Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

 

kuva Tammi

Maria Alinan loppuelämän tärkein tehtävä on kirjoittaa muistiin elämäntarinansa Amerikkaan jääneelle Lidia-tyttärelleen. Tyttärelle, jonka näkemistä hän oli odottanut koko elämänsä ajan. 

"Minä teen lähtöä tästä maailmasta ja siirryn toiseen. Kuoleman esikartano jää vihdoin taakse. Se on paikka, jossa olen ollut koko elämäni ajan, siitä päivästä lähtien kun veri vuoti isästäni. Minua ei pelota jättää taakseni sitä vähää mitä minulla on jäljellä. Mutta minua pelottaa se että lähden tästä eteenpäin kenenkään saamatta tietää, kuka minä olin. Siksi minä kirjoitan sinulle, sinun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo kauan sitten." 

*****

Silloin puhuttiin koko ajan sodasta, maailmansodasta, ja miten se päättyisi. Venäläiskasakat olivat Suomessa hankkimassa ja kartoittamassa maa-alueita, pienimpiä ja syrjäisimpiä kyliä myöten.

Isän kuoleman jälkeen monilapsinen perhe jatkoi elämäänsä entistäkin niukemmissa oloissa, Margareta-äidin yrittäessä selvitä päivästä toiseen lapsijoukkonsa kanssa. Perhe kasvoi äidin avioiduttua uudelleen. Järkyttävästä tapahtumasta aiheutunut syyllisyyden taakka alkoi painaa liikaa, ja vähitellen perheessä alkoivat vaikenemisen vuodet. Kaipuu paremmasta elämästä muualla, siirtolaisen elämä kaukana Kanadassa alkoi itää ensin Harald-veljen ajatuksissa, koska kotiin jääminen tuntui mahdottomalta. Mutta varsinkin Maria Alinalle äidin ja sisarusten jättäminen oli vaikeaa.

"Minun olisi myös lähdettävä pois, minusta ei saanut tulla samanlaista kuin hän, niin ei saanut tapahtua." ... "Olin kuudentoista vanha ja lähdössä pois pikkuveljeni luota, jättäisin hänet vaitonaisen metsän synkkien asukkien huomaan."

*****

Palatessaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin Suomeen, Maria Alina ei enää tuntenut veljeään, jota hän oli valtameren takana ikävöinyt. Kaikkien näiden vuosien aikana pikkuveli Axel oli vähitellen käpertynyt omaan yksinäisyyteensä, eikä enää pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin. 

*****

Maria suree elettyä elämäänsä, jossa hänen on täytynyt jättää kaikki rakastamansa ihmiset, myös tyttärensä Lidia.

"Minä halusin viedä sinut sinne, minun oli kerta kaikkiaan pakko näyttää sinulle jotain mistä minä pidin, kertoa sinulle Margareta-mummustasi ja hänen unikoistaan."

*****

Tässäkin Ann-Luise Bertellin kirjassa, jo aivan ensimmäisiltä sivuilta alkaen, vangitseva tarina kuljettaa minut mukanaan Pohjanmaalle, sotavuosien köyhyydessä elävän perheen arkeen. Sain tehdä matkaa Atlannin yli  suomalaissiirtolaisten uuteen elämään ja tuntea heidän kaipuunsa takaisin tutuille synnyinseuduilleen. Oli mielenkiintoista palata jo aiemmin suomennetun trilogian 2. osan Oma maa "alkulähteille"; kirjan, joka oli yksi viime kesän mieleenpainuvimmista  lukukokemuksistani.  

Ikävän jälkeen on Bertellin taitavaa ja väkevää kerrontaa osin jo unohdetuista ajoista, Bertellin oman suvun fiktion keinoin kerrottua tarinaa. Todentuntuista elämää lähes sadanvuoden takaa, usean sukupolven elämän kuvausta. Kirjan kerronta on eleettömän kaunista, elämän karuudesta huolimatta toiveikkuus ja usko paremmasta paistaa taustalla. 

"Ja unikkoja, jotka kukkivat melkein kaikkialla maan päällä."

***** 

 

 

kuva Tammi

 

Botnia-trilogian päätösosa Ikuinen kaipuu julkaistaan jo syyskuussa.

 

Ann-Luise Bertell

Ikävän jälkeen

Vänd om min längtan 2016

suom. Vappu Orlov

Botnia-sukutrilogia #2

Tammi 2022

Kiitos arvostelukappaleesta 💝

kuva Frank Unger

Ann-Luise Bertell (s. 1971) on pohjalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja sekä Wasa Teaterin johtaja. svenska Ylen vuonna 2016 palkitsema esikoisromaani Ikävän jälkeen aloittaa Botnia-sukutrilogian, jonka toinen osa Oma maa nousi vuoden 2020 Finlandia- ja Runeberg-ehdokkaaksi.

 

 

 

#lukumatkamenneisyyteen kohta Pääosassa nainen.

#helmetlukuhaaste kohta 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Ann-Luise Bertell: Oma maa

 

kuva Tammi

     Ann-Luise Bertell

     Oma maa

     Heiman 2020

     suom. Vappu Orlov

     Tammi 2021

     399 sivua

 

 

 

 

 

 

Ann-Luise Bertell (s.1971) on pohjalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja sekä Wasa Teaterin johtaja. Hän debytoi runoilijana vuonna 1997 ja on sittemmin kirjoittanut runoutta, proosaa ja draamaa. Palkitun Bertellin sukuromaani Oma maa nousi ansaitusti Finlandia- ja Runeberg- ehdokkaaksi.

*****

Elofin ja hänen pikkuveljensä Ivarin isä kuolee keuhkotautiin poikien varhaislapsuudessa.  Nyt pojista tuli orpoja. Äiti heiltä oli kuollut vuosi aiemmin.

"Mamma". Vaikka hän kuinka yritti, mieleen ei palautunut muuta kuin se viimeinen päivä ja äidin silmät, jotka olivat sammuneet. Miten äiti oli lyyhistynyt keittiön lattialle, keskelle kaikkea. Mutta hän halusi muistaa, hänen täytyi muistaa. Äidin hiukset, äidin askelet lattian poikki, se miten äiti oli pitänyt Ivaria sylissä. Miten äiti oli nauranut hänelle, kun hän oli näyttänyt että osasi lentää. Äidin punaiset posket, kun hän oli kiivennyt katolle. Emma-äiti. Se oli kuulemma ollut sokeritautia. Siitä oli nyt melkein vuosi. Ja siitä lähtien he olivat eläneet keskenään: isä, Elof ja pikkuveli Ivar. Elofilla oli juuri äsken ollut kymmenvuotispäivä. Sitä ei ollut kukaan muistanut. Elofilla olisi vielä monta vuotta aikaa muistella äitiään.  

Isän vanhat sukulaiset, Lisa-Greta ja veljensä Vanha-Hannes asuivat naapurissa, ja heiltä veljekset saivat joskus leipää pahimpaan nälkäänsä.

Elof teki niin kuin Vanha-Hannes oli neuvonut: hän rutisti pelon ja surun pienenpieneksi mytyksi ja talletti sen johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin.

Isän kuoleman jälkeen kaikki kodin irtaimisto ja tavarat myytiin huutokaupalla, tila peltoineen ja kotitalo voitiin kuitenkin pelastaa myynniltä.

Poikien elämä jatkui isovanhempien talossa Rika-mummun uskonnollisen kasvatuksen keskellä. Elofin ainoa muisto vanhemmistaan oli isän Raamattu ja Elof ajatteli papin virkaa miettiessään: "Jotta tulisi papiksi, pitäisi kunnioittaa Herraa, enkä minä ole siitä varma", sanoi Elof. Rika lehahti närkästyksestä punaiseksi. "Kuinka kauan tyhmät vihaavat tietoa? Lue Raamattua, poika, lue ja ota opiksi. Kaikki mihin ihmiset ryhtyvät ja mitä he saavat päähänsä, on jo kirjoitettuna Raamatussa. Silloin sinä et jää vaille vastausta, vaikka olet vailla isää ja äitiä. Sinun vanhempasi eivät voi enää opettaa sinulle mitään, sinulla ei ole muuta kuin Raamattu."

Vaikka sitä ei sanottu ääneen, ei edes Tilda sanonut, niin Elof ja hänen veljensä olivat ylijäämiä, he eivät kuuluneet perheeseen.

Mummolassa vietettyjen vuosien jälkeen Elofin elämä jatkui työssä asetehtaalla, jonka jälkeen sotavoimiin astuminen oli hänen, niin kuin monen muunkin nuoren miehen kohtalona.

Alkuajat rintamalla olivat rauhallisia, mutta ilmassa leijui epämukava odotus, kun joukot marssivat Venäjälle. Niin kauniita ja korkeita puita ei Elof ollut ennen nähnyt. Ne olivat varmaankin seisseet siellä aikojen alusta lähtien. Elof ajatteli, että kaiken pilasi vain ase jota hän joutui raahaamaan. Se muistutti hänelle, missä hän oli. Hän kantoi mukanaan myös rukousta, että sota loppuisi ennen kuin hän joutuisi kohtaamaan sen toden teolla.

Sodan kauhujen keskellä viettämästä ajasta jäi Elofille lähtemättömät arvet, joita hän sai kantaa lähes koko loppuelämänsä. Muistoja, joita ei saanut huuhdottua edes kotipolttoisella.

Miksi piti elää? Tällaisessa jyrisevässä, huutavassa, itkevässä maailmassa. Mikä oli varsinainen syy siihen että ihmisen piti nousta vuoteesta joka ikinen päivä? Elof ei nähnyt ylösnousussa mitään mieltä. Kunpa hän olisi ollut muurahainen jolla oli vaistot, ei näitä kaikkia ajatuksia ja tunteita jotka kieppuivat hänen sisällään ympäri ympäri.

Elofin onni oli saada vierelleen nainen, jonka kanssa hänen elämänsä sai uuden merkityksen, kototilan kohtalo oli nyt turvattu. Kototila, jonka pellot olivat odottaneet pajukkoa kasvaneina isäntää, joka alkaisi viljellä suvun vainioita. 

Elofin ei tarvinnut enää etsiä tietä, tässä oli se ihminen jonka hän voisi viedä mukanaan kotiin siihen taloon jonne hänen kuului mennä, jonne hän ikävöi. Mennä kotiin jatkamaan työtä, joka oli ollut kesken niin monta vuotta. Hänellä oli oma kototila, jotain mihin ryhtyä, ja kenties Olga olikin juuri se nainen joka kuului sinne.

Nyt Elof saattoi olla ylpeä perinteistä ja sukunsa pelloista, vahvoista juurista, jotka toivat voimaa. Elofin elämän raskas taakka oli kuitenkin tuo sodan sydäntä ja mieltä painava salaisuus, jota hän ei uskaltanut paljastaa vaimolleen.

Miksi hänen pitäisi järkyttää Olgan maailmaa, syöstä tämä epävarmuuteen ja levottomuuteen. Elof sulloisi menneisyyden syvälle sinne suolien ja selkärangan väliin, siellä oli vielä tilaa.

Vuosien kuluessa perheeseen syntyy poika Sten, joka vartuttuaan tuntee jäävänsä vaille huomiota, äidin työntäyteisen elämän ja isän ailahtelevan mielen keskellä. Hän tuntee olevansa kaikkien tiellä, näkymätön poika. Luonteenlaadun ja fyysisen olemuksen hän on perinyt äidiltään, samoin kun ujoutensa. Äidin seurassa hän joskus pääsee kertomaan mietteistään, kuten kurkiauran ylilentoa katsellessa; Miten ne löytävät perille, miten ne näkevät mitään noin ylhäältä? Voisiko yhden niistä ottaa kiinni ja kysyä? Äidillä ei ole vastausta Stenin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, siihenkään osaavatko linnut puhua? "Etkö sinä kuule? Nehän puhuvat koko ajan", sanoo Sten.

Toisen lapsen synnyttyä Elofia huolettaa perheen toimeentulo, ja levottomuus valtaa miehen mielen, usko itseen ja ihmisiin horjuu. Epävarmuus omasta jaksamisesta täyttää ajatukset. Olga yrittää viedä perhettä eteenpäin noina epävarmuuden päivinä. Välillä Olga ajatteli, että miehessä, joka oli niin paljon yläilmoissa, oli jotakin selittämätöntä, siinä että hänen piti kuulla oma äänensä aivan koko ajan. 

Olga: Piti ymmärtää ja antaa anteeksi, oli pappi sanonut. Elof oli hänen elämässään kuin tuulenpyörre, hän sai koko ajan olla varpaillaan, ei tiennyt koskaan, mitä seuraava päivä toisi tullessaan ... Elofissa oli jotain vaativaa, jotakin minkä oli päästävä aina vain eteenpäin. 

Olga: Tämän miehen olivat tuulet puhaltaneet hänen elämäänsä, ja se säntäili milloin mihinkin ilmansuuntaan, mutta hän piti sen aloillaan.

*****

Oma maa oli minulle matka sukupolvien yli vuosiin, jonka ajassa tapahtuneet tarinat ja ihmiskohtalot meidän kaikkien olisi hyvä tietää, jotta ymmärtäisimme nykyaikaa. Varsinkin kirjan alkuosa, Elof-pojan lapsuudesta toi väkevästi mieleeni ne tarinat, joita muistan äitini kertomuksista ja muisteluista, hänen ollessaan lähes samanikäinen noina 1900-luvun alkuvuosina. 

Ann-Luise Bertellin taitavaa ja väkevää kerrontaa osin jo unohdetuista ajoista, fiktion keinoin kerrottua, mutta niin todentuntuista elämää lähes sadanvuoden takaisista vuosista 1980-luvulle, neljän sukupolven elämän kuvausta oman ja muiden toiveiden yhteensovittamisesta. Kirjan kerronta on eleettömän kaunista, elämän karuudesta huolimatta toiveikkuutta jatkaa juurillaan. Tämä kirja oli minulle yksi niistä mieleenpainuvimmista teoksista, joita olen tämän vuoden aikana lukenut, ensiluokkainen romaani.

"Pilvien takana on taivas aina sininen"