutta ei se ollut. Se oli kamalasti kipeä ja itki ja huusi. Sitten tultiin Oulun asemalle ja se mies vietiin paareilla sairaalaan.

Oulussa me jäätiin ratapihalle, kun sinne oli kerätty kaikki pohjoisen junat. Se juna, jossa olimme, jäi sinne taakse. Me jouduttiin kulkemaan niiden junien alta, että päästiin aseman eteen ja sieltä toiseen junaan mikä meni etelään.

Siihen tuli sitten meidän ukon työkaveri ja sanoi, että päästään Liminkaan yhteen taloon asumaan. Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeelle, eikä se pysähtynyt Limingassa. Päästiin alas vasta Hirvinevassa. Me jäätiin radan varteen odottamaan, että etelästä tulee juna, jolla me päästään takaisin. Ja tulihan se juna ja me päästiin Liminkaan lapsinemme ja kasseinemme.

Ja siellä oli semmoinen maalaistalo lähellä Limingan asemaa ja sen talon omisti kirjailija Heikki Toppila. Hän asui perheineen Kuusankoskella, mutta oli talossa tilapäisesti. Hänellä oli palvelijoita, jotka hoitivat taloa ja karjaa. Hän itse asui toisessa päässä taloa olevassa huoneessa. Sitten siellä oli pirtti ja kamari ja semmoinen keittiön tapainen huone, jossa oli hella ja jossa se karjanhoitaja nukkui. Ja me päästiin siihen huoneeseen.

Meidän vanhemmat lapset eivät suostuneet tulemaan sinne sisälle taloon, vaan istuivat ojan penkalle ja tahtoivat kotiin. Minä löysin sieltä pirtin pöydältä vanhoja Seura-lehtiä. Sanoin, että tulkaa lukemaan ja sain ne viekoteltua sisälle. 

Ensimmäinen yö me nukuttiin pirtin penkillä. Ei siinä tullut paljon uni silmään, kun kateltiin russakoita, kun ne juoksi pitkin leivinuunin kylkiä. Sillä ei meidän lapset olleet ennen nähneet russakoita. Meidän ukko nukkui talon pöydällä, kai se pelkäsi niitä russakoita. Meidän heteka ja patjat, sun muut romppeet, oli menneet Pateniemeen, eikä me saatu niitä, kun vasta toisena päivänä. Sitten päästiin sinne keittiöön asumaan. 

Kun oli syksy, niin oli tietysti puintihommat, kirjailija hääri mukana ja me myös. Puimakone kävi kaksi päivää, ensin kotipihalla ja sitten edempänä olevilla pelloilla. Iso sika oli teurastettu ja tehty sianpääsylttyä, jota tarjottiin talkooväelle. Ja tietysti soppa oli höystetty sianlihalla. Hyvältä ne maistuivat.

Ja palvelija oli kuin "nukkuneen rukous", kun yöt kulki solttujen mukana. Aamulta kuudelta vääntyi petilleen ja seitsemältä tuli kirjailijan poika herätteleen aamulypsylle.

Sitten sinne tuli Posion evakoita, jotka ajoivat lehmiä. Ne lehmät pantiin sinne navettaan ja niille evakoille lämmitettiin sauna. Kirjailija sanoi, että ne on luonnonlapsia, kun ne hakevat täitä päästään ja vaatteistaan. Olivathan ne tietysti likaisia, kun olivat olleet kolme viikkoa matkalla lehmien kanssa.

Meillä oli myös radio mukana, josta me kuunneltiin, millä mallilla sota oli. Meidän isä kulki Oulussa töissä veturissa ja nakkeli sivumennessään veturista halkoja, että me saatiin keittää ruokaa. Minä ne sahasin ja pilkoin pienemmiksi siellä liiterissä. Kirjailija tuli katsomaan ja sanoi, että osaat sinä puitakin sahata. Minä sanoin, että ei sellaista työtä olekaan, jota ei osaa kun vain viitsii.

Ja siellä oli kaksi kamalan isoa sikaa ja se toinen jo tapettiin, kuten kerroin. Toinen oli niin iso ja lihava, että ei päässyt ollenkaan liikkumaan, vaan istui toisella kinkullaan karsinan nurkassa. Lampaita siellä oli ja kanoja,hevonen ja varsa sekä tietysti lehmiä. Ja sitten kirjailija pani sen palvelijan pois, kun se kuuli, että minä osaan lypsää ja ruokkia karjaa. 

vuonna 1944.

 

Loppuihan se sota viimein ja  alettiin taas pakata kamppeita. 8.päivä lokakuuta kuunneltiin taas radiota. Se oli sunnuntai aamu siinä yhdeksän paikkeilla , kun kuului kova jyrinä, että astiat hyppeli pöydällä.  Silloin räjäytettiin Kemijoen sillat ilmaan.                                                                  

No, ensin tehtiin häkki isolle pässille, sillä kirjailija aikoi viedä sen Kuusankoskelle. Aikoi lähteä sinne heti, kun me lähdetään Simoniemeen. Meidän isä teki sen häkin ja kirjailija kehui, että kyllä se on tekomies, kun teki pässille noin hyvän häkin. Sitten katkottiin kanoilta kaulat, tapettiin sika, hevonen ja lehmät myytiin.

Vietiin meidän heteka ja petivaatteet sen talon vintille odottamaan, että saadaan hakea ne joskus pois. Otettiin radio, kassi ja laukut ja lapset ja mentiin Ouluun hotelli Turistiin yöksi. Kuultiin, että Tuirasta lähtee aikaisin aamulla autokolonna kohti Kemiä ja me päästään menemään pohjoiseen. Joku sotilas vei meidän pussit ja kassit jo illalla valmiiksi sinne.

Herättiin kello neljä aamulla ja lähdettiin kävelemään kohti Tuiraa unisine lapsinemme. Se autokolonna lähti ja me mukana. Päästiin sinne kuorma-auton koppiin, mutta siellä oli niin tukala olo, kun ne soltut oli tehneet kiljua siellä Tuirassa ollessaan. Sitä ne siellä litkivät, yksi mies niistä oli niin pahapäinen, että alkoi rähjäämään. Minä lähdin sinne auton lavalle lasten kanssa ja se pahapäinen pantiin sinne jälkipäässä tulevaan autoon. Niillä oli kenttäkeittiö ja kokki matkassa. Välillä pysähdyttiin ruokailemaan. Tarjosivat ne meillekin hernerokkaa.

Koko päivä meni matkalla ja Viantiellä me erottiin siitä porukasta ja lähdettiin kävelemään kohti Simoniemeä. Tiellä tuli vastaan naapurin kotiapulainen ja sanoi, että minne te menette asumaan, kun siellä teidän kortteerissa asuu "Mustan nuolen porukkaa". Me mentiin minun vanhempien asuntoon. Sillä me asuttiin työväentalon kamarissa ja keittiössä.

 

Seuraavana päivänä minä meni sinne, siellä oli juuri vahdinvaihto. Edellinen porukka oli lähtenyt sieltä ja sinne piti tulla koululta uusi erä upseereita. 

No tietysti minä aloin siivoamaan. Kun niitä tuli sinne, niin olin luutuamassa kamarin lattiaa. Sanoin, että tämä on minun koti ja me tullaan tänne asumaan.

Ja olihan siellä Mustan nuolen porukkaa, sali, näyttämö ja ravintola oli niitä täynnä.

Kun oli syksy ja pimeä, ne alkoi pitämään siellä "nurkkatansseja". Ja tietysti kylän tyttäret tuli sinne, olihan siinä naisiakin ja sotaleskiä. Kyllä ei tullu nukkumisesta mitään, kun ne lopettivat vasta aamuyöllä. Kun se pukuhuone oli siinä kamarin seinän takana, niin siellä kävi semmonen "mekkala ja hirinä". Minä menin ja laitoin sen oven lukkoon ja sanoin, että tästä ette enää kulje. Käskin kulkea takaovesta. Minä laitoin astiakaapin keittiön ja ravintolan välisen oven eteen, ettei ne päässeet ollenkaan keittiöön.

Kolme viikkoa ne majailivat siellä ja sitten ne häipyi pois. Niillä oli kenttäkeittiö siinä pihalla, josta ne haki ruokaa "römsällä". Ja naapurin tyttö meni joka kerta sinne ja hänellä oli neljän litran "suppusuu-pääläri", johon se kokki lappoi kauhalla ruokaa. Olihan se hyvä, että saivat sieltä ruokaa.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman.

Tämä evakkomatka tapahtui Lapin sodan aikaan. Lapin sota alkoi 15. syyskuuta 1944 ja loppui 27. huhtikuuta 1945.

Aila-Riitta