Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

kuva Tammi

     Elizabeth Strout

     Pikkukaupungin tyttö

     alkuteos Amy and Isabelle 1998

     suom. Maija Haapio

     Tammi keltainen kirjasto 2020

     461 sivua

 

 

 

 

 

Elizabeth Strout (s.1956) on kiitetty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta on tehty Emmy-palkittu tv-sarja. Pienoisromaani Nimeni on Lucy Barton oli monien muiden Stroutin teosten tavoin arvostelu- ja myyntimenestys. Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen 2018 parhaaksi käännösromaaniksi. Elizabeth Strout on koulutukseltaan juristi. Hän on Mainesta lähtöisin oleva pikkukaupungin tyttö, joka nykyään asuu New Yorkissa. 

*****

Pikkukaupungin tyttö on romaani sieltä, mistä kaikki oikeastaan alkoi, pikkukaupungista, jossa kuka tahansa voi tulla sysätyksi syrjään. Aivan ensimmäinen pikkukaupungin tyttö, ennen Lucy Bartonia ja Olive Kitteridgeä, oli Amy Goodrow. Vai oliko se sittenkin hänen äitinsä, Isabelle? Esikoisromaanissaan Strout kertoo Amyn ja Isabellen yhteen kesäpäivään huipentuvan tarinan. 

Amy Goodrow on yksinhuoltaja äitinsä Isabellen ainoa lapsi. Häpeä tyttären isättömyydestä on saanut Isabellen eristäytymään Shirley Fallsin muista asukkaista ja omistautumaan puuduttavalle työlle. Hän on kehittänyt ihastuksen naimisissa olevaan pomoonsa Averyyn, joka ei häntä kuitenkaan  huomaa. 

Isabelle on ilmestynyt kaupunkiin, vuokrannut Cranen vanhan talon Oyster Pointin laitamilta. Shirley Falls on joen halkaisema pikkukaupunki, jossa on työläisten asuttama Allas ja paremman väen Oyster Point. Kaupungissa on katolinen ja protestanttinen kirkko, college ja kenkätehdas, jonka konttorissa Isabelle työskentelee. 

Isabelle on muuttanut kaupunkiin vuosia sitten pienen vaaleakiharatukkaisen tyttärensä Amyn kanssa ja kertonut vain, että hänen miehensä ja vanhempansa ovat kuolleet. Joen paremmalla puolella oleva vuokrattu talo on Isabellen mielestä vain tilapäinen asunto, ollut jo neljäntoista vuoden ajan. Työ tehtaalla täyttää hänen päivänsä.

Hänen elämänsä kulki eteenpäin niin kuin elämä kulkee, mutta hän ei ollut sen vakaammalla pohjalla kuin aidanharjalla istuva lintu ... Mutta ajatus talon ostamisesta oli sietämätön, hänestä oli sietämätöntä lakata ajattelemasta, että oikea elämä oli jossakin muualla. 

Päivät jatkuvat toistensa kaltaisina, Isabellen työ tehtaalla ja Amyn koulupäivät collegessa. Amy ystävystyy Stacyn kanssa, jonka adoptioisä on opettaja ja psykologi. Amy elää elämäänsä äidin ehdoilla ja valvonnassa, äidin joululahjaksi antamaan päiväkirjaankin hän on kirjoittanut jo kolmannentoista kerran peräkkäin: Taas yksi tavallinen päivä on mennyt. Koska hän tietää äidin lukevan hänen kirjoittamansa tekstit.

Mutta sitten Amy saa uuden sijaisopettajan Thomas Robertsonin, johon hän tuntee kiinnostusta ja joka saa hänet tuntemaan itsensä kauniiksi nuoreksi naiseksi. Ja lopulta kuusitoistavuotias Amy ajautuu kiellettyyn suhteeseen, salaisiin tapaamisiin matematiikan opettajansa kanssa, joka Amyn mielestä näytti pitkien hiustensa johdosta aivan opiskelijahipiltä.

Isabelle miettii elämäänsä, kaikkia hyödytöntä arvailua ja jonninjoutavaa pohdintaa; ei minkäänlaista seurapiirielämää, ei päivälliskutsuja. Kuiskutteluja hänen kirkon koristelustaan: "Koristella nyt alttari sillä tavalla, syyslehdillä ... Eikö koko kirkko näyttänyt ihan ladolta?" Sellaistako kuiskuteltiin? 

Isabelle: Miksi minä olen yksin? Hän hämmästeli joskus, kuinka syvälle hän saattoi uppoutua kuvitelmiinsa, sellaiseen mitä ei juuri sillä hetkellä tapahtunut.

Saadakseen sisältöä elämälleen Isabelle alkaa osallistua tehtaalla ruokataukojen keskusteluihin, missä käydään seikkaperäisesti läpi kaikki kaupungin tapahtumat ja hän saakin ystäväkseen ainakin Paksu Bevin ja Dottien.

Dottie Brownin ja Paksu Bevin sydämellinen nauru. Sellaisen naurun päästävät kaksi naista, jotka ovat tunteneet toisensa vuosikaudet, jotka saavat iloa ja lohtua toistensa pienistä tutuista tunteenpurkauksista ja jotka naurunsa naurettuaan - ja vielä jokusen tirskahduksen päästettyään ja taputeltuaan sitten silmiään kasvopaperilla - tuntevat sisaruuden lämmön ja uskovat, ettei ihminen sittenkään ole kovin yksin.

*****

Kirjassa minua miellytti Stroutin kyky kertoa tarkkoja ihmiskuvia ja maalata tuon pikkukaupungin ympäristöä. Hetken aikaa meni, ennen kuin sain koottua yhteen kaikki nuo Isabellen elämän keskiössä olevat ja sen kulkuun vaikuttaneet ihmiset. 

Verkkaisen tarinankerronnan myötä silmiini piirtyi kuva pienestä maalaismaiseman keskellä olevasta tehdaskaupungista, jossa kesän paahtavan kuumuuden keskellä ihmiset elivät. Isabellen tapatumaköyhän elämän vastapainona Amy-tyttären päiviin alkoi tulla salaisuuksia, jotka hän yritti salata äidiltään. Toisin kuin Isabelle, joka tunsi tukehtuvansa tuossa pikkukaupungissa murehtien hukkaanheitettyä elämäänsä, Amy tunsi elämänsä vasta alkavan. 

Mutta yksi kesäpäivä muutti äidin ja tyttären salaisuuksien täyttämän elämän, ja tuon päivän myötä myös Isabelle sai monien vuosien jälkeen lopullisen varmuuden, että elämä ei ollutkaan muualla. Se oli Shirley Fallsin pikkukaupungissa.

Amy oli lähdössä, lähdössä lopullisesti. Isabelle oli läsnä vain luotsaamassa laivaa...

 

Johanna Holmström: Sielujen saari

 

kuva Otava

    Johanna Holmström

    Sielujen saari

    alkuteos Själarnas ö

    käsikirjoituksesta suom. Jaana Nikula

    Otava 2017

    285 sivua 

 

 

 

 

 

Johanna Holmström (s. 1981 Sipoossa) on julkaissut seitsemän teosta. Hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa, novellikokoelma Camera Obscura (2009), sai muun muassa Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon. Romaani Itämaa (2013) on käännetty kahdeksalle kielelle. Holmström on kirjoittanut myös näytelmiä. Hän asuu Helsingissä.

*****

Saaren paljailla kallioilla on parikymmentä erikokoista ja -väristä taloa, puinen ristikirkko, keltainen Fyyriksi kutsuttu rakennus ja hospitaali. 

Sielujen saari on saari joka kätkee vuosikymmeniksi sisälleen niin monen ihmisen kohtalon. Nauvon saaristoon kuuluva saari, jonne venematka Turusta kestää kaksi tuntia. Saarella majailivat aiemmin spitaaliset, heidän jälkeensä saaressa hoidettiin miehiä ja naisia, nyt sotien aikana ja niiden jälkeen enää vain naisia. Parantumattomasti mielisairaiksi todetut naiset kuljetettiin saarelle. Tai niinkuin Alma, joka on tullut köyhäinhoitolasta, kun siellä ei ollut enää hänelle tilaa. Mitään varsinaista diagnoosia Almalla ei ollut.

Saarella olevat potilaat ja myös hoitajat elävät eristyksissä muusta maailmasta, edes maailmansodan äänet eivät kantaudu tälle kaukaiselle saarelle. Kirjassa seurataan kolmea naiskohtaloa lähes vuosisadan ajan.

*****

Kristina tuodaan Seilin saarelle lapsenmurhasta tuomittuna. Talonpoikaisnainen, piika Kristina Andersson oli hukuttanut kaksi lastaan. 

Kristina, elää ja varttuu nuoreksi tytöksi perheen ainoana lapsena. Hilma-äiti oli yltyvän huolen vallassa seurannut, miten Kristina kävi aina vain kauniimmaksi. Aivan liian kauniiksi, sillä mitä virkaa kauneudella on tällaisessa kylässä? Se voisi yhtä hyvin olla kirous. 

Ja sienimetsällä se sattuu, raaka ja yllättävä teko. Hilma-äidin pelkäämä, pahin uhkakuva oli toteutunut: 

Yritti saada mielestään kuvaa Kristinasta metsäpolulla, yrittämässä pystyyn, etsimässä koriaan ja poimimassa sieniä, joiden jalat olivat murskana ja hatut lurpallaan. Yksi toisensa jälkeen hän noukki ne koriin, jotta metsästä olisi vanhemmille muutakin tuomista kuin häpeä. Sitä kuvaa Hilma ei pystynyt karistamaan mielestään. 

Einarin kanssa Kristina muuttaa pikkumökkiin, heille syntyy kaksi lasta. Einarin päiviin kuuluu kylässä oleva työmaa, mutta Kristina on päivät yksinään lasten kanssa. Heidän suhteensa muihin ihmisiin ovat katkenneet, myös Kristinan vanhempiin. Heillä ei ollut muita, kuin toisensa. Häpeä oli sekoittunut aamupuuroon ja syyllisyys, jota he olivat joutuneet syömään puuron mukana, oli juuttunut kurkkuun.

Tutkintavankeuden, kuritushuoneen ja houruinhoitolan jälkeen Kristina kuljetetaan sairaalasaarelle. Kristina vietti kahdeksan vuotta psykoottisessa tilassa, mutta sitten hän vain heräsi.

Tuuli pyyhkii saarta ja viskoo pikkuroskia ja oksia korkealle ilmaan. Se ravistelee hänen hameitaan ja hän vetää sitä henkeensä laajenneiden sierainten kautta. Hän antaa tuulen voiman täyttää itsensä ja puhaltaa sen sitten ulos yhtenä pitkänä huokauksena. Tuuli on voimakas, se haisee vedeltä ja vanhalta levältä, ja tuuli selässä ja sieraimissaan hän samoilee saarella, joka on ollut hänen kotinsa viiden vuoden ajan, vaikkei hän oikeastaa koskaan ole oppinut tuntemaan sitä. 

Kristinan elämä jatkuu saarella eläintenhoidon, lypsämisen, peltotöiden, heinätöiden ja sadonkorjuun parissa. Hän saa hoidettavaksi myös puutarhatilkun. Saaresta on tullut hänen kotinsa. 

Kristina nyökkää kirkkomaata kohti. "En minä lähde tältä saarelta koskaan. Täältä johtaa tie vain tuonne."

Kristina istuu usein Tyttökallion huipulla ja unohtuu katselemaan veden turkoosia hohdetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt avomerta ennen kuin saapui saarelle, ja nyt tuntuu vaikealta ymmärtää, miten hän aikoinaan kuvitteli koko maailmansa mahtuvan tuvan neljän seinän sisään, tuohon arkkuun, jossa hän oli ollut kuin elävältä haudattuna. 

*****

Ellillä, seitsemäntoistavuotiaana saarelle vanhempiensa toimittamalla porvarisperheen tyttärellä on vaikeuksia sopeutua hospitaalin sääntöihin. Ellin diagnoosi tohtorin mukaan on varhaisvaiheen hulluus, johon ei ole parannuskeinoa, vain hoitoa. Äidin mielestä Ellin oleskelu saarella on vain väliaikaista, koska Ellille tehtäisiin leikkaus, Ellin mielestä vapautuksena. Vapaus, josta hän maksaa omalla ruumillaan.

Äitinsä harmiksi Elli ystävystyy saarella jo pitkään olleiden Karinin ja Marthan kanssa. Karinin mielestä saarelta ei ketään päästetä pois; Sellaiset naiset kuin me, huonot naiset, nuoret naiset ... Lue vaikka lehtiä, et sinä pääse täältä koskaan.

Martha istuu Tyttökalliolla ja tuuli sukii hänen hiuksiaan. Se pyyhältää saaren yli koillisesta ja pyyhkii pieniä männyntaimia, joita on kohonnut sinne tänne ja jotka ilmeisesti saavat kasvaa ja ehkä eräänä päivänä muodostaa kokonaisen metsän, mutta toistaiseksi Tyttökalliolta näkee joka ilmansuuntaan. Istuessaan rinnatusten Martha, Elli ja Karin tietävät olevansa vankina saarella, meren suunnattomassa sinisessä sylissä. 

*****

Saarelle hospitaaliin hoitajaksi saapunut Sigrid kaipailee kihlattuaan Fransia, joka on joutunut osallistumaan joulukuussa 1939 syttyneeseen sotaan. Äidin kirjeet ovat Sigridille myös tärkeitä, ainoa yhteys saaren ulkopuolelle.

"Yritän lohduttautua sillä, että olet aivan lähellä, ja kun katselen merelle joenrannasta, tiedän, että siellä sinä olet, tallessa kuin taskun pohjalla, jään ja lumen keskellä, erilläsi maailman vaaroista ja toivottavasti myös hyvässä turvassa."  

Myös saarella pelätään joutumista sodan jalkoihin, varsinkin Mainilan tapahtumien jälkeen ja mietitään, miten sota vaikuttaa saarelaisten elämään.

Sota. Ajatus tuntui niin kaukaiselta, varsinkin saarella, missä posti kulki monen päivän viiveellä ja päivälehti oli siis vanha, kun viimein tuli perille. He kuuntelivat iltaisin uutisia rahisevasta kumisevasta radiosta, mutta ei kai sota voisi yltää tänne asti ...

Mutta käynnissä oleva sota tulee yltämään kuitenkin kohtalokkaasti Sigridin elämään ja muuttamaan sen suuntaa. Ja hoitajasta tuli hoidettava; "Minä tarvitsen sinua ... Me tarvitsemme sinua."

Sigrid: "Ollakseni täysin rehellinen minusta maailma tuolla ulkopuolella on pelottava paikka. Ei pelkästään sodan vuoksi. Ajatelkaa vain, miten se on murskannut ne, joita me hoidamme täällä ... Mutta silti he kaipaavat takaisin. En ymmärrä heitä. Minä en kaipaa sinne. Tämä on hyvä paikka maan päällä.

Vanhimmat olivat spitaalisten ajalta. He hakkasivat kallioon nimikirjaimensa tai kuvia, niin kuin ensimmäiset potilaat ja heidän hoitajansakin. Kaikkien nimet ja salaiset symbolit mahtuvat pienelle graniittilohkareelle. Sigrid tunsi melkein osallistuvansa jonkinlaiseen riittiin, kun eräänä iltapäivänä löysi kalliolta vapaan kohdan ja hakkasi kiveen vasaran ja meisselin avulla oman nimensä, kaikkien muiden nimien joukkoon. Jälkeenpäin hän istui hetkisen katselemassa kiveä. Yksi heistä? Tuskin. Mutta ainakin alati pysyvästi jossain.

*****

Kirja on koskettava tarina ihmiskohtaloista vuosisadan takaa. Seilin saari kätki sisäänsä synkkiä ihmiskohtaloita, se oli monelle naiselle viimeinen paikka, loppusijoituspaikka. Empatiani kaikkia näitä saarelle suljettuja naisia kohtaan kasvoi lukemisen edetessä, etenkin Kristinan tarina oli mieleenpainuvin. Miten sen ajan sulkeutunut kyläyhteisö, joka eristää nuoren äidin ja saa hänet tekemään noinkin julman teon. Ja miten hulluuden raja määritellään? Kuka on terve, kuka on hullu? Kuka on parantumaton ja kuka ei vain pärjäisi muualla? 

Erityisesti pidin kirjan kauniista kielestä. Seilin saaren luonto piirtyi vahvasti silmiini; omenapuut, ruusupensaat, kallioihin iskevät laineet, onnelliset hetket Tyttökalliolla olivat vahvasti läsnä lukiessani tätä, muuten niin raskaasta aiheesta kertovaa kaukaisen saaren tarinaa. Nykyään Seilin saari on vain vierailukohde, ei kenenkään koti, eikä onneksi enää kenenkään loppusijoituspaikka.

Miten elävä ihminen voidaan unohtaa ? 

 

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet

kuva WSOY

    Lisa Jewell

    Kaikista synkimmät salaisuudet

    alkuteos: The Family Upstairs 2019

    suom. Karoliina Timonen

    WSOY 2021 

    422 sivua

 

 

 

 

 

Brittikirjailija Lisa Jewell on samastuttavien henkilöiden ja uhan tunteen luomisessa aivan omaa luokkaansa. Jewellin teoksia on käännetty kuudelletoista kielelle ja myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta yksinomaan englanninkielisessä maailmassa. Hän asuu Lontoossa miehensä ja kahden tyttärensä kanssa. Aiemmin häneltä on suomennettu kirjat: Sitten hän oli poissa (2019), Löysin sinut (2020) ja Joka Askel jonka otat (2020).

*****

Libby Jones saa kaksikymmentäviisi vuotta täytettyään kirjeen, jossa kerrotaan hänen perineen Lontoon Chelseassa sijaitsevan ison talon.  Samalla hän saa tietää biologisten vanhempiensa henkilöllisyyden ja tiedon traagisista tapahtumista tuossa salaperäisessä, nykyisin autiossa ja ränsistyneessä talossa. 

Hän avaa uuden välilehden ja kirjoittaa hakukoneeseen hitaasti ja hermostuneesti sanat >>Martina ja Henry Lamb<<. Samantien hän löytää linkin Guardianin lehtijuttuun vuodelta 2015. Hän klikkaa sen auki. Otsikossa lukee: >>Serenity Lambin ja jäniksenkäpälän mysteeri<<

Yhdessä Miller Royn kanssa Libby alkaa tutkia tuota mysteeristä tapausta ja siihen  kuuluvia ihmisiä. Miller oli journalistina kirjoittanut tuon jutun hänen vanhemmistaan ja talon tapahtumista silloin vuosikymmeniä sitten. 

Miller: "Olin oikeasti maaninen tutkimusteni kanssa. En puhunut mistään muusta; en ajatellut mitään muuta ... Tehdään se. Otetaan selvää, mitä niille ihmisille tapahtui. Otetaan selvää, mitä sinulle tapahtui."

Iso maha, suuri pää ja tuuheat tummanruskeat hiukset, jotenkin häkellyttävä näky. Ei ruma mutta karhumainen. Tällainen oli mies, jota kohtaan Libby tunsi jo sympatiaa.

Libby katsoo Milleriä ja kuiskaa: "Entä jos eihän ole oikea Sally?" " Sitten hän ei ole oikea Sally", Miller sanoo olkapäitään kohauttaen. Libby katsoo häntä ja tajuaa, että Miller suhtautuu elämään toisin kuin hän. Miller on valmistautunut siihen, että saattaa olla väärässä, eikä hänen tarvitse aina tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ajatus elämisestä Millerin tapaan tuntuu äkkiä oudon kiehtovalta.

*****

Chelseassa Cheyne Walkin talossa kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin asunut Lambin perheen poika Henry kertoo kirjassa elämästä tuossa isossa talossa. Perhe viettää talossa seurapiirielämää, joka kuitenkin muuttuu salaperäisen David Thomsenin soluttauduttua Henryn ja Lucyn perheen elämään. Davidin mukana taloon muuttaa hänen vaimonsa ja kaksi lastaan. Perheen pojan Phinin kanssa Henry tahtoo ystävystyä ja he viettävätkin aikaa talon yläkerrassa.

Taloon alkaa majoittautua epämääräinen joukko ihmisiä ja Thompsenin johdolla aletaan harjoittaa eräänlaista kulttia. Puutarhassa kasvatetaan outoja rohdoskasveja, jopa myrkyllisiä. Taloon muuttanut Justin ottaa Henryn oppipojakseen ja opettaa hänelle noiden kasvien salat. 

Huoneistosta alkaa vähitellen kadota arvotavaroita; huonekaluja, tauluja, hopeita, koruja, astioita ja vaatteita. Elämä muuttuu askeettiseksi, nukutaan patjoilla lattioilla. Vaatteet muuttuvat itsetehdyiksi mustiksi kaavuiksi, jopa kaikki kengätkin kerätään säkkeihin. Perheelle sanotaan, että kaikki nuo tavarat lahjoitetaan köyhille.

Päivä päivältä David saa vahvemman ja vahvemman otteen ja hallitsee nyt kaikkea, mitä talossa tapahtuu.

Henry: Kun täytin neljätoista toukokuussa 1991, meillä oli jo käytössä säännöt. Eivätkä mitkään tavalliset perhesäännöt, kuten ettei jalkoja pidetä pöydällä tai että läksyt pitää tehdä ennen kuin saa katsoa telkkaria. Eivät sellaiset säännöt, jollaiset meillä oli ollut koko ikämme. Ei, nyt meillä oli järjettömät, itsevaltaiset säännöt, jotka oli kirjoitettu mustalla tussilla suureen, keittiön seinälle kiinnitettyyn plakaattiin. Muistan ne vielä tänäkin päivänä. 

Lopulta talosta tulee sen asukkaille vankila; ulkopuolelta lukitut ovet, salaperäiset hetket päivittäin Davidin kanssa voimisteluhuoneessa, pakkosyöttämiset, pieksämiset ... 

Birdie, joka yhtyeensä kanssa saapuu taloon kuvaamaan videoita ja joka kuukausien jälkeen, yhtyeen jo häivyttyä, on yhä talossa.

He imivät elinvoiman talosta kuin vampyyrit. Kaiken hyvän energian, kaiken rakkauden ja elämän ja rehellisyyden, imivät sen kaiken itselleen, herkuttelivat meidän kärsimyksillämme ja alistamisellamme.

David saa lumottua myös Henryn äidin, entisen seurapiirijulkkiksen joka katosi julkisuudesta. Äidin mukaan he eivät ole köyhiä; "Olemme keventyneitä, olemme vapaita."  

*****

Lambin perheen Lucy-tytär asuu nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Ranskan Rivieralla poikansa Marcon ja tyttärensä Stellan kanssa. Varattomina he viettävät öitään milloin sillan alla, milloin rannoilla. Lycyn viulu, jonka soittamisella kaduilla hän aiemmin sai perheelleen elannon ja vuokran maksettua, on nyt korjattavana, eikä hänellä ole rahaa lunastaa sitä. Ainoa keino on saada rahat Marcon varakkaalta isältä Michaelilta. Monien jännittävien ja järkyttävienkin tapahtumien jälkeen Lucy lapsineen pääsee vihdoin Lontoon Chelseaan.

Salaisuus toisensa perään paljastuu ja traagisen palapelin palaset alkavat loksahtaa paikoilleen.

*****

Koskettava, tunnelmallinen ja nopeatempoinen perhedraama koukutti minua sivu sivulta, aina enemmän ja enemmän. Psygologisen jännittäviä, ennalta arvaamattomia ja mukaansatempaavia juonenkäänteitä, juuri sellaisia joita mielestäni kiinnostavan dekkarin pitää sisältää. Ainakin minulle dekkarin lukeminen pitää olla omien aivonystyröitteni testaamista ja joskus jopa hiuksianostattavaa kauhua. 

Ja totta kai, onnellinen loppu.

"Paljon onnea, Lamb", Miller sanoo hänen korvaansa.  Se on Millerin hänestä käyttämä lempinimi. Libbyllä ei ole koskaan ennen  ollut lempinimeä.

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

kuva Otava

Viola Wallenius

Koti Keniassa

Otava 2021

222 sivua

 

 

 

 

 

 

Viola Wallenius ( s. 1995 ) asuu Keniassa Makongenin kylässä ja toimii lasten hyvinvoinnin oikeuksien ja koulutuksen parissa. Hän perusti hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Homen yhdessä paikallisten ystäviensä kanssa.

Viola Wallenius oli vain 18-vuotias lähtiessään ensimmäisen kerran Keniaan. Matka vapaaehtoiseksi muutti nuoren naisen elämän suunnan. Vuosien kuluttua Viola asettautui elämään pieneen kylään yhdessä puolisonsa ja kahdeksan ottolapsen kanssa.

Koti Keniassa on täynnä tarinoita ja kohtaamisia elämästä Makongenin kylässä. Jokainen kohtaaminen on muovannut Violaa ymmärtämään maailmaa ja ihmisyyttä uudella tavalla. Hän kertoo tarinoita hyväksynnästä, inhimillisyydestä ja siitä, kuinka äärimmäisyyksiin ihminen voi mennä hädän hetkellä.

*****

Yhdessä kahden ystävänsä kanssa Viola pääsi nyt suunnittelemaan, mikä olisi kestävä ja vaikuttava tapa toimia järjestön kautta.

Edward, paikallinen digo-heimoon kuuluva ystävä ja Salim, myöskin paikallinen ystävä, joka toimi meriekosysteemiä tutkivassa suojeluhankkeessa. Hankkeessa, jonka tarkoitus on suojella alueen mangrovemetsiä.

Alkuun toimintaa pyöritettiin hyvinkin minimaalisilla lahjoituksilla ja myyjäistuloilla. Hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Homen rekisteröinnin jälkeen toimintaan saatiin pikkuhiljaa enemmän varoja. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen virallinen projekti. Tavoitteemme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia,että lapset saisivat vähintäänkin yhden lämpimän aterian päivässä. Huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. 

Kylän lasten koulunkäynnin kannalta tärkeää oli myös puhdas makea vesi, joka aikaisemmin piti kantaa kilometrin päästä. Järjestön puitteissa kaivettiin makean veden kaivosta putket maahan ja näin saatiin vesipiste koululle.

Home Street Home - järjestö auttoi kylän asukkaita saamaan myös terveydellistä apua. Keskellä yötä saattoi tulla avunpyyntö milloin mihinkin asiaan, vaikka kirjassa kerrottu vaiherikas yöllinen ajomatka klinikalle, synnyttäjää viemään.

Mielenkiintoista luettavaa kirjassa oli myös kuvaukset eri heimojen tavoista ja riiteistä. Kenian rannikolla asuu yhdeksän etnistä heimoa ja kaikilla heimoilla on oma kieli. 

Vuosien 1920 - 1963 välisenä aikana Kenia oli Iso-Britanian siirtomaa. Vain valkoisilla oli mahdollisuus omistaa maata ja paikallisväestön ihmisoikeuksia poljettiin julmasti.

Digot ovat maanviljelijöitä, kalastajia ja kauppiaita. He uskovat Mulungu jumalaan ja esi-isien henkiin, joille yhteisön vanhimmat uhraavat eläimiä Kaya-metsissä. Tämän heimon noitatohtorit auttavat yhteisön jäseniä terveydellisissä ongelmissa, hyödyntävät luonnonyrttejä ja - kasveja kaikkiin näihin vaivoihin, myös henkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Olipa kyse kuivuuden viemästä sadosta, mielenterveyden ongelmista tai lapsen sairastumisesta. 

Mwanamisin, kaksosten lapsiäidin tarina laittoi myös miettimään yleensäkin elämää, kuinka sattumanvaraista se on.

Viola: Länsimaisen ihmisen voi olla helppo sanoa, ettei hän koskaan voisi myydä tytärtään. Kuka voisi? Mutta jos se olisikin se viimeinen mahdollisuus, jonka myötä omalla lapsella voisi olla parempi tulevaisuus? Tarttuisitko sinä siihen? Niin, tiedän. Yhtäkkiä yksiselitteisen väärästä ja pahasta asiasta tuleekin yllättäen moniuloitteisempi.

Maasai-heimon kulttuuri ja koko elämä perustuu karjan kasvattamiseen. Maasai-miehen vaurauden arvo mitataan karjalla, ja sillä saa hankittua myös uusia vaimoja, joita miehellä voi olla useampia, nuorimmat vain kouluikäisiä tyttöjä.

Mieleenpainuvan surullinen oli kirjassa kerrottu Fatuman tarina. 

Ja maasai-heimon uskomukset; Maasait uskovat, että he laskeutuivat taivaasta köydenpätkän varassa ensimmäisinä maahan. Samassa köydessä laskeutui myös ensimmäinen lehmä. Maasaiden ajattelun mukaan tämä tarkoitti sitä, että kaikki maailman karja kuului heille. Niinpä he edelleen palauttavat sitä itselleen, niin kuin he sen määrittelevät, eli varastavat karjaa muilta heimoilta. 

Maasaiden kulttuuriin ja perinteisiin kuuluu myös nuorten poikien osallistuminen leijonanmetsästykseen ja tämän rituaalin myötä he kasvavat miehiksi. Tyttöjen kohtalona heimon kulttuurissa on julmaakin julmempi silpominen.

Kirjassa kerrottu urhean naisen Reheman tarina on askel muutokseen, jonka hänenlaisensa ihmiset tulevat toimillaan saamaan vuosien myötä aikaan. Silpomisen vastaisessa taistelussaan hänen ja hänen perheensä henkeä on uhattu, hänen kotinsa on poltettu. Häntä pelottaa jättää lapsiaan yksin. Hänen tyttäriään ei ole silvottu, ja hän pelkää, että joku kyläläisistä tulee ja silpoo heidät.

Tarina kylästä, jonne Viola ja Salim tekivät matkan, oli myös uskomatonta luettavaa. Kylässä heille esiteltiin perhe; isokokoinen mies, jolla oli kuusi vaimoa, nuorin näistä vasta 14-vuotias. Ja miehellä oli yhteensä 104 lasta, sata neljä. Vuohia hänellä oli satoja, joilla hän myös ylpeili.

Viola: Kuuntelin miehen puhetta mielenkiinnolla. En voinut hyväksyä hänen elämäntapaansa, mutta erityisesti hänen tapansa ylpeillä saavutuksillaan, nuorilla vaimoillaan ja valta-asemallaan puistatti minua. Olimme kulttuurin äärirajoilla, siltä minusta ainakin tuntui. Sillä harmaalla alueella, jossa kulttuurin ja perinteiden nimissä rikotaan räikeästi ihmisoikeuksia joka päivä. Suomalaisen, sääntöjä kunnioittavan ja tasa-arvoa kannattavan nuoren naisen silmin keskustelu oli uskomaton.

*****

Kiinnostuin tästä nuoresta, rohkeasta ja ennakkoluulottomasta naisesta, Viola Walleniuksesta, nähtyäni hänen haastattelunsa TV1:n Puoli seitsemän-ohjelmassa. Tällaisia nuoria ihmisiä maailma tarvitsee. Koti Keniassa oli erittäin mielenkiintoista luettavaa; kuinka paljon muutosta näinkin lyhyessä ajassa voidaan saada aikaan oikealla toiminnalla. Yhteisön voimasta ja onnistumisista.

Kirjan kansi on myös kauniin värikäs. Jo kannessa Kenia maalautuu silmiin aurinkoisena maana; kauniin värikkäät isokuvioiset kankaat, oranssin ja keltaisen sävyt vehreyden keskellä. Ja kirjassa olevat tosi kauniit kuvat kylästä, rakennuksista ja ihmisistä noiden tarinoiden takaa Violan uudessa asuinmaassa. 

Kirjassa unelmoidaan ja tehdään kylän, ja koko Kwalen piirikunnan alueen hyväksi suunnitemia, joiden ei uskottu toteutuvan.

Violan Ja Salimin unelmointia illalla mangrovemetsän tähtien alla.

"Kuka olisi arvannut, että vuosien myötä monet hullut ideat ja haaveemme lopulta toteutuisivat."

 

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

kuva Bazar

   Lucinda Riley

   Kadonnut sisar

   alkuteos: The Missing Sister

   suom. Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen

   Bazar 2021

   892 sivua

 

 

 

Lucinda Riley (s. 1967) on kotoisin Irlannista. Hän on julkaissut lukuisia kirjoja, joita on käännetty lähes neljällekymmenelle kielelle ja myyty kymmeniä miljoonia kappaleita. Hollywoodilainen tuotantoyhtiö on ostanut TV-sarjaoikeudet hänen Seitsemän sisarta-sarjaansa, jonka jokainen osa on kivunnut eri maiden myyntilistojen kärkipaikoille. 

Sarjan aloittaa Seitsemän sisarta Maian tarina.  Myrskyn sisar Allyn tarina. Varjon sisar Tähden tarina. Helmen sisar CeCen tarina. Kuun sisar Tiggyn tarina. Auringon sisar Electran tarina. Kadonnut sisar on romaanisarjan seitsemäs osa, jossa kerrotaan puuttuvan sisaren, Meropen, tarina.

*****

Sarja kertoo arvoituksellisen miljonäärin Papa Saltin eri puolilta maailmaa adoptoimista tyttäristä, joista jokainen vuorollaa etsii syntyperäänsä.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta-romaanisarjan tarinat ovat saaneet kipinänsä Seulasten tähtikuvion mytologiasta. Kreikkalaisessa mytologiassa Plejadit olivat seitsemän sisarusta, joita metsästäjä Orion ajoi takaa. Ylijumala Zeus pelasti sisaret muuttamalla heidät kyyhkysiksi taivaalle.

D'Aplièsen sisarukset suunnittelevat muistojuhlaa kuolleelle adoptioisälleen ja he haluaisivat mukaan myös kadoksissa olevan sisarensa. Uusien johtolankojen mukaan hän asui uusiseelantilaisella viinitilalla. Kaikki kuusi sisarta, kukin vuorollaan yrittää jäljittää Mary (Merry) McDougalia, joka miehensä kuoleman jälkeen lähti etsimään menneisyyttään, mukanaan mustakantinen muistikirja. Talletettuaan Nuala Murphyn 19-vuotiaana kirjoittamaa päiväkirjaa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, hänen oli vihdoin aika lukea se. 

Vuonna 1920 Irlannissa puhaltavat vapaudenkaipuiset tuulet, IRA on aloittanut taistelut brittihallintoa vastaan. Nualan perheen maatila Cross Farm West Corkissa laakson suojassa oli IRA:n salainen turvatalo. Tiheämetsäinen rinne oli hyvä vartijoiden tarkkailupaikka ja tilan ladossa pidettiin iltaisin ja öisin kokouksia. Nuala sisarineen ja muut kylän naiset osallistuivat miesten rinnalla sissisotaan viemällä viestejä paikasta toiseen, kuljettamalla ammuksia vyötäisille kiedottuina ja pesemällä sotilaiden pyykkejä. 

Nuala auttoi myös niitä, joiden kodit oli myllerretty ja usein myös poltettu brittien kostoiskuissa; Oli paljon iäkkäitä pareja, jotka joutuivat asumaan kanalassaan eivätkä uskaltaneet tulla sieltä ulos.

Taistelujen keskellä Nuala pestattiin brittiylhäisön kartanoon, Argideen Houseen, Philip Fitzgeraldin hoitajaksi. Perheen poika oli, taistellessaan sodassa Ranskassa  menettänyt toisen jalkansa ja istui nyt pyörätuolissa. Nualan perheen mielestä  kartanossa työssä ollessaan hän voisi saada tärkeää tietoa brittisotilaiden liikkeistä. Nualalle alkoi nyt arki kahden maailman välissä; päivät palvelijana kartanossa ja illat hallinnonvastaisessa taistelussa.

Sinä iltapäivänä hän oli saanut astua kokonaan toiseen maailmaan, ja pää oli tulvillaan kaikkea hänen siellä näkemäänsä. 

Nuala ystävystyi Philipin kanssa ja tunsi sympatiaa miestä kohtaan. Philip opetti hänet pelamaan shakkia ja ensi kertaa elämässään Nuala sai maistaa myös kalaa, lohivoileipiä. Keskusteluissa Philipin kanssa Nuala sai tietoa maailman tapahtumista; Titanicin ja Lucitanian uppoamisista, Brooklyn-nimisestä paikasta, jonne monet perunaruton aiheuttamaa nälänhätää paenneet irlantilaiset lähtivät töihin sillan rakentamiseen.

Merry McDougalin tarina alkaa Tyynen valtameren tuliperäiseltä saarelta, josta hän lähtee miehensä kuoleman jälkeen tekemään vierailua menneisyyteensä. Hän tarvitsee rohkeutta kohdata vuosikymmeniä sitten jälkeensä jättämät kipeät ja pelottavat tapahtumat ja läheiset ihmiset, joiden kanssa hän ei ole puhunut kolmeenkymmeneenseitsemään vuoteen.

Suljin silmäni, ja ylitseni tulvahti tunteiden ja muistojen hyökyaalto, kaikki se minkä olin ankarasti yrittänyt unohtaa yli puolet elinajastani. Et voi unohtaa, Merry, se on osa sinua ...

Irlannin smaragdinvihreillä nummilla Mary (Merry) saa kuulla kaikki elämäänsä liittyvät salaisuudet; kuka olen ja mistä tulen? Mustakantinen muistikirja ja kummisetä, ikioma suojelija maan päällä, auttavat Merryä löytämään menneisyyden. 

Myös Papa Saltin adoptoimat kuusi sisarta haluavat löytää Meropen, seisemännen sisaren, jonka he haluavat myös osallistuvan muistohetkeen heidän isänsä oletetulla kuolinpaikalla. Vihjeenä heillä on tähden muotoon sommiteltu sormus, jonka myös sisar omistaa. Sormuksen tähdessä on seitsemän sakaraa, kivet smaragdeja ja keskellä timantti. 

*****

Sivu sivulta uppouduin noihin monisäikeisiin kuvioihin, Nualan elämän kuvaamiseen ja miten Merry piirtyi tuohon kuvioon, tai oikeammin sulatti sydämet ja pujahti sisään. Kirjassa kuvataan elämää Irlannin vapaustaisteluiden keskellä, kahden uskonnon erottamista ihmisistä, mitä kaikkea se aiheutti tässä kahtiajakautuneessa maassa?

Kutkuttavan jännittävän Meropen tarinan jälkeen odotan mielenkiinnolla lopullista ratkaisua Papa Saltin Seitsemän Sisaren-tarinaan. 

Kirjan myötä tutustuin taas lisää maailmanhistoriaan, tällä kertaa Irlannin lähihistoriaan. Kaikissa Rileyn Seitsemän sisarta-sarjan kirjoissa, kuten myös tässä, fiktiivisten tapahtumien ohella historiallinen osuus tarinoista kiinnostaa ja saa minut etsimään lisää tietoa kerrotuista paikoista ja maista. Ja antaamaan ymmärrystä tapahtumille.

Merry  junamatkalla Belfastiin vuonna 2008: Tunsin itsekin olevani naurettava, kun hämmästyin huomatessani, että junan ikkunasta avautuva maisema näytti samanlaiselta kuin rajan eteläpuolellakin, ikään kuin ihmisten vetämä raja voisi muuttaa jotain.

Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä tarinassa oli, kun Phipih pyysi Nualaa lukemaan hänelle runon. Nualaa, jonka kotona oli vain iirinkielisiä kirjoja, ja joka osasi vain huonosti lukea englantia. Kyse oli kuuluisan englantilaisen runoilija Wordswordin tunnetuimmasta runosta, joka kertoo narsisseista, kukista joita Nuala ei ollut koskaan nähnyt.

Ilokseni minäkin sain nyt tutustua minulle entuudestaan tuntemattomaan 1700-luvun lopulla syntyneeseen englantilaiseen runoilijaan William Wordsworthiin.

Niin yksin kuljin vaeltain kuin pilvi yllä kumpujen, 

kun äkkiä mä nähdä sain narsissiryhmän kultaisen.

suom. Aale Tynni

 

I wandered lonely as a cloud that floats a high o'er vales and hills.

When all at once I saw a crowd, a host, of golden daffodils.

- William Wordsworth -

Luettuani kirjaa jo puoleen väliin, tieto kirjailija Lucinda Rileyn kuolemasta teki loppuosan lukemisen kovin surulliseksi.

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

kuva Otava

   Elina Backman

   Kun jäljet katoavat

   Otava 2021

   428 sivua

 

 

 

 

 

 

 

Elina Backman (s. 1983) on helsinkiläinen dekkarikirjailija, joka työskentelee luovana johtajana media-alalla. Hänen esikoisromaaninsa Kun kuningas kuolee (2020) hurmasi niin lukijat kuin kriitikotkin, ja sen käännösoikeudet on myyty jo yli kymmeneen maahan. Teos voitti Elisa Kirjan Vuoden tulokas 2020-palkinnon ja Storytelin Vuoden äänikirja-palkinnon Jännitys ja dekkarit-kategoriassa. 

*****

Jo aiemmasta Backmanin kirjasta Kun kuningas kuolee tutut henkilöt Saana ja Jan lomailevat Lissabonissa Portugalissa. Heidän seurustelusuhteensa on aivan alussa ja Saana on päättänyt, että hän haluaa tutustua tähän mieheen kaikessa rauhassa. 

Heti Suomeen palattuaan, rikoskomisario Jan Leinoa odottaa uusi työtehtävä, mahdollinen murha. Jan miettii omaa pakonomaista tarvettaan olla paikan päällä, kentällä. Kyseessä ei ole valinta, vaan kutsumus. Ainut tapa, jolla hän kokee saavansa otteen juonesta. Syistä julmuuksien takana ... Hän on kuin KRP:n pahanilmanlintu. jonka saapuminen paikalle tietää usein pahinta vaihtoehtoa: väkivaltaista henkirikosta ja ajojahdin alkua.

Odottamassa on myös uusi pomo, Johanna Nieminen (Jone), joka haluaa Janin selvittämään luonnonsuojelualueelta löytyneen nuoren miehen kuolemaa. Työparikseen Jan saa Helsingin poliisin murharyhmästä Heidin, Janille tutun tutkijan. Janin tapaan myös Heidi on työlleen antautunut rikostutkija, jota vuosien saatossa ovat eniten jääneet painamaan ne jutut, joita ei ole ratkaistu.

Pian Heidin edessä seisoo valtava kuusi, jonka oksat roikkuvat alaspäin kuin painavat verhot. Kuusen yksittäiset oksat muistuttavat lonkeroita. Puu näyttää siltä kuin se olisi jotenkin lumottu ... Picea abies f.Virgata. Käärmekuusi, ormgran. Käärmekuusi, luonnon itse tuottama oikku, metsäkuusen harvinainen geneettinen muunnos.

Janin ystävä Kaj, psykoterapeutti, joka työnsä puolesta joutuu osalliseksi monilonkeroista murhamysteeriä. Kaj, joka oli luisumassa johonkin, joka muistuttaa syvää toivotonta rotkoa.  

"Jos näet yhden, on todennäköistä, että koko lauma lymyilee jossain piilossa lähistöllä. Istut tälläkin ketkellä susien reviirillä."

Saana on päättänyt perustaa true crime-podcastin auttakseen työkaverinsa Samulin kadonneen veljen etsinnöissä ja linkittyy tätä kautta myös tämänkin rikosvyyhdin pariin. On kuin hän olisi käynnistämässä jotain, joka saattaisi houkutella pedon esiin piilostaan. 

*****

Kirja tapahtumat keskittyvät pääkaupunkiseutuun, Lammassaareen ja Kuusiluotoon. Helsingin ydinkeskustasta voi pyöräillä hetkessä keskelle tuota monimuotoisen kaunista luonnonsuojelualuetta. Saarissa on kesäasukkaiden mökkejä ja Kuusiluodossa yksi läpi vuoden asuva mystinen erakko, Roy. 

Metropolia-opistossa opiskelevat Johannes, Jeremias ja Abdi ovat tekemässä dokumenttia legendaarisesta ja aikoinaan kulttimaineeseen nousseesta Roysta, jonka kerrotaan asuneen vuosia Yhdysvalloissa intiaaniheimon kanssa. Vaatimaton erakko Kuusiluodosta: On aivan kuin mies olisi tyhjentänyt muistinsa ja unohtanut elämäntyönsä. Ehkä hän onkin. Roy Kuusisto vaikuttaa ihmiseltä, jolle saavutukset eivät ole ihmisarvon mittari.

*****

Mystiset nuorten miesten katoamiset, monta sataa hehtaaria suojelualuetta. Eksyneet, luontoon kadonneet, vai ovatko he kadonneet johonkin paljon laajempaan kuvioon?

Mistä erityisesti pidin tässä kirjassa, oli luonnon läsnäolo. Aivan upeita kuvauksia luonnonsuojelualueelta, saarten välisestä ruovikosta, pitkospuista, lintutorneista:

On kuulas syyspäivä. Kirkkain vehreys on laimentunut, ja kuivahtaneet korret sävyttävät maisemaa maanläheisemmäksi. Tulossa ovat kaikki ruskean sävyt. Syysaurinko on yhdistelmä punertavaa, keltaista ja oranssia, Jokainen aurinkoinen päivä syksyllä on eräänlainen voitto, mahdollisuus varastoida valoa vuoden pimeimpiä kuukausia varten. (Jan ja Heidi matkalla Kuusiluotoon) 

Satojen hanhien äänekäs, tumma parvi lentää ylhäällä hienossa muodostelmassa. Aurinko on jo menettänyt voimastaan kirkkaimman terän, ja iltataivas punertuu Vanhankaupunginkosken ja Arabianrannan yllä. Valo värjää pehmeästi Viikin pellot, talojen siluetit ja tyynessä illassa vain aavistuksen heiluvat järviruokojen silkkiset päät.

Dekkariviikon lukujännityksen lisäksi sain tässä kirjassa kokea myös luonnon monet puolet. Kauniita kielikuvia, silmiähivelevää kerrontaa, jota kyllä osasinkin odottaa, olenhan jo lukenut Elina Backmanin esikoisteoksen Kun kuningas kuolee, jonka jatko-osa tämä kirja on.

Minun korviini soi myös ihanasti nuo kuvaukset lintujen äänimaailmasta.

Kaulushaikara: Se ääni on kuin joku puhaltaisi pulloon.

Kyhmyjoutsen: Joutsen on mykkä, se ei laula. 

Hanhet: Ääni on niin voimakas, että se muistuttaa jotain liikennevälinettä. 

Sarvipöllön poikaset: pitävät kovaa ääntä, muistuttaa ruostuneita saranoita, kimeä huuto.

*****

Ruovikko ei ole metsää eikä merta, tyhjä joutomaa, entinen merenpohja.

Tutkinta on kuin upottava suo. Suonsilmä, johon astumalla uppoaa jutun mukana syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen. Jos taas jää vain seisomaan reunalle, ei saa tietää mitä syvyyksistä löytyy. Ratkaisu löytyy aina pimeästä. 

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

kuva Otava

    Khaled Hosseini

    Ja vuoret kaikuivat

    alkuteos: And the Mountains Echoed 2013

    suom. Katariina Kaila

    Otava 2013

 

 

 

 

 

Khaled Hosseini on Kaliforniassa asuva kirjailija ja lääkäri. Hän on syntynyt Afganistanissa Kabulissa vuonna 1965, mutta pakeni vuonna 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Hossenin aiemmat romaanit Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat kansainvälisiä myyntimenestyksiä, ja ne on käännetty neljällekymmenelleviidelle kielelle. Vuonna 2006 Khaled Hosseini nimitettiin YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettilääksi.

*****

Abdullah ja Pari elävät pienessä Shadbaghin kylässä Afganistanissa. Abdullah hoiti sisartaan ja oli valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa. Hän keräsi vanhaan teerasiaan Parille erivärisiä ja -muotoisia sulkia, joista Pari ilahtui. Pari rakasti myös vanhaa kulkukoiraa, jota kylän lapset kivittivät. Koira seurasi Parin kannoilla päiväkaudet ja asettui iltaisin oven ulkopuolelle odottamaan aamua.

Lasten äiti oli kuollut synnyttäessään Paria.  Äiti, jonka kasvot Abdullah hädin tuskin muisti kolmen vuoden jälkeen. Hän muisti vain miten äiti oli silittänyt hänen poskeaan ennen nukkumaanmenoa ja tuutulaulun, mitä äiti oli laulanut.  

Löysin surullisen keijun siimeksessä paperipuun. 

Tiedän surullisen keijun jonka tuuli puhalsi pois.  

Tätä laulua Abdullah lauloi Parille iltaisin, heidän maatessaan päät yhdessä, jalat toisiinsa kietoutuneina. 

Nyt heillä oli äitipuoli Parwana, joka joutui omien lastensa lisäksi hoitamaan nyt Abdullahia ja Paria, toisen naisen tähteitä.  Ja Kabulin matkan jälkeen Abdullah todella ymmärsi Parwanan sanat: " Sen täytyi olla hän. Olen pahoillani, Abdullah. Se ei voinut olla kukaan muu." 

Lasten isällä oli tapana kertoilla heille iltaisin tarinoita. Edellisenä iltana, ennen sisarusten matkaa isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin, isä kertoo heille tarinan. Kolmevuotias Pari nukahtaa kesken kerronnan, mutta Abdullah haluaa kuulla kaiken tuosta hirviötarinasta. Aavistamatta, että hänen ja Parin yhteinen elämä on pian päättymässä.

Tarina hirviöstä, joka vaelsi maan päällä, monilapsisen perheen isästä ja perheen kuopuksesta, kolmivuotiaasta Qais-pojasta. Tarina isästä, jonka rakkautta poikaansa kohtaan hirviö koettelee. Valitseeko tarinan isä itsekkäästi pojalleen ankaran elämän köyhyydessä, kuoleman kuivuudessa ja nälässä vai epäitsekkäästi  mahdollisuuden hyvään ja armeliaaseen elämään? Erotessaan pojastaan he eivät koskaan enää tapaisi? Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja. 

Abdullah, ymmärrätkö, että se oli armollinen teko? Antaa juomaa, joka pyyhkii pois muistot?

Kuinka todelta nuo isän lauseet tuntuivat luettuani kirjan viimeiset sivut. Tarinan kautta isä mielessään aneli pojaltaan hyväksyntää edessä olevalle teolleen, jota hän tiesi katuvansa koko lopun elämäänsä.

Aamulla isä lähtee raskaalle matkalle aavikon halki vetäen perässään kärryjä, joissa Pari istuu ja välillä myös Abdullah. Usean päivän kestävän matkan jälkeen isä ja lapset saapuvat Kabuliin, jossa heitä odottaa Nabi-eno, joka vie heidät hienoon ja isoon taloon. Eno toimii autonkuljettajana talon isäntäväelle.

Sabur, työtä vailla oleva isä, joutuu tekemään karun päätöksen, jotta perhe selviytyisi tulevasta talvesta: "Sormi oli leikattava irti, jotta käsi säästyisi".

"En käsitä vieläkään, miksi hän päätti tuoda tyttärensä Shadbaghista kävellen. Tai miksi hän salli Abdullahin tulla mukaan. Ehkä hän halusi viettää tyttärensä kanssa sen lyhyen yhteisen ajan, joka heillä oli vielä jäljellä. Ehkä ankara matka oli katumusharjoitus. Tai ehkä kyse oli ylpeydestä: hän ei halunnut kyyditsijäksi miestä, joka oli ostamassa hänen tyttärensä."

Jälkikäteen palattuaan takaisin kylään Abdullahin isä Sabur näytti kutistuneen, hän raahusti ilman päämäärää synkistynein kasvoin. Kukaan kylässä ei puhunut enää Parista. Kukaan ei maininnut hänen nimeään, tyttö oli kokonaan kadonnut heidän elämästään. Vain Shujassa Abdullah näki heijastuman omasta surustaan. Koira kulki istumassa surullisesti valittaen oven edessä, kunnes se monen viikon jälkeen jolkotti kohti kukkuloita, eikä kukaan kylässä enää nähnyt sitä.

Parin elämä jatkuu ensin Kabulissa ja sitten Pariisissa Nila Wahdatin tyttärenä, jonne he muuttavat Nilan aviomiehen kuoltua. Pari on silloin kuusivuotias. Abdullahin elämä vie Yhdysvaltoihin, jossa hän perustaa vaimonsa Sultanan kanssa ravintolan. Kommunistien vallattua Afganistanin he saivat turvapaikan USA:ssa, kun heidän tyttärensä Pari syntyy.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Pari saa puhelun Markos Varvarikselta ja hänen elämänsä ja heikot muistikuvansa varhaisesta lapsuudesta alkavat nousta muistin hämäryydestä, nähtyään puistossa vanhan naisen koiran; ....iso, ilkeä, likainen ja pörröinen, ja sen häntä ja korvat ovat vahingoittuneet. Ja kerran nähdessään puistossa nuoren äidin vetävän lastaan punaisissa kärryissä. ...vaan pienet punaiset kärryt, joissa on kitisevät renkaat, pomppimassa leviävän pilviharson alla, ylös mäkiä ja taas kuivuneisiin rotkoihin, ylös ja alas pitkin okranvärisiä kukkuloita, jotka nousevat näkyviin ja katoavat pois. 

Hahmo. Yhtä aikaa pehmeä ja kova. Pehmeä käsi hänen omassaan. Kovat polvet, joita vasten hän painoi poskensa. Hän etsii hahmon kasvoja,mutta ne pakenevat häneltä, liukuvat pois aina kun hän kääntyy katsomaan. Pari tuntee aukon avautuvan sisällään. Hänen elämästään on aina puuttunut jotain. Jotenkin hän on aina tiennyt sen."Veli".

Ja hän alkaa laulaa persiankielellä: Tiedän surullisen keijun jonka tuuli puhalsi pois.     Hän on varma, että laulussa on aiempikin säe, hän ei vain muista sitä. 

Kahden, kohtalon erilleen kuljettaman sisaruksen surullisen ja koskettavan tarinan päätteeksi Pari löytää tuon aiemman säkeen lapsuutensa tuutulaulusta, jonka veli oli hänelle opettanut: Löysin surullisen keijun siimeksestä paperipuun. 

Veljen säilyttämä sulkia sisältävä vanha teerasia, Pari ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa? "Ymmärrän vain sen, että kun kadotimme toisemme, Abdullah menetti enemmän kuin minä. Minä olin onnekas, koska olin niin nuori ... Minulla oli unohtamisen ylellisyys, hänellä ei."

Surulliseksi lopuksi myös veli sai unohtamisen ylellisyyden, kaiken vuosikymmeniä kestäneen kaipauksen ja muistamisen jälkeen : Baba vain reagoi hänen lämpimään kosketukseensa ja hellyydenosoitukseensa. 

Tämä kirja oli Khaled Hosseinin sydäntäriipaisevan tunteellinen ja surullinen, mutta kuitenkin niin optimistinen tarina oikeasta rakkaudenteosta ja tuskallisesta valinnasta. Ja kuten aiemmin lukemassani Tuhat loistavaa aurinkoa Hosseini vei minut tälläkin tarinallaan Afganistanin karuihin, mutta niin kauniisiin maisemiin. 

Kuten leiriytyminen aavikkomatkalla Kabuliin;  Abdullah hengitti aavikkopölyn kuparista tuoksua ja katsoi taivasta, joka oli täynnä jääkiteitä muistuttavia tuikkivia tähtiä. Kapea sirppi reunusti kuunhimmeänä hohtavaa, aavemaista kehrää. 

 

Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty. 

Tapaan sinut siellä.

Out beyond ideas of wrongdoing and rightdoing there is a field. 

I ´ll meet you there.

Rumi