Leïla Slimani: Toisten maa

 

kuva WSOY

   

   Leïla Slimani

   Toisten maa

   alkuteos: Le pays des autres 2020

   suom. Lotta Toivanen

   WSOY 2021

   

 

Leïla Slimani (s. 1981) on ranskalais-marokkolainen kirjailija ja toimittaja. Hän syntyi Marokon Rabatissa ja muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Vuonna 2015 Slimanille myönnettiin ensimmäisenä naisena Marokon suurin kirjallisuuspalkinto La Mamounia esikoisromaanistaan Adèle. Kun hänen toinen romaaninsa Kehtolaulu voitti Ranskan arvostetuimman Concourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016, Slimani singahti lukulistojen kärkeen ympäri maailmaa. Ranskan presidentti Emmanuel Macron nimitti Leïla Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi vuonna 2017. Slimani asuu Pariisissa miehensä ja kahden lapsensa kanssa.

***** 

Toisten maa on Slimanin isoäidin elämään perustuvan trilogian ensimmäinen osa; Sotaa, sotaa, sotaa. Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan loppupuolelta  ja päättyvät Marokon itsenäistymiseen 1956. 

Ranskalainen Mathilde avioituu Elsassissa sodasta palaavan marokkolaisen Aminen kanssa ja muuttaa miehensä kotimaahan, jossa siirtolaiset asuvat alkuperäiskansojen maassa ja alusmaalaiset emämaan protektoraatissa, ranskalaisten miehittämällä alueella.

Jo maahan saavuttuaan Mathilde tajuaa tulleensa kulttuuriin, jossa hän olisi aina miehensä alapuolella, miesten hallitsemaan maailmaan. Vuokralaisen kieltäydyttyä lähtemästä Aminen talosta, he joutuvat aluksi asumaan anopin luo. Mathilde pitää ajatusta naurettavana, mikseivät he voisi asua jossain muualla.

"Täällä tilanne hoidetaan niin." Tuon samaisen lauseen Mathilde sai sittemmin kuulla monet kerrat. Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällään, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Tässä uudessa kauniissa maassa kaikki oli erilaista; voimakas valo, taivaan väri, puiden sävyt, maku jonka tuuli toi kielelle ja huulille, kaikki oli erilaista. Valkoisissa kaavuissa haamun lailla lipuvat naiset.

Asetuttuaan asumaan syrjäiselle maatilalle Mathilde rehkii päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Syntyy kaksi lasta ja Mathilde oppii uusille käytöstavoille;

"Näin ei tehdä" tai "Siihen meillä ei ole varaa". Hän oli siirtynyt isän talosta aviomiehen taloon, mutta ei ollut saanut siinä kohtaa sen enempää itsenäisyyttä tai määräysvaltaa.

Amine oli kuitenkin lempeäluonteinen aviomies, kohteli työmiehiään inhimillisesti, eikä ollut samanlainen kuin ranskalainen naapuritilallinen, joka sätti palvelijaa, vanhaa miestä: "Katso ja ota opiksesi! Minä tunnen arabit. Työmiehet ovat sivistymätöntä sakkia, niitä on pakko piestä. Minä osaan heidän kieltään, minä tunnen heidän heikkoutensa."

Amine vietti aamusta myöhäiseen iltaan aikaansa pelloillaan, ja tunsi ahdistusta koska huomasi alueen maaperän olevan kelvotonta, vain ohut maakerros oli hedelmällistä. Hän alkoi istuttaa appelsiini- ja sitruunapuita ja jalostaa niitä.

Kylän miehet ihailivat hänen sisukkuuttaan. He katselivat, miten hän kyykistyi sormeilemaan multaa, painoi kämmenen puunrungolle kuin odottaen luonnon paljastavan hänelle salaisuutensa. Amine halusi että kaikki tapahtuisi nopeasti. Hän halusi menestyä.

Tutustuttuaan unkarilaiseen lääkäriin Aminen uurastukset alkoivat tuottaa tulosta ja hedelmät kaupattaisiin Itä-Eurooppaan. Lääkärin tutkittua hupaisena Aminen jalostamaa puuta; sitruunapuunpistokas appelsiinipuunrunkoon, Amine sanoi tehneensä sen lasten iloksi, tytär sanoi sitä sippelsiiniksi. 

Mathilden elämään tulee uutta sisältöä parantajakykyjen ansiosta, joita maatöitä tekevät naiset huomaavat hänellä olevan. Potilaita tuli paljon ja toiminta laajeni, Amine pelkäsi lastensa ja vaimonsa puolesta, oli tauteja, jotka voisivat tarttua heihin. Mutta molemmat kannattivat kuitenkin uudistuksia; lääkkeet parantaisivat sairauksia ja koneet satoa.

Kirja kuvaa myös nuoren Aicha-tyttären elämää hänen aloittaessaan koulunkäyntinsä kristittyjen koulussa eurooppalaisessa kaupunginosassa. Isänsä mielestä hän ei kuuluisi sinne, ja aluksi Aicha pelkää, koska häntä kiusataan koulussa; "Aicha haisee palvikinkulta", he huutelivat koulun pihalla. "Aicha elää kuin mutiaiset majoissaan". Kotona liesi ja talo lämpenivät hiilellä, niinpä Aichan vaatteissa oli ikävä noenkatku. Myös Mathildea, joka oli päätä pidempi miestään pilkattiin kaduilla; Valkonaama ja mutiainen. Jättiläinen ja upseerintynkä.

Aicha opiskelee ahkerasti ja viettää koulussa paljon aikaa tyttökoulun sisaren, nunna Marie-Solangen kanssa, josta hän oppii pitämään; Marie-Solangen seurassa Aicha lähti maanpäällisestä maailmasta. Hän jätti taakseen ihmisten kataluuden ja rujouden ja leijui taivaallisiin sfääreihin Jeesuksen ja apostolien tykö. Hän piti kappelin rauhasta, pianomusiikista ja liikuntatunneista. Yksi asia hänellä oli jäänyt mieleen: Jumala rakastaa vain miehiä ja lapsia. Hän vakuuttui siitä, että naiset jäävät tuon universaalin rakkauden ulkopuolelle ja naiseksi kasvaminen huoletti häntä.

 Vanhemmat kutsutaan koululle kuulemaan Aichan mainiosta koulumenestyksestä, josta he ovat ylpeitä. Tuo hentoinen tyttölapsi, jolla on pihtikintut ja kurttunaama, tuo takkutukkainen pikkulikka oli siis älykäs...Tytär näytti menninkäiseltä, ja silti hän osasi latinaa ja päihitti kaikki ranskalaistytöt matematiikassa.

Maa elää mullistusten aikakautta, sulttani oli lähtenyt maanpakoon Korsikalle. Oli muodostettu salaisia järjestöjä, jotka kannattivat aseellista taistelua sortajia vastaan. Kansallismielisten kapina vyöryi verisenä Marokossa, ja se ulottui myös Mathilden ja Aminen perheen, sekä heidän sukulaistensa elämään.

*****  

Kirja on aikamatka historiaan, naisen alistettuun asemaan miesten maailmassa. Matka, jonka suuntaa ja määränpäätä voi yrittää muuttaa ja joskus se voi osin onnistua. Mathilden ja Aichan tarina mielestäni osoittaa sen, tytötkin voivat kouluttautua ja naiset olla taloudellisesti riippumattomia miehistään. Mutta toisaalta kirjassa kuvataan kulttuuria, jossa vaimojen ja sisarten elämää hallitsee mielivaltainen raakuus ja alistus. Naisten kohtalo on miesten, valtaapitävien ja epäoikeudenmukaisuuden puolella.

Tätä kirjaa lukiessani mietin, miten sattumanvaraista ihmisen elämä voi olla, mihin maahan ja mihin kulttuuriin synnymme? 

Leïla Slimanin kirjan kaunis kerronta kaikkien noiden surullisten ja raakojenkin kohtaloiden keskellä, huomasin pitäväni tosi paljon noista luontoa maalaavista kuvista. Saatoin aistia paahtavan auringon, appelsiinin makean maun ja kirpeän sitruunan tuoksun, ja ihmisten rakkauden synnyinmaataan kohtaan. Arkista aherrusta maassa, jossa he olivat eläneet kauan vihollisten naapureina ja olivat kasvaneet yhdessä heidän kanssaan.

Aicha: Hän olisi halunnut tentata maaperää, pyytää sitä kertomaan, mitä se oli nähnyt, kertomaan niistä, jotka olivat asuneet täällä ennen häntä ja nyt jo kuolleet, niistä joita hän ei ollut koskaan tuntenut.

Aicha: Me olemme niin kuin sen sinun puusi, puoliksi sitruuna ja puoliksi appelsiini. Emme ole kummankaan puolella. 

Taivas oli vaaleanpunainen, oli se hetki päivästä, jolloin Mathilden pihaportille istuttamat kukat tuoksuivat vahvimmin. 

Monellakin tapaa kiinnostava ja mieleenpainuva, Slimanin isoäidin elämään pohjautuvan trilogian ensimmäinen osa, mielenkiinnolla odotan tarinan toista osaa.

 

Helena Steen: Paikka hyvässä perheessä

kuva Minerva

   Helena Steen

   Paikka hyvässä perheessä

   Minerva 2021

   352 sivua

 

 

 

 

 

 

Helena Steen on Englannissa työskentelevä filosofian maisteri ja perheenäiti. Hän on alunperin kotoisin Lahdesta, mutta suvun juuret ulottuvat Kannaksen Karjalaan. Steen remontoi 1930-luvun taloa Devonissa perheensä kanssa, rakastaa kirjoja ja vanhoja esineitä ja nauttii aikamatkasta menneisyyteen sekä retkistä Devonin upeaan luontoon. Paikka hyvässä perheessä on hänen esikoiromaaninsa.

*****

Kirjan tapahtumat sijoittuvat  1930-luvun alkuun. Anni on 18-vuotias varakkaan karjalaisperheen tytär, jonka äiti on kuollut. Nyt perheessä eletään isän siskon, Elsa-tädin komennossa. Helmi-täti asuu Viipurissa ja Aina-täti Helsingissä ja heidän kauttaan Anni saa vaikutteita hieman modernimmasta elämästä kotikylään verrattuna. Opiskelujen ollessa vielä kesken, Elsa-täti kutsuu lähisuvun koolle ja Annille ilmoitetaan häntä koskevasta päätöksestä. Heidän mielestään Anni on käyttäytynyt sopimattomasti, ja nyt hänet lähetetään piikomaan Englantiin. Yksi viaton suudelma ja pian Anni on laivalla matkalla tuon ajan au pairiksi. Anni pakkaa matkalaukkuunsa vähäiset tavaransa, hienon uuden hattunsa ja onneksi myös vanhan villaisen talvitakin, joka osoittautuukin todella tarpeelliseksi.

Ja matka voi alkaa. Laivamatkalla Anni ennättää jopa rakastua suomalaiseen liikemieheen Marttiin. Tiet kuitenkin erkanevat laivan päästyä satamaan ja Anni aloittaa kovan työn Devonissa, isäntäperheessä jonka yhteiselo ei tunnu olevan kovinkaan sopuisaa. Myös työ palvelijana osoittaa Annille, millainen yhteiskunnan luokkajako tässä maassa vallitsee. Kouluja käyneen nuoren suomalaisnaisen ei ole helppo alistua vanhakantaiseen palvelijan rooliin. Asumiseen kolkossa pikkuisessa yläkerran kopperossa, jossa ei ole edes pöytää. Ja se kylmyys, ei minkäänlaista lämmitystä, nukkuminen onnistuu vain vaatteet päällä. Onneksi mukaan otettu villainen talvitakki on todella tarpeellinen. Anni ei voi ymmärtää isäntäparin tapaa nukkua ikkuna avoinna? Vasta aamulla Anni saa sulkea sen käydessään siivoamassa ja petaamassa heidän makuuhuoneessaan.

Ja työtä talossa riittää, joka päiväiset siivoamiset, ruoantarjoilut ja keittäjän irtisanouduttua työstään Anni joutuu  tekemään myös keittäjän työt. Ja rouvan keittokirjaa Anni joutuukin päivittäin selaamaan saadakseen päivän ateriat tehtyä, rouvan laatiman listan mukaan, totta kai. Ja päivittäiset ruokaostokset kuuluvat myös Annin päivittäisiin työtehtäviin.

Vapaa-aikaa on vain keskiviikkona iltapäivällä ja silloin Anni pääsee näkemään muutakin elämää, kuin tuo piikomisen täyttämä arki. Hän on ystävystynyt naapuriperheen palvelijan kanssa ja he alkavat viettää yhdessä vapaailtojaan. 

Anni kaipaa kotiin Suomeen, varsinkin itsenäisyyspäivänä, jonka viettoa kotona Suomessa hän muistelee.

Viipurissa Helmi-täti sytyttää ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää, ehkä Aina-tätikin Helsingissä. Elsalla sellainen ei ole tapana, mutta jotakin juhlallisempaa väreilee Tikankin talossa. Päivällinen syödään salissa, isä ja Elsa pukeutuvat juhlapukuun. Ja minulla on tapana soittaa äidin pianoa, isän tenori yhtyy Maamme-lauluun. Silmänurkassa kiiltää kyynel - äidinkö vuoksi, vai liikutuksesta isänmaan tähden?

Kylminä iltoina Anni istuu vuoteellaan ja kirjoittaa kuvauksiaan englantilaisesta elämästä ja lähettää niitä Kotiliesi-lehteen. Ensimmäinen piti olla jo painettuna joulukuun alun lehdessä. Ja Anni on saanut jo kirjoituspalkkionsakin.

Jouluksi Anni matkustaa isäntäperheen mukana Lontooseen. Ei toki samaa matkaa, vaan aiemmin junalla muiden palvelijoiden kanssa. Isossa Lontoon talossa hänestä tulee tviini (between), keittiöpiian ja sisäkön väliltä, joutuu tekemään tarvittaessa molempia töitä.

Täällä minä siis olen, Anni-polo, tviininä jääkylmässä ja monin verroin Brownien taloa antiikkisemmassa talossa. Keittiössä ei ole edes kaasuhellaa, kaikki huoneet, makuuhuoneita myöten lämmitetään hiilellä ... edes kuumavesipulloja ei riittänyt meille kaikille, kun perheen makuuhuoneisiin täytyi kaikkiin varata omansa, vaan keittäjä varusti mukaamme yläkertaan hellan reunalla kuumentamansa tiiliskivet. Ne me käärimme pyyhkeisiin ja laitoimme lämmikkeeksi sänkyihimme. Onneksi otin vanhan talvitakin mukaan!

Keskiviikkoista vapaailtaansa Lontoossa Anni viettää kaupungilla ja kaipaa taas kotiin.

LONTOOSEEN HUKKUU KOKONAAN! Tältä Annista täällä tuntuu.

Kulkiessaan osana Oxford Streetin ihmismassaa ei pysty vaikuttamaan siihen minne menee ja miten nopeasti - täytyy liikkua silloin kun massa liikkuu, pysähtyä, kun se pysähtyy. On kuin täällä lakkaisi olemasta yksilö kokonaan ... Mutta täällä! Täällä minä en ole kukaan. Täällä sellainen, joka ei ketään tunne, ei äkkiä yksinään merkitse mitään, hänestä tulee vain häviävä pisara alati lainehtivassa ihmismeressä, ohi vilahtava kasvo tuhansien ja taas tuhansien muiden joukossa.

*****

Kirjan tarina etenee päiväkirja-muodossa, kuvaa nuoren kouluttautuneen naisen mietteitä ja tuntoja hänen joutuessaan niin erilaiseen rooliin, piian rooliin. Kahden kerroksen väkeä-, Downton Abbey-tyyliin, englantilaista vanhakantaista elämää. Kirja kuvaa tuonaikaisia kulttuurieroja ja luokkayhteiskunnan jakoa.

Kirja oli helppolukuinen, nopeasti etenevä, palvelijan arkista uurastusta kuvaavaa luettavaa. Kirjassa oli aika paljon myös ruoanlaittoon ja yksityiskohtaisiin ruokaohjeisiin liittyvää asiaa, minun mielestä ehkä liikaakin. Olisin kaivannut enemmän muunlaisenkin elämän kuvausta kotimaassaan niin vauhdikkaan Annin kohdalla? No, piiaksihan hänet Englantiin lähetettiin Paikkaan hyvässä perheessä. Näinhän Elsa-täti ja muu lähisuku kaikille kertoivat Annin ulkomaanmatkasta. 

 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

   

   Lisa Wingate

   Ennen kuin olimme sinun

   alkuteos: Before we were yours (2017)

   suom. Hilla Hautajoki

   Sitruuna Kustannus 2020

   473 sivua

 

 

 

 

Lisa Wingate ( s. 1965) on entinen toimittaja. Hän on kirjoittanut yli 30 kirjaa ja saanut teoksistaan useita palkintoja sekä ehdokkuuksia. Hänen kirjojaan on julkaistu yli 40 kielellä ja ne ovat nousseet myydyimpien kirjojen listoille joka puolella maailmaa. Wingate asuu Teksasissa.

*****

Kirja kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa ja on siepatuista lapsista kertova fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisuuteen.

Memphis, Tennessee, 1939: Kaksitoistavuotiaan Rill Fossin koti on asuntovene Missisippijoella. Eräänä myrsky-yönä isä lähtee viemään äitiä sairaalaan, ja Rill joutuu vastuuseen nuoremmista sisaruksistaan. Vanhempien poissa ollessa veneeseen tunkeutuu vieraita ihmisiä, jotka pakottavat lapset mukaansa ja lupaavat viedä heidät vanhempiensa luokse. Karmea totuus valkenee lapsille kuitenkin pian.

Aiken, Etelä-Carolina, nykyhetki: Avery Statford vierailee senaattori-isänsä kanssa hoivakodissa ja tapaa siellä vanhan naisen, joka väittää tuntevansa hänet. Kohtaaminen jää vaivaamaan Averya, ja hän ryhtyy penkomaan suvun menneisyyttä selvittääkseen kuka nainen on. Mitä Amerikassa tapahtuikaan vuosien 1920 ja 1950 välissä? Onko hänen perheensä sekaantunut laittomaan lapsikauppaan?

Rill ja hänen sisaruksensa kuljetetaan orpokotiin, jossa pelokkaita, vanhempiaan kaipaavia lapsia kohdellaan todella julmasti, varsinkin tummatukkaisia ja ruskeasilmäisiä. Pieni Stevie on yksi heistä.

"Miten pikku Stevie pärjäilee? Hän on aika samankokoinen kuin se sairashuoneessa oleva poika: Vanhempi kylläkin, mutta se tieto voidaan muuttaa. Minkä väriset hänen silmänsä olivatkaan?" "Ruskeat. Mutta hän on myös alkanut kastella sänkyään. Eikä hän suostu puhumaan. En usko, että hän kelpaa asiakkaalle."  "Sellainen peli ei vetele. Jos hän pissaa taas, köytä hänet sänkyyn ja jätä hänet siihen päiväksi. Hän oppii, kunhan saa vesirakkulan tai pari. Ruskeat silmät eivät asiakkaalle kelpaa. He ovat tilanneet sini-, vihreä- tai sen orvokkisilmäisen, mutta ruskea ei tässä tapauksessa käy päinsä."

Fossin sisarukset olivat erittäin suosittuja, olivathan he vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä. Sairaaloissa ja julkisilla terveysasemilla työskentelevät ja orpokodille raportoivat tarkkailijat olivat valinneet heidät siepattavaksi juuri sen takia. Lapsiryöstön kohteina olivat erityisesti yksinhuoltajaäidit, köyhät vanhemmat ja mielenterveysongelmaiset naiset. Ja vanhemmat, jotka hakivat apua sosiaalitoimistoista ja äitiysklinikoilta.

Rill kuuli keskusteluja, kuinka hänestä ja hänen sisaruksistaan "käytiin kauppaa".

"Ne viisi on säästetty siihen iltapäiväkatselmukseen." Nielaisin kurkussani polttelevan palan, ja se asettui mahaani. Iltapäiväkatselmukseen? Taidan tietää, mitä se tarkoittaa. Olen nähnyt muutaman kerran täällä vierailleita vanhempia. He odottavat kuistilla, ja sitten hoitajat tuovat heille heidän lapsensa näytille pestyinä, puettuina ja kammattuina. Vanhemmat tuovat lahjoja ja halaavat ja itkevät kun heidän täytyy lähteä. Sen täytyy tarkoittaa iltapäiväkatselmusta.

Vuosikymmeniä myöhemmin ristiriitaisissa tunnelmissa Avery miettii myös isoäitinsä kohtaloa ja miten se on vaikuttanut hänenkin elämään.

Ne viisi jokimustalaislasta, jotka joutuivat Tennesseen orpokotiin, ansaitsevat saada tarinansa välitettyä tulevillekin sukupolville. Jos kohtalo olisi päättänyt toisin, isän äiti olisi kasvanut joella köyhän kansan keskuudessa ja saanut tuntea laman vaikutukset nahoissaan. Hän ei olisi tavannut isoisääni eikä mennyt tämän kanssa naimisiin. Meistä ei olisi tullut Statfordeja. 

Kirja perustuu yhteen Amerikan suurimpaan skandaaliin, vaikkakin Fossin lasten ja Arcadian elämä ovat fiktiota, mutta näiden lasten tarinat kumpuavat jostain Missisippijoen mutaisista vesistä. Heidän kokemuksensa ovat kuitenkin samoja, kuin 1920-luvulta 1950-luvulle perheistään varastetuilla lapsilla.

`Tositarina Georgia Tannista sekä Tennesseen orpokodin Memphisin yksiköstä on paitsi eriskummallinen myös surullinen. Paradoksaalista on, että järjestö todella pelasti monia lapsia huonoista oloista sekä sijoitti uusiin perheisiin lapsia, joita biologiset vanhemmat eivät halunneet pitää. Toisaalta lukuisia lapsia vietiin rakastavilta vanhemmiltaan kyseenalaisin keinoin ilman että menetystään syvästi sureva syntymäperhe sai enää koskaan nähdä lapsiaan.´

Minua tämä kirja suorastaan järkytti, kun ajattelin että tällaista toimintaa harjoitettiin vielä sadan vuoden takaisessa maailmassa ja että se oli osin hyväksyttävää.

Karmaisevaa, sydäntäriipaisevaa ja koskettavaa luettavaa. Mutta lopulta tässä kauniissa tarinassa oli kuitenkin toiveikkuutta:

Mihin tahansa polkumme elämässä johtaakaan, sydän ei unohda kotia.

 

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

kuva Bazar

  Victoria Hislop

  Ne, joita emme unohda

  alkuteos Those, Who Are Loved (2019)

  suom. Laura Jänisniemi

  Bazar 2021

  528 sivua

 

Victoria Hislop (s.1959) on brittiläinen kirjailija. Hän sai vuonna 2007 parhaan tulokkaan Galaxy British Book Awards-palkinnon esikoisromaanillaan Saari, josta tehty tv-sarja sai suuren suosion. Hänen kirjojaan on käännetty noin 30 kielelle. Ne, joita emme unohda on Hislopin seitsemäs romaani. Suomeksi hänen tuotannostaan on julkaistu aiemmin romaanit Saari, Elämänlanka ja Paluu. Hislop asuu Kentissä puolisoineen, ja heillä on kaksi lasta.

*****

Eleftheria Koralis oli omistanut ison kaksikerroksisen talon jo mennessään naimisiin Pavloksen kanssa. Äidin vanhemmat olivat kuuluneet kauppiasluokkaan, mutta enää rikkauksista oli jäänyt jäljelle vain talo. Kaikki muu omaisuus, maalaukset ja hopeat oli myyty. Jäljellä oli vain ränsistynyt talo, jossa Themis sisaruksineen asuu äitinsä ja isänsä kanssa. Eikä muillakaan saman kadun asukkailla ole sen parempia asuntoja.

Themisin kapteenina työskentelevä isä viettää kuukausia merillä ja käy vain satunnaisesti kotona. Kun isä ja hänen ystävänsä käyvät kiivaita väittelyjä, kilistelevät laseja ja laulaa hoilottavat, Themisin turvapaikka on vankan pöydän alla. Jo kolmevuotiaana hän tuntee sanan "katastrofi".

Eräänä päivänä Ateenassa pikkuinen Themis-tyttö havahtuu yksin ruokapöydän alla leikkiessään korviahuumaavaan pamaukseen ja kaikkialta tulvivaan valoon. Pahasti rappeutunut kotitalo on romahtanut pöydän ympäriltä. mutta Themis ja suuri ruokapöytä säilyvät kaikkien ihmeeksi ehjänä.

Talon romahdettua Eleftheria lapsineen joutuu muuttamaan anopin Kyría Koralisin pieneen asuntoon, koska ei ole muita vaihtoehtoja, ei omaisuutta ja lapset tarvitsevat katon päänsä päälle. Ja niin Eleftheria, Thanasis, Panos ja Margarita ja Themis jatkavat elämäänsä isoäidin, anopin armoilla. Eleftrian elämänhalu alkaa murentua ja pian hänet viedään psykiatriseen sairaalaan ja isoäiti alkaa huolehtia lapsenlapsistaan.

Syyskuussa 1939 Hitler miehitti Puolan ja Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksaa vastaan. Seuraavien kuukausien aikana konflikti laajeni, ja pian kävi selväksi, että jokainen valtio joutui valitsemaan puolensa.

Elämä kotona käy vuosien kuluessa riitaiseksi, kun Themisin veljet asettuvat eri puolille liittyessään kansalliseen nuorisojärjestöön. Koulusta tulee Themisin turvapaikka, siellä hän kokee olevansa vapaa ja turvassa. Ja sieltä hän saa uuden ystävän Fotinin, joka oli tullut äitinsä kanssa Vähästä-Aasiasta Kreikkaan pakolaisena. Myös tytöt pakotetaan osallistumaan EON:n kokoontumisiin.

"Jos me vain liikuttelemme huuliamme sanojen tahtiin, emme oikeasti laula", Fotini sanoi." Silloin emme oikeasti tarkoita sitä, mitä niissä sanotaan...?"

Ja tämä Fotinin lausuma ohje muistui monesti Themisin mieleen seuraavina vuosina hänen liityttyä vastarintaliikkeeseen, taisteluun hallituksen sotilaita vastaan.
Tulevina vuosina natsimiehitys, Kreikan poliittinen jakautuminen oikeistoon ja vasemmistoon, sisällissota, nälkä, puute ja kurjuus olivat osa heidän kaikkien arkea. Kylien ryöstelyä, ruoat ja aseet viedään, ihmiset pakkovärvätään ja vanhukset tapetaan.

Hallituksen joukkojen väijytyksessä vangittuja naisia siirrettiin saarelta toiselle, vankilasta toiseen, yritettiin saada tunnustamaan uusi hallitus, elämään täysivaltaisina Kreikan kansalaisina. Ja Themis on yksi näistä naisista.

Kukaan Themisin teltan naisista ei ollut moneen viikkoon allekirjoittanut dílosia. Siksi he olivat hankalassa maineessa, ja sotilaat vaihtoivat taktiikkaa. Rangaistusten kauhuja ei enää säästetty öiseen aikaan, vaan heitä piestiin usein myös päivisin.

Heidät yritettiin murtaa viemällä eristyksiin useaksi päiväksi ja yöksi kosteaan pimeään luolaan, vain kerran päivässä suuaukosta viskattiin leipäpala. Julmat kidutukset vain jatkuivat, raiskaukset, kasvoja ja kauloja kärvennettiin tupakalla, mielivaltaiset teloitukset.

Sotilaille alkoi valjeta, että naisten tahdonvoima oli suurempi kuin vartijoiden päättäväisyys panna heidät allekirjoittamaan, ja turhautuneina he olivat entistä julmempia.

Saarella oli vain naisvankeja, ja pian he alkoivat käyttää toisistaan nimitystä adelfi, sisko, ja käyttäytyivät niin kuin ihanteista kiinni pitäminen olisi yhteinen taistelu eikä yksilöllinen.

Naisia valokuvattiin ja kuvat sensuroiduista kirjeistä piti lähettää kotiväelle. Niiden tarkoitus oli todistaa ulkomaailmalle, että naiset olivat terveitä ja hyväkuntoisia ja että vankeus oli heidän omaksi parhaakseen.

"Ne kauheat valokuvat olivat silkkaa valhetta", Themis totesi. "Mutta sinun piirroksesi kertovat totuuden!"... "Ja silti maailma näkee meistä juuri ne kuvat", kommentoi Aliki, joka piirsi erään iäkkään naisen kuvaa. Välineinä hänellä oli tulisijasta pelastettu hiilenpala ja paperi, jonka hän oli varastanut heidän kirjoittaessa kirjeitään.

Aliki piirsi myös Themisin kuvan: "Tulet muistamaan tämän hetken", Aliki sanoi. "Se ei toistu."

Tämä kuva ja hiuskiehkuran sisältävä kuva seurasivat osana Themisin seuraavien vuosikymmenten elämää, hänen tehtyään henkilökohtaisen valintansa vankeudessa ollessaan. Ja Alikin muisto jäi elämään hänen tulevaisuuteensa, tärkeään osaan sitä.

Matka Trikériltä oli vienyt kaikki hänen voimansa, mutta aamulla hän heräsi yksi ainoa ajatus mielessään. Uuden matkan piti alkaa.

Themis lähentyi veljensä kanssa, josta oli tullut vuosien myötä pehmeämpi kannanotoissaan. Myös sisaren lapsista oli tullut osa veljen yksinäistä elämää.

Noiden kahden keskinäinen yhteisymmärrys oli mysteeri kaikille. Themis tiesi kyllä, että kaikki ei ollut loogista eikä ymmärrettävää, mutta kommunistin pojan ja koko elämänsä vasemmistolaisten vainoamiseen omistaneen miehen välinen ystävyys todisti sen. Nikos paloitteli aina Thanasiksen ruoan, nosti hänen keppinsä, jos se sattui putoamaan, ja kävi ostamassa lehden, jos eno oli itse unohtanut. Heillä kummallakin oli yksi yhteinen piirre: vihaisuus. Ehkä he tunnistivat sen toisissaan. 

Kului vuosia ja taas Kreikassa kuohui: Armeija kaappasi vallan, vasemmistolaisia vainottiin taas. Lopulta maahan palautettiin demokratia ja monet maanpakoon lähteneet palasivat takaisin kotimaahansa.

Kirja antaa näkökulmaa Kreikan historiaan ja ihmisiin kaiken tuon kuohunnan keskellä. Toisen maailmansodan vaikutus Kreikkaan ja sen naapurimaihin. Kirjassa ei mässäilty väkivallalla, mutta sodan julmuudet olivat koko ajan aistittavissa. Kirjassa seurataan pienen tytön matkaa lapsuudesta vanhuuteen sisällisodan ja toisen maailmansodan varjostamassa Kreikassa, surullisia vaiheita Themiksen omassa ja läheisten elämässä. 

Ja kuinka sota jakaa läheisiäkin ihmisiä taistelemaan eri puolille. Themis ei halunnut, että edellisen sukupolven käymä taistelu alkaisi taas, koska loppujen lopuksi kuitenkin kaikkein tärkeintä on perheen merkitys, ja sen tämä kirja myös hyvin kuvasi.

Nyrkin jyske,liiallisen innon vallassa pöytään lyödyn lasin särkyminen, korotetut äänet. Sellaiset eleet olivat muuttuneet todelliseksi väkivallaksi, veli oli noussut veljeä vastaan, eikä se ollut tuhonnut vain hänen omaa perhettään vaan koko maan.

Vuosikymmenten jälkeen isoäiti Themis lastenlapsineen sytytti kirkossa kynttilöitä ikonin edessä.

Kaikki kolme istuivat taas penkille ja katselivat seitsemää kullankeltaista liekkiä, jotka valaisivat pimeyttä. Ilman täytti mehiläisvahan miellyttävä tuoksu.

"Minkä takia sinä sytytät näitä kynttilöitä, vaikka et ole uskonnollinen?" ... "Se on minun tapani pitää nuo ihanat ihmiset elossa"

Ne, joita rakastetaan, .... eivät koskaan kuole.

Those who are loved

 säe Giánnis Rítsosin runosta "Epitáfios"

*****

Olen kiitollinen, että saan uppoutua tällaisiin tarinoihin ja oppia historiasta aina uusia asioita. Tämän kirjan myötä näen Kreikan kauniit maisemat ja paikat uusin silmin.  Samoja tunteita minussa heräsi luettuani Hislopin kirjan Saari ja katsottuani siitä tehdyn tv-sarjan, jonka olen katsonutkin jo pari kertaa.

Ne, joita emme unohda on taas yksi sellainen kirja, jonka sivuja haluaa kääntää saadakseen tietää lisää ja toisaalta ei halua kääntää, koska ei halua tarinan loppuvan.

 

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina

  Beth Morrey

  Missy Carmichaelin rakkaustarina

  alkuteos: Saving Missy

  suom. Pirjo Ruti

  Bazar 2020

  416 sivua

 

 

 

 

Beth Morrey sai kimmokkeen esikoisromaaniinsa työnnellessään oman lapsensa vaunuja paikallisessa puistossa. Nykyisin Morrey kirjoittaa täyspäiväisesti. Hän asuu Lontoossa miehensä, kahden lapsensa ja Polly-nimisen koiransa kanssa. Hän tunnustautuu paitsi koira- myös jouluihmiseksi.

Tik-tak, tik-tak. Missyn elämänpiiri on käpristynyt yksinoloksi vanhassa talossa, jonka hiljaisuuden rikkoo vain kellon tikitys. Seuranaan hänellä on muistot rakkaista, eikä Missy mitään muuta seuraa usko ansaitsevansakaan.

Missy nukkuu, herää, syö, lukee lehdestä kuolleet, käy kävelyllä, ottaa sherryn. 

Päivä päivän jälkeen jatkuu samanlaisella kaavalla. Millicent Carmichael on 78-vuotias yksinäinen eläkeläinen. Hän miettii nuoruuttaan ja muistelee, kuinka hän tutustui Leo-puolisoonsa. Muistot heidän pitkästä yhteisestä elämästä täyttävät nuo päivien yksinäiset tunnit. Kävelylenkitkin Missy tekee vain sen vuoksi, että hänellä olisi jotain kerrottavaa puhelimessa pojalleen Alistairille, joka on muuttanut Australiaan. Sen sijaan Missyn välit tyttäreensä Melaniaan ovat huonot, he vain riitelevät tavatessaan.

Missy tuntee olevansa yksinäinen, kasvoton vanhus istuessaan puiston penkillä, mutta eräänä kauniina päivänä kaikki muuttuu. Yhtäkkiä hän joutuu hetkeksi kasvotusten toisen ihmisen kanssa. Missy on pyörtynyt puiston penkille.

Nyt Missyn elämään hyökyy kaikenlaista uutta: Angela, kursailematonta kieltä käyttävä yksinhuoltajaäiti. Otis, supersankariasuissa viihtyvä miehenalku. Sylvie, ruuanlaittoon panostava sisustussuunnittelija, joka hullaantuu aarteisiin, joita hän löytää päästessään Missyn talon ullakkoa penkomaan.

Ja vihdoin Missy tajuaa, että hänen elämänsä saa uutta sisältöä. Vieraista ihmisistä ikään katsomatta voi tulla tuttuja, kun vain uskaltaa luottaa ihmisiin. Nyt Missyllä on  tunne, että hänestä välitetään. Turvaa tuo myös Bob, tyttökoira, jonka väliaikainen hoitaja hänestä tulee.

Missy, sulkeutunut ja yksinäinen ihminen, huomaa että hän uskaltaa jälleen elää.

Kirja on helppolukuinen, hauskasti kerrottu, koskettava ja elämänmakuinen tarina ystävyydestä, lähimmäisen rakkaudesta ja toisesta välittämisestä. 

Jojo Moyes: Yömusiikkia

kuva Gummerus

      Jojo Moyes

    

      Yömusiikkia

      

      alkuteos: Night Music (2008)

      suom. Heli Naski

 

      Gummerus 2021

      421 sivua

 

 

 

 

 

 

 

Lontoossa vuonna 1969 syntynyt Jojo Moyes on  yksi  maailman tunnetuimpia ja suosituimpia viihdekirjailijoita, jonka teoksia luetaan 46 kielellä. Hänen kirjojaan on myyty yli 38 miljoonaa kappaletta, ja 12 maassa ne ovat nousseet myyntilistojen kärkeen. Moyes aloitti uransa toimittajana ja ryhtyi sitten täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Hän asuu maatilalla Essexissä aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa.

 

Englantilainen Jojo Moyes on yksi tämän päivän suosituimmista kirjailijoista. Ensimmäistä kertaa suomeksi julkaistava Yömusiikkia on rakastettu helmi hänen varhaisemmasta tuotannostaan.

 

Isabel Delancey, sinfoniaorkesterin ensiviulusti, on tottunut vauraaseen elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin rinnalla. Kun hänen aviomiehensä yllättäen kuolee ja hän jää yksin velkataakan ja kahden lapsen kanssa. Isabel joutuu luopumaan Lontoon kodistaan ja muuttamaan rapistuvaan hökkeliin maaseudulle.

Isabel muuttaa lapsineen perittyyn taloon, joka on "espanjalaistaloksi" nimetty  järven rannalla oleva ränsistynyt kartano, asuinkelvoton hökkeli.

Perheen uusi koti meinaa luhistua ja Isabelin viimeisetkin säästötkin huveta, joten hänen ei auta kuin pyytää apua naapureiltaan – tietämättä, että jo hänen pelkkä läsnäolonsa on nostattanut pintaan pitkäaikaisia kaunoja ja pakkomielteitä. 

 

Laura ja Matt McCarthy, kyräilevät naapurit, jotka olivat jo tehneet suunnitelmia kartanon varalle luultuaan perivänsä sen.

 

Nicholas Trent, kiinteistövälittäjä, joka on myös kiinnostunut kartanosta, etenkin tuosta järven rannalla olevasta maasta.

 

Byron, jonka apuun Isabel voi aina luottaa. Jonka myötä hän tutustuu omavaraistalouteen: puutarhaan, sienimetsään, kanoihin ja puuntekoon. Ison vetoisen talon lämmittämiseen tarvitaan paljon halkoja.

Hometta, kosteutta, savuttava takka, vuotava katto. Isabel taistelee saadakseen tehtyä rapistuvasta talosta itselleen ja lapsilleen kodin. 

 

Hän muisti, mitä eräs sellisti oli sanonut hänelle hänen odottaessaan Kittyä; "Se ei voi olla onnellinen, jonka lapsista yksikin on onneton".  Minun täytyy yrittää kovemmin, Isabel sanoi itselleen. Minun täytyy tehdä tästä koti, paikka jota ei hallitse se, mitä meiltä puuttuu. Lapsilla ei ole mitään muuta kuin minut.

 

Selviytymistaistelunsa keskellä Isabel löytää taas voimaa musiikista luullessaan jo unohtaneensa nuo kaivatut tunteet:

 

Sävelet alkavat elää omaa elämäänsä, ne muuttuivat syviksi ja intohimoisiksi, ja hän kuuli niiden liitävän kolean maaseudun tyynessä ilmassa kuin vesilinnun siivin. Hän ei tarvinnut nuotteja eikä ohjausta: Konsertto, jota hän ei ollut soittanut vuosiin, virtasi hänen sormistaan kumma kyllä kuin itsestään .... Laurent. Hän kuuli miehensä äänen melodisissa teemoissa ja syventyi silkkoihin teknisiin haasteisiin, Lauret. Tällä kertaa ei tullut kyyneliä, sillä kaikki hänen tunteensa, surunsa, vihansa ja turhautumisensa muuntuivat vapauttaviksi ja lohduttaviksi soinnuiksi.

 

Isabel oli iloinen, että lapset alkoivat viihtyä heidän uudessa kodissa, eivätkä halunneet enää palata Lontooseen.

Ja Isabelille tuo idyllinen ja viihtyisä koti, jota he olivat kaivanneet, oli paljastunut petoksen ja salaisuuksien tyyssijaksi.

 

Öisin, kun lapset nukkuivat eikä hän voinut soittaa viulua, hän käveli keskeneräisessä talossaan ainoana seuranaan hyttyset, jotka olivat päässeet sisään tiivistämättömien ikkunoiden raoista, sekä lattialankkujen alla tai vintillä rapistelevat öiset otukset. Se että tämä talo oli paikoitellen pelkkä tyhjä kuori, ei tehnyt siitä vähemmän kotiakuin heidän oletettu turvasatamansa Lontoossa oli ollut ... Isabel ei ollut enää varma, mikä teki kodin. Paitsi tietysti yläkerrassa nukkuvat kaksi lasta.

Ja täällä kaukana Lontoosta on löytynyt paikka, missä on hyvä elää. Ja täällä Isabelin sydän on avautunut uusille sävelille.

 

Aurinko oli vajonnut puiden taakse, kun he palasivat Isabelin autolle ....

 

Minut tämä hyvän mielen kirja vei Britteinsaarille. Ihania, kevyesti sointuvia paikoin surumielisiä kattojen yli kaikuvia säveliä, joita kuuntelin mielelläni, ja viihdyin kuunnellessani Jojo Moyesin Yömusiikkia.

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

kuva Gummerus

 Anneli Kanto

 Rottien pyhimys

 Gummerus 2021

  406 sivua

 

 

 

 

 

 

 

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007) oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Vuonna 2008 ilmestyneestä romaanistaan Veriruusut Kanto sai Gummeruksen Kaarle-palkinnon ja se dramatisoitiin sekä Kom-teatteriin että Tampereen työväenteatteriin. Pyöveli (2016) oli Tulenkantaja-palkintoehdokas ja Lahtarit (2017) sai Tampereen kaupungin palkinnon. Kannon näytelmistä uusin, Punaorvot (Helsingin kaupunginteatteri) otettiin vastaan kiittävin arvioin.

Kirjan tarina perustuu sekä tunnettuun että kuviteltuun historiaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristelusta maalauksin. Fiktion keinoin kirjailija maalaa silmiin ja mieliin tuon valtavan urakan keskiajalta. Mitä nämä maalarit miettivät maalatessaan kuvia Raamatun kertomuksista ja pyhimyksistä?

Mainiosti kirjailija on kuvannut yksittäisten maalausten syntyhistoriaa ja onnistunut siinä mielestäni loistavasti. Oli mielenkiintoista etsiä Hattulan kirkon kuvista kirjassa mainittuja maalauksia. Ja kuvitella mielessään Hurttalan kylä ja sen asukkaat 1500-luvun alkupuolella. 

Kuvia kirkkoon on saatu maalaamaan arvonsa tunteva maalarimestari Andrea Pictor yhdessä  maalari Martinuksen kanssa, ja oppipoikana heillä on Vilppu Niilonpoika. Maalarit majoitetaan kirkonisäntä Klementtin parhaaseen tupaan ja kuljetetaan aamuin illoin hevoskyydillä kirkkoa koristamaan. 

Maalausurakan päästyä hyvin alkuun sairaus kuitenkin iskee maalarimestari Andreaan.

Oppipoika Vilppu Niilonpoika sen sijaan oli terve kuin kilipukki, eikä yskinyt yhtään, vaikka juuri hän oli aluspaitaa myöten märkänä raahannut kohmeisen mestari Andreaan isäntä Klementin taloon ja vieläpä lämmittänyt maalareille saunan ... Vilppu oli Itämaalta, Ulvilan kaupungista kotoisin ja tiesi saunan parantavan voiman.

Nyt määräaikaan valmiiksi sovittu maalausurakka on vaarassa ja niinpä Martinus antaa Vilpunkin osallistua kuvien maalaukseen, onnistumisesta ei voida kuitenkaan Vilppua onnitella. Miten maalata viikunanlehtiä, kun ei "ikikuunapäivänä" ole sellaisia nähnyt, saunavastahan siitä tulee.

Vilppu hiersi värejä ja sekoitti niitä kalkkitahnaan, Martinus maalasi maailman luomista, Aatamia ja Eevaa ja heidän karkoittamista Paratiisista.

Kirjassa kuvataan mielestäni hyvin keskiaikaisen kyläyhteisön silmäätekeviä ja rahvasta. Päivä markkinoilla on väliin hupaisaakin luettavaa.

Kirkonisäntä Klementtin emäntä Kristiina Olavintytär oli kesällä värjännyt kasveilla ja sienillä lankojaan vihreiksi, keltaisiksi, ruosteenkarvaisiksi ja punaisiksi. Harmikseen hän ei ollut saanut hankittua harvinaista merenrantakasvia morsinkoa, jonka kasvupaikan tiesivät vain rannikon naiset. Ja nyt nämä naiset olivat myymässä markkinoilla kauniin sinisiä lankojaan ja tämäkös herätti kateutta muissa langanmyyjissä.

Myös kyläläisten halveksima Pelliina oli markkinoilla myymässä tekemiään saviastioita.

Tyttö oli omituinen konho, oli aina ollut. Tiilimestari Rutger oli häntä hyysännyt pikkuvauvasta asti mutta Rutger oli talvella kuollut ja tyttö jäänyt yksinänsä mökkiin eikä kukaan tiennyt mitä hän siellä teki ja millä aikoi itsensä elättää. Parasta olisi ollut, kun tyttö olisi kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtenyt muualle, sinne mistä oli tullutkin.

Pelliinalla on huoli tulevasta, millä hän selviää tulevan talven?

Pelkäsin että minun pitää särkeä kissa ja ottaa sieltä mestarin jättämät penningit jotka olivat talon viimeiset eikä viimeistänsä saa käyttää sillä ensin tulee pula ja pulan jälkeen hätä ja sitten tulee kuolema sanoi mestari aina.

Markkinoilla Hämeen linnanherra ja -rouva kiinnostuvat Pelliinan taitavasti maalatuista saviastoista ja ehdottavat maalarimestarille Pelliinan palkkaamista kirkon maalausurakkaan.

Kylässä on eräs neito, joka on taitava piirtämään koristekuvioita. "Nainen!" Andreas Pictor pöyristyi. "Nainen kirkkoa maalaamassa. Jumalan pilkkaa. Rienausta" Andreas sanoi. "Sellaista ei Ruotsinmaalla ole nähty. Nainen ei voi olla kirkkomaalari".

Maalarimestari  kuitenkin tiesi, että ilman apukäsiä urakka ei valmistuisi sovitussa ajassa, ja sehän ei ole sopivaa. Häntä alkoi kiinnostaa tuo outo tyttö, josta hänelle kerrottiin.

Tämä tyttö ei puhunut mitään, eikä varsinkaan hymyillyt. Hän oli ruumiiltaan suuri kuin mies, kädetkin kuin sontalapiot, iho pilkullinen kuin rastaan rinta, hiukset punaiset ja kähärät. Kasvot olivat leveät ja poskiluut vankat, pörheiden kulmakarvojen alta katselivat pistävänvihreät silmät, suu oli suuri kuin sammakolla ja kolhon naaman keskelle oli tökätty konkkanokka. Nainen oli nuori, mutta ruma. "Jopa on hirvitys. Sellaisen haluan nähdä omin silmin. Tuo hänet huomenna kirkolle."

Seuraavana päivänä tuo punahiuksinen Pelliina astuu outoon ja pelottavaan kuvin koristeltuun kirkkoon.

Kun uskalsin katsoa seinälle ymmärsin että ne ei olleet oikeita ihmisiä vaan ihmisestä piirrettyjä kuvaamuksia ... Ihminen on ihminen ja seisoo kirkon lattialla puhuu ja haisee mutta hänet voi muuttaa viivoiksi ja väreiksi ja silti ihminen siinä on ja näen vielä senkin että ihminen on hädissään ja menee karkuun.

Ja Pelliina pääsee nyt maalaamaan näitä kuvia Raamatun kertomuksista ja pyhimyksistä, kuvaamassa sellaista, mitä ei ole koskaan nähnyt. Kuvittaa esim kuolemansyntejä: ahneutta, kateutta, ylpeyttä, vihaa... Hänen täytyy vain kuvitella  asioita ja kuunnella, miten maalarimestari kuvailee esim. yksisarvisen. Mutta hyljeksitty kylän outo tyttö Pelliina on ylpeä aloittaessaan työnsä ja päästessään käyttämään omaa luovuuttaan.

Näen kylän akkoja ja ukkoja menossa viljanleikkuuseen tai aamulypsylle ne tuijottaatoljottavat minua että mikä tuokin maanvaiva riepukerjäläinen tuossa menee ... Ettepä tiedä, että tiilimestarin hullu Pelliina kirkossa maalaa kuvia seiniin ja sinne ne jäävät teidän katseltaviksenne. Joskus vielä ihastelette kirkon kuvia lyötte kättä yhteen ja siunailette miten voi olla ihmeellisen kaunista ettekä tiedä ketä ihailette. Minua ylistätte. Pelliina Rutgerin tytärtä joka tässä kulkee työhönsä maalarien luo ja maalarit pitävät häntä veroisenaan kunnon ihmisenä ja oikeita asioita puhelevat vaikka ovat taitavia ja oppineita.

Kirkon seinät alkavat täyttyä kuvista ja tyytyväinen maalarimestari antaa Pelliinan valita seinälle oman pyhimyksensä kuvan, mutta Pelliina ei tiedä, kenen pyhimyksen puoleen hänen pitäisi kääntyä. Vihdoin hän oivaltaa, että haluaisi varjeltua rotilta.

Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle ... Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä. Niin kuin Hurttalan ihmiset, rottaihmiset. "Se on sitten Pyhä Kakukylla," Andreas ilmoitti. -"Hän varjelee rotilta ja hiiriltä."

Ja niin Pelliina saa kuvitella ja maalata Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon oman pyhimyksensä, jonka näkee myös avajaismessuun Syys-Ristin pyhänä Turusta saapunut piispa Arvid Kurki.

Viimeksi maalasin Kakukyllan. Viljamakasiinissa rotat kiipeilivät päälläni ja minua kammotti. Tein Kakukyllasta oman kuvani koska nyt ymmärrän että minusta on tullut rottien pyhimys. Maalasin kuvaan kasvoni ja punaisen kiharaisen tukkani ja kolme suurta rottaa. Yksi kiipeää selkääni pitkin ja sen nimi on Surukatumus sillä se painaa harteitani niin kaun kuin elän. Toinen ryömii vihreän pukuni helmaa ja se on Vihapaha joka nousee kohti sydäntäni mutta kolmas rotta puree sormeani ja se on Kipusärky joka ei ikinä minua jätä. Rottien kanssa elän lopun elämääni olen sen ansainnut ja kuoltuani joudun Helvetin tulijärveen. Kuvasta tuli hyvä mutta kauhea eikä nainen pyhimykseltä näyttänyt vaan kavalalta taikuuksien tekijältä ja nimikin on kuin tietäjällä tai noidalla Kakukylla enkä minä tietenkään pyhimys ole vaan suuri pahantekijä.

******

Minulle tämä kirja antoi paljon. Kuvitteellisen matkan keskiaikaiseen kylään, sen ihmisten eriarvoisuuteen, ennakkoluuloihin, tietämättömyyteen. Ja matkan kirkkomaalausten kauneuteen ja arvoituksiin niiden taustoilla, vähän niin kuin Pelliina ensi kertaa katsellessaan Hattulan kirkon maalauksia, haluten tietää lisää tarinoita niiden takaa.

Kirja oli ensimmäinen Anneli Kannon tuotannosta lukemani kirja  ja todella vaikutuin hänen tekstistään. Se kieli, millä hän kuvaa Hurttalan kylän ihmisten elämää, kuinka suorasukaiselta ja humoristiselta kylän elämä näyttäytyy. Ja ne Anneli Kannon kirjaimin "maalaamat" kuvat noista kirkon kuvista, kiitos niistä.

 

Jane Harper: Kadonnut mies

kuva Tammi

  Jane Harper

  Kadonnut mies

  alkuteos: The Lost Man 2018

  suom. Mari Hallivuori

  Tammi 2020

  400 sivua

 

 

 

 

Jane Harper on syntyjään britti, mutta hän on asunut osan lapsuudestaan Australiassa ja palannut sinne aikuisena. Hän on aiemmalta ammatiltaan taloustoimittaja ja asuu perheensä kanssa Melbornessa. Esikoisdekkari Kuiva kausi (suom. 2019) sinkosi hänet maailmanmaineeseen. Kadonnut mies on hänen kolmas rikosromaaninsa. 

`Brightin veljesten tilukset kattavat valtavan alan maata porottavan kuumassa Queenslandissa. Veljeksistä kaksi, Nathan ja Bub, kohtaavat pitkän ajan jälkeen autiomaassa tiluksia erottavalla aidalla. Kolmas veli, Cameron, makaa maassa kuolleena. Mikä sai hänet lähtemään hengenvaaralliseen kuumuuteen ilman vettä ja suojaa? Perhe ja poliisit tuntuvat uskovan itsemurhaan, mutta Nathan ei saa epäilyksiä ravistettua mielestään. Tunsiko hän veljeään lainkaan?´

Nathan elää maatilallaan kaukana muista vuosia sitten tapahtuneen asian vuoksi täysin yksin. Entisen vaimonsa sairaskohtauksen saaneen isän jättäminen tien varteen oli saanut kaikki kääntämään hänelle selkänsä. Hän eli nyt eristäytyneessä ja vihamielisessä ympäristössä paahtavan ja tappavan Australian auringon alla.

Eräänä aamuna pari kuukautta tapahtuman jälkeen Nathan oli herännyt maatilallaan omituiseen hiljaisuuteen. Hän oli maannut sängyssään ahdistuksen ja levottomuuden vallassa, kun tilanne oli valjennut hänelle lopullisesti. Hän oli totaalisen yksin. Ei työntekijöitä. Radiosta kuului pelkästään kohinaa. Nathan tuijotti kattoon. Hän oli tuntikausien ajomatkan päässä ihmiskontakteista. Hänet oli jätetty tuuliajolle.

Mutta monien vuosien jälkeen veljekset ovat nyt yhdessä Karjamiehen haudalla.

Kivi ei seissyt hautausmaalla; karjamies lepäsi niillä sijoilla, missä oli kuollutkin, ja hän oli saanut maata yli vuosisadan ilman seuraa. 

Hautakivi heitti maahan pienen varjon. Musta laikku oli silmänkantamattomiin ainoa suoja auringolta, ja sen koko vuoroin suureni ja pieneni, kun varjo kiersi kiveä auringonkellon viisarin lailla. Mies oli alkuaan kontannut, sitten raahannut itseään varjon tahtiin .... Hiekkaan oli piirtynyt melkein täysi kierros. Vähän vaille vuorokauden mittainen. Ja lopulta, pitkän odotuksen jälkeen, Karjamies sai seuralaisen, kun maapallo pyöri ja varjo jatkoi matkaa yksikseen. Mies makasi liikkumatta hiekassa hautakiven juurella armottoman taivaan alla.

Ja nyt, veljensä kuoleman jälkeen, Nathanille palaa mieleen muistot lapsuudesta. Isän mielivaltainen tyrannia poikien lapsuudessa oli aina läsnä. Muisto hänen rakkaasta kitarastaan: Nathan ja Cam olivat karanneet ja isä oli löytänyt heidät Karjamiehen haudalta. Rangaistuksena tästä he olivat joutuneet sytyttämään kotona nuotion.

Nathan oli viipynyt sisällä pitkään ja palannut viimein rakkaan kitaransa kanssa. Hiestynyt käsi oli lipsunut puisella kaulalla, ja vastoin parempaa tietoaan Nathan oli puhjennut itkuun ja anellut isältään armoa. Myös äiti pyysi silmät kyynelissä:" Antaisit pojan pitää kitaransa." Nathan oli ojentanut kitaraa kyynelten sumentamin silmin, mutta isä oli käskenyt hänen heittää se liekkeihin itse. Lopulta Nathan oli totellut ja yrittänyt sitten refleksinomaisesti pelastaa aarteensa. Palovamman jättämät arvet olivat edelleen näkyvissä.

Pala palalta tapahtumat, perheen salaisuudet alkavat paljastua. Camin Lo-tyttären piirros perheestään, Cameronin karjamiehen haudasta tekemä maalaus, johon kukaan ei saanut koskea. Mitä kaikkea veljesten ja koko suvun elämään on kätkeytynyt ja minkä jäljen ne ovat heihin jättäneet.

Kirja etenee verkkaisesti, vuosien traumat lapsuudesta paljastuvat. Ja lopulta kaikki ne yksinäiset vuodet Nathanin elämässä muuttuvat nekin muistoiksi ja hänen elämällään tuntuu olevan uusi suunta.

Hän ei kerta kaikkiaan voinut lähteä, ja esteitä oli monia. Raha-asiat. Käytännön syyt. Ja myös se, että ison osan ajasta hän tunsi sydämensä kuuluvan tänne takamaalle. Kun aurinko paistoi korkealta ja ilma oli paahtavan kuuma ja hän seurasi karjalauman vaellusta. Kun hän katseli tasaista maisemaa ja näki hiekan eri sävyt. Vain silloin hänen rinnassaan läikähti tunne, jota voisi sanoa onneksi. Karuudesta ja armottomuudesta huolimatta paikka oli hänen kotinsa.

Kuten aikaisemmissa Jane Harperin kirjoissa, Kuiva kausi ja Luonnonvoimat, tässäkin kirjassa luonto on vahvasti läsnä koko ajan. Kadonnut mies-kirjan kansikuvakin jo enteili, mitä tuleman pitää: Huikaiseva matka Australiaan, paahtavaa aurinkoa, punaruskeaa hiekkaa, kuivuutta, tomua, kuumuutta, silmänkantamattomiin ulottuvaa autiutta. Kaikkea tätä sain kokea tällä "lukumatkalla". Kuinka onnellinen olenkaan saadessani tehdä tällaisia matkoja, joita kirjallisuus minulle tarjoaa. 

  

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

kuva Otava

  Khaled Hosseini

  Tuhat loistavaa aurinkoa

  englanninkielinen alkuteos 2007 :

  A thousand Splendid Suns

  Suom. Kristiina Savikurki

  Otava 2008

  399 sivua

 

 

 

Khaled Hosseini on syntynyt 1965 Kabulissa Afganistanissa. Hänen isänsä oli diplomaatti ja työskenteli Afganistanin ulkoministeriön palveluksessa. Äiti oli historian ja persiankielen opettaja kabulilaisessa oppikoulussa. Vuodet 1970-73 perhe asui Teheranissa, jossa isä työskenteli Afganistanin suurlähetystössä. Vuodesta 1976 asemapaikka oli Pariisi. Khaled Hosseini asuu Kaliforniassa ja työskentelee sisätautilääkärinä. Hän on naimisissa, perheessä on kaksi lasta ja kotikielenä on persia. Khaled Hosseini kävi Afganistanissa ensimmäisen kerran 27 vuoden jälkeen keväällä 2003.

Vangitseva tarina sijoittuu Afganistanin lähihistoriaan. Se kattaa yli kolmekymmentä vuotta kuvaten sekä sotaa Neuvostoliittoa vastaan että talebanin hirmuhallinnon. Naisten osa kaiken keskellä on kurjista kurjin.

Kirja on tarina kahden naisen elämää kuvaavasta arjesta väkivaltaisen miehen vaimoina. Vanhempi naisista Mariam naitetaan jo 15-vuotiaana kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Mutta jo aiempi elämä on ollut Mariamille täynnä murhetta. Hänellä on kuitenkin unelmia tulevaisuudestaan, mutta ne muuttuvat arjeksi hellan ja nyrkin välissä. 

Kun Rashid ottaa toiseksi vaimokseen nuoren Lailan, Mariamin elämä muuttuu. Mariamille Laila on kuin syntymättä jäänyt tytär ja Lailalle Mariam on äiti. He unelmoivat modernin nykyaikaisen afganistanilaisnaisen elämästä, mutta se ei toteudu kummankaan kohdalla. Burga antaa heille suojaa ja naisina rauhaa, mutta se myös vangitsee ja alistaa heitä. 

"On vain yksi asia, yksi ainut taito jota meidän kaltaisemme nainen elämässä tarvitsee, eikä sitä opeteta koulussa ... vain yksi taito. Ja se on tämä: `tahamul´. Kyky sietää ... se on meidän osamme elämässä Mariam. Tällaisten naisten osa. Me kärsimme ja kestämme. Muuta meillä ei ole."

Kirjasta välittyy myös kahden eri-ikäisen naisen ystävyys ja toisesta huolehtiminen, kun he yrittävät selviytyä raa´an väkivallan keskellä muurien ympäröimän kotinsa vankeina. Kaiken kärsimyksen jälkeen kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. 

Ja kaiken sen sotimisen, kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Afganistan on kuitenkin näille ihmisille kotimaa, rakkain paikka maailmassa. 

 

"Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katolla himertävät,

 tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa kätkeytyvät"

"One could not count the moons, that shimmer on her roofs.

 And the thousand splendid suns that hide behind the walls."

 

Sa´ib-e Tabrizin 1600-luvulla kirjoitettu runo Kabulista