Ruth Hogan: Queenie Malonen Paratiisihotelli

 

kuva Bazar

Varhaislapsuudesta Tillyllä on muistoina yhdessä isänsä kanssa vietetyt ajat. He hoitivat yhdessä isän puutarhaa, kasvimaalla kasvoivat salaatit, herneet, tomaatit ja isin rakkaat puutarhavadelmat. Pikkusalaisuudet ja jekut piristivät heidän synkkää ja rauhatonta arkea. Tilly vaistosi äidin ja isän välisen jännitteen. Äidin ja Wendy-tädin kuiskuttelut keittiössä. 

Uskovaiset vanhemmat katkaisivat välinsä Tillyn äitiin hänen mentyään naimisiin. Heidän pelkonsa oli, että miehensä kanssa hän oppisi jumalattomia asioita ja tapaisi ihmisiä, joita hänen ei pitäisi tavata. 

Ja sitten tulee se päivä, kun isä nostaa pienen Tillyn syliinsä, kehoittaa häntä olemaan kiltti tyttö ja pitämään huolta äidistään. Sen päivän jälkeen isä on poissa, äidin mukaan töissä muualla. Tilly uskoo, että hänen äitinsä oli tappanut isän. 

Tillystä on tullut omalaatuinen pieni tyttö, hän näkee asioita, mitä muut eivät näe. Myös hänen isänsä näki niitä. 

Tilly viihtyy isänsä lähdön jälkeen omissa maailmoissaan, elämään kuuluvat erilaiset rituaalit, joiden kautta hän tuntee turvaa. Mielikuvituskoira Elia seuraa häntä tarkkaavaisena pienen matkan päästä, Tillyn mielestä kuin henkivartija. Hän  muistaa, että isällä oli ollut myös Elia-niminen koira. Tulitikut olivat myös asia, joka yhdisti häntä isään. 

Äidin kanssa Tillyn elämä oli koko ajan varuillaan olemista, hän teki aina niin kuin äiti käski, koska pelkäsi herättävänsä äidissä krakenin (lohikäärmeen).

Yksi Tillyn ystävä on rouva O'Flaherty, joka suhtautuu mutkattomasti lapsiin. Hänen mukanaan Tilly pääsee kirkkoon. Tillyn äidin mukaan rouva on kunnon katolinen, onhan hänellä seitsemän lasta. Kirkossa Tilly sytyttää isälleen kynttilän.

Ilmassa oli henkäys taikaa. Tillystä se oli kuin joku olisi pannut huvipuiston, satukirjan ja joulun samaan laatikkoon, ravistellut kaiken sekaisin ja kaatanut sitten ulos. Ainoa asia mikä puuttui oli meteli, mutta jostain syystä hiljaisuus sai kaiken vaikuttamaan vain entistä kauniimmalta. Hän ymmärsi hyvin, miksi Jumala ja enkelit halusivat asua täällä.

Erään Wendy-tädin ja Tillyn äidin katkeran riidan jälkeen, äiti ja Tilly lähtevät lomalle Brightoniin, meren rantaan Queenien Paratiisihotelliin, palaamatta kuitenkaan takaisin kotiin. Tillyn elämä jatkuu nyt sekalaisen oman polkunsa kulkijoiden kanssa ja äitikin tuntuu sopivan hyvin tähän säröiseen joukkoon.

Kunnes syystä, jota Tilly ei ymmärrä, äiti lähettää hänet sisäoppilaitokseen toiselle paikkakunnalle.

Äiti lähetti Tillyn pois paikasta, missä tämä oli onnellisempi kuin koskaan oli ollut. Hylätyksi tuleminen oli pienelle tytölle tuskallinen kokemus.

*****

Äidin kuoltua nelikymppinen Tilda palaa Brightoniin tuttujen ihmisten luokse selvittämään syitä äkkilähtöönsä. Utuiset muistikuvat alkavat hahmottua uudenlaisiksi, kun vähitellen paljastuu, että äiti olikin aivan toisenlainen nainen kuin se, jona Tilly hänet tunsi.

Äidiltä jääneiden päiväkirjojen lukemisen jälkeen utuiset muistikuvat lapsuudesta alkavat hahmottua ja Tilda ymmärtää, että äidin teoissa oli kyse rakkaudesta. Lapsesta luopuminen, jotta tämä jäisi henkiin, oli nimenomaan rakkautta.

Lapsena rituaaleista ja maneereista turvallisuutta hakeneesta tytöstä on kasvanut itsenäinen nainen. Nainen, joka ei koskaan ole voinut luottaa keneenkään, kunnes se joku on siinä.

"Etkö sinä pidä minua hulluna?".... "Totta kai pidän. Se on sinun rajatonta viehätysvoimaasi." 

*****

Pidän Ruth Hoganin kirjojen elämänmyönteisestä kerronnasta, vaikeidenkin asioiden ja tapahtumien keskellä pilkahtaa usein huumori. Ihana lukea taas yksi hänen hyvän mielen romaani. Tillyn tarina sulatti ainakin minun sydämeni, ja kirjan surullisen kaunis loppu oli jotain yhtä tunteikasta, kuin Hoganin edellisen kirjan Lauluja variksille viimeiset sivut. 

 

Kuin timantit sädehti silmät, 

neito kaunoinen oli hän niin, 

olkapäillänsä aaltoili kutrit, 

mustal' samettinauhalla kiin'.

Irlantilainen kansanlaulu

 

Ruth Hogan 

Queenie Malonen Paratiisihotelli

alkut. Queenie Malone's Paradise Hotel 2019

suom. Susanna Tuomi-Giddings

Bazar 2021

Kiitos arvostelukappaleesta  💝

Ruth Hogan (s.1961) syntyi Bedfordissa perheeseen, jonka äiti työskenteli kirjakaupassa . Ruth luki kaikki kirjat, jotka vain sai käsiinsä, ja erityisesti Muumikirjat olivat hänelle mieluisia. Hogan suoritti yliopistossa kirjallisuuden ja teatteritaiteen opinnot ja teki työuraa ensin paikallisen hallinnon palveluksessa, kunnes kolmikymppisenä alkoi työskennellä osa-aikaisesti ja käyttää kaiken vapaa-aikansa kirjoitustyöhön. Hogania on tituleerattu feel good-romaanien kuningattareksi, ja hänen teoksiensa käännösoikeuksia on myyty kymmeniin maihin. Aiemmin häneltä on julkaistu suomeksi romaanit Kadonneiden tavaroiden vartija ja Lauluja variksille. Bazar julkaisee suomeksi Hoganin neljännen romaanin Madame Burovan kuu ja tähdet huhtikuussa 2022.

Suomen luonnon päivä ja syksyn ruska

On kaunis tuo syksyn ruska. Se näkyy aivan erikoisen kauniina ja värikkäänä aivan tuossa keittiöni ikkunan takana. 

En malta kauan istua käsitöiden parissa, kun täytyy nousta, vaihtaa silmälasit ja tuijottaa ulos. Se on niin sanomattoman kaunis näky. Ei sitä ole oikein ennen tajunnut, kuinka hieno voi luonto olla. On ollut muka aina kiire.

Mutta nyt on aikaa eläkeläisen ajatella tätä elämän menoa. Sääli vain, että nuo värikkäät lehdet tipahtelevat yksi kerrallaan maahan ja kohta tulee kylmä lumi ja peittää ne.

 

Syksyllä 1990-luvun alussa, kirjoitti äitini Enna 

 

Mielestäni tähän elokuiseen päivään, Suomen luonnon päivään, sopii julkaista ja tallentaa edesmenneen äitini kirjoitus Syksyn ruska. Hän kirjoitti tämän ajatelmansa ollessaan jo yli 80-vuotias. Luonnon seuraaminen ja sen tallentaminen runoihin ja kirjoituksiin, varsinkin viimeisinä vuosina, oli äidilleni päivän tärkeimpiä asioita. Vielä elämänsä viimeisenä aamuna hän sai nähdä luonnon kauneuden avattuaan ikkunaverhot: oli satanut ensilumen.

 

"Sinä elät niin kauan kuin sinut muistetaan" ❤️

 tyttäresi Aila-Riitta

 

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

 

Kolmetoistavuotiaan Lenin elämä muuttuu taas jälleen kerran. Viimeisten neljän vuoden aikana hän on käynyt viittä eri koulua, ja nyt Lenin isä Ernt on päättänyt hetken mielijohteesta, että he muuttavat Alaskaan. Ernt on perinyt talon ja maatilkun Alaskasta; siellä he eläisivät uudisasukkaina, kasvattaisivat omat vihanneksensa, metsästäisivät lihat ruokiinsa. Lenin isästä on tullut Vietnamin sodasta palattuaan ailahteleva, äkkipikainen, riitainen ja synkkä mies. 

Erntin sotakaverina Vietnamissa ollut Bo Harlan, jonka kuoleman helikopterionnettomuudessa Ernt joutui todistamaan, oli jättänyt hänelle talonsa ja maansa Alaskassa. Ja Ernt, Cora ja Leni aloittaisivat uuden elämän tuossa karussa ja villissä maassa. Isä halusi ja tarvitsi uuden alun, jälleen kerran ja äiti halusi vain nähdä isän onnellisena. He lähtivät Alaskaan tavoittelemaan uutta unelmaa.

Ernt: "Voimme palata siihen, mitä meillä oli ennen kuin Vietnam runteli minut." 

Ennennäkemätön luonnon villi ja vaikuttava kauneus ympäröi heitä ilmasta käsin. Land's End. Homer. Alaska. Ja Kachemakin lahden toisella puolella siinteli heidän uusi kotinsa.

Se oli jotain ylimaallista, maagista laajuudessaan, maisema vertaansa vailla korkeuksiin kohoavine, jäätikön peittämine, valkoisine vuorineen, joita jatkui koko taivaanrannan mitalta ja joista veitsenkärkihuiput työntyivät pilvettömälle, ruiskukansiniselle taivaalle ... 

Siellä se oli, heidän oma lahdenpoukamansa Otter Cove, josta nousivat huterat, harmaantuneet ja homeen mustaamat portaat ylös heinien ja kukkien ohi rojuiselle pihalle. 

Pieni mökki, joka oli rakennettu mustuneista hirsistä ja jonka vinoon, sammaleiseen kattoon oli tuikattu kymmeniä auringon valkaisemia eläinten kalloja. Mökin edessä törrötti lahoava kuisti homeisine tuoleineen. 

He olivat nyt cheechakoita, tulokkaita. Täällä ei ole mitään merkitystä sillä, kuka olet tänne saapuessasi, tärkeä on sopeutua ja se, miksi tulet. Alaskassa eletään ja annetaan toisten elää.

Kaneqin kylän läheisimmät asukkaat tulivat heidän avukseen ja opettivat heitä valmistautumaan Alaskan pitkään ja hyytävään talveen. Erntin vastustuksesta huolimatta he vain tulivat; Näin täällä menetellään.

Uudistuksia kylälle kehittelevä Tom Walker, jonka pojasta Matthewista tuli Lenille läheinen ja rakas ystävä. Matthew, joka opetti hänelle jotain uutta ystävyydestä. 

Iso-Marge, jonka koti oli kankaasta ja puusta kyhätty jurtta. Thelma ja Clyde, Bonin sisarukset perheineen ja Bonin isäukko Hullu-Earl. Näiden ihmisten keskellä ja heidän avullaan Lenin perhe aloitti elämäänsä Alaskan paratiisimaiselta tuntuvassa kesässä, joka pian muuttui kylmäksi ja pimeäksi talveksi, ja joka eristi ihmiset toisistaan.

Hullu-Earlin kanssa juopotellessaan Lenin isä kehitteli vainoharhaisessa mielessään kauhukuvia tulevasta, uudistusten tuomasta maan tuhoutumisesta, maailmanlopusta, johon heidän tulisi varautua. Isän toiveena oli, että Alaska pysyisi aina villinä ja kahlitsemattomana erämaana. Talven edetessä isä muuttui väkivaltaisemmaksi, ja äiti ja Leni yrittivät olla ärsyttämättä isää. Selviytyminen jokapäiväisestä elämästä syrjäisellä maatilkulla täytti päivät. Isän huudot ja kauheat painajaiset pitivät heidät öisin hereillä. Talven tultua Lenin elämästä tuli rajoitetumpaa ja koulunkäynti muuttui satunnaisemmaksi. Jo ensimmäisen talven aikana Leni oppi kalastamaan ja metsästämään, elämään omavaraista arkea Alaskan kauniin, mutta niin julman maan jäätävän hyisessä kylmyydessä.

*****

Tämä kirja jätti lähtemättömän jäljen minun lukumuistiini. Ensimmäinen Kristin Hannahilta lukemani teos, ja todella, kauniissa surumielisyydessä vaikuttavaa tekstiä. Upeaa luonnon kuvausta riipaisevan tarinan ohella, tällaiset kirjat vievät minut mukanaan. Huikaiseva matka Alaskaan.

Tunsin surua lukiessani pienen Punapään isäänsä tuntemasta rakkaudesta, joka muuttuu sisintä korventavaksi, pelottavaksi vihaksi. Tytön, joka ei enää pelännyt isäänsä, pelko oli hautautunut niin syvälle, ettei hän enää tuntenut sitä. Sodan aiheuttamat henkiset haavat olivat särkeneet isän ja tehneet hänet sairaaksi.

Kahlehditun, alistetun ja väkivaltaa kärsivän vaimon rakkaus sodassa traumatisoituneeseen mieheensä oli murheellista luettavaa. Millaisiin tekoihin sairas ja vinksahtanut rakkaus, silmittömällä raivolla hallitseminen, voi johtaa ja mitä kaikkea se tulee tuhoamaan.

Pystyikö ihminen pelastamaan toista, vai pitikö jokaisen yrittää pelastaa vain itsensä.

Surumielistä oli myös seurata kahden nuoren rakkautta, jonka yllä leijui Lenin isän mielettömän kiivas raivo. Rakkauden herättämä kaiho, unelma: Leni heitti unelman ilmaan, antoi sen koukun lentää yli sinistäkin sinisemmän veden ja loiskahtaa sinne. Yliopisto. Matthew. Uusi elämä.

Lumouduin täysin Alaskan kauniin karusta luonnosta. Kirjan silmiini maalaamat kuvat olivat huikaisevia. Kuvaukset Alaskan valoisista kesäöistä, keskiyön auringon maasta, jossa vain hienoinen hämärä erotti päivän ja yön toisistaan. Hyytävät talvi-illat varhain langenneessa pimeydessä, tähtien tuikkiessa sametinsinisen taivaan alla. Oi, kuinka paljon upeita maisemia sain kokea Alaskan taivaan alla. 

Kirja oli surullisen kaunis tarina ihmisistä, jotka Alaska ottaa omakseen, iskee syvälle ja tiukasti. Elämää eristäytyneessä maailmassa, jonka jälkeen ei voi enää elää missään muualla.

Koti oli mielentila, rauha, jonka sai kokea, kun oli oma itsensä.

Alaska. Suuri yksinäinen. He olivat selviytyjiä.

Kristin Hannah

Alaskan taivaan alla

alkuteos: The Great Alone 2018

suom. Marja Helanen

kuva Wsoy

WSOY 2012

Kiitos arvostelukappaleesta 💝

 

kuva Kevin Lynch

 

Kristin Hannah (s. 1960) kouluttautui alunperin juristiksi, mutta ryhtyi jo 1990-luvulla päätoimiseksi kirjailijaksi. Hannahin tuotanto käsittää yli kaksikymmentä romaania, jotka ovat saaneet useita palkintoja. Hänen suomalaisetkin lukijat lumonnut kansainvälinen jymymenestyksensä Satakieli viipyi New York Timesin bestsellerlistalla useita kuukausia, ja siitä on tekeillä Hollywood-elokuva.

 

 

Polly Samson: Haaveilijoiden saari

 

Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin rakkaustarina alkoi tällä kuvankauniilla Hydran saarella. Kotimaassaan Kanadassa Cohen aloitti uraansa runoilijana ja saikin niillä arvostusta, mutta elämiseen runoilla saadut tulot eivät riittäneet. Apurahan turvin hän muutti Lontooseen ja tapasi siellä australialaisen kirjailijapariskunnan, George Johnstonin ja Charmian Cliftin, jotka muuttivat kesän alussa perheineen Kreikkaan, Hydran saarelle. Siellä runoilijoiden, taiteilijoiden ja muusikoiden boheemi piiri vietti kesää vuonna 1960. Myös Leonard Cohen pakeni Lontoon kurjaa säätä tälle saarelle ja alkoi viimeistellä Lontoossa aloittamaansa ensimmäistä romaaniaan. 

*****

Kirjan kertojaminä on Erica, joka teini-ikäisenä  saapuu saarelle luettuaan äitinsä ystävän Charmianin kirjoittaman kirjan. Edesmenneen äitinsä jättämien perintörahojen turvin myös Erica matkustaa poikaystävänsä Jimmyn kanssa tuolle lumoavalle saarelle. Tyhjät muistikirjat ja suru äidistään, niiden kanssa hän aloittaa kesäisten päivien viettoa tarkkaillen saaren elämää. Muistot äidistä, joka käski hänen toteuttaa unelmansa. Kirjoittaa kirja, se oli Erican unelma.

He saapuivat auringon laskiessa saarelle, jossa huumaava sitruunan tuoksu täytti tienoon. Saarelle, jossa ei ajettu autoilla, ei edes polkupyörillä. Joka ilta satamassa näkyi kolme varoitusväläystä ja niiden jälkeen saari peittyy pimeyteen.

*****

Lontoosta saarelle kesäksi muuttaneen kirjailijapariskunnan yhteiselämän täyttää Georgen sairauden aiheuttama ilkeys ja mustasukkaisuus, joka Charmian mukaan johtuu siitä, että vaimo rakastaa tätä saarta yhtä kiihkeästi, kuin aiemmin rakasti miestään. Mustasukkaisuutta aiheuttivat myös ystävät, joiden kanssa Charmian estottomasti seurustelee. Katkeruutta Georgelle myös aiheuttaa muistelut entisistä sotakirjeenvaihtaja-ajoistaan, jolloin hän tapasi kuuluisuuksia: Nehru, Churchill, Mao ja kävely Gandhin kanssa Gangerin rannalla. Ja hänen aiempien kirjojensa saama suosio.

*****

Saaren kirjailijapiireissä viettää aikaansa myös norjalainen kirjailija Axel Jensen, joka jatkaa omaelämäkerrallisen taiteilijaromaaninsa kirjoittamista. Vapaamielisellä ja estottomalla käytöksellään, välittämättä vaimonsa tunteista, Axel repii kesän aikana Mariannen  ja pienen poikansa elämän riekaleiksi. 

Saarelle tullut Leonard rakastuu Jensenin lumoavan kauniiseen vaimoon ja Leonardin ostettua saarelta talon myös Marianne muuttaa poikansa kanssa sinne.

Tuon kesän aikana saarella viettävän taiteilijayhteisön elämä näytti aluksi paratiisimaiselta; uinnit kallioisilla rannoilla täydenkuun aikaan, fosforinhohtoiset lamppujen valaisemat yöt, jolloin musiikki ja tanssi täyttivät rannan. Haikeat laulut ja säkeet omista runoistaan, joita Leonard lausui. Mutta pian alkoivat myös seuraukset näkyä, alkoholi, huumeet ja vapaamielinen elämä hajottivat avioliittoja.

*****

Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Erica kapuaa Aasinpaskakujaa ylös sydämenmuotoinen kivi taskussaan. Rinteiltä levittäytyvät maisemat turkoosinväriselle merelle. Tukka löyhälle poninhännälle sidottuna hän tuntee vielä olevansa se sama tyttö, joka saapui silloin ensimmäistä kertaa Hydralle. Sinä kesänä, vuosikymmeniä sitten, hän ei koskaan ajatellut, että tästä kauniista saaresta tulisi hänen kotinsa. Tuo Mariannelta saatu punertava kivi, talismaani (ehkä Orfeuksen kivettynyt sydän), jää portaille, jonne on jätetty muitakin lahjoja. Ehkä se löytää myöhemmin paikkansa oven taakse, jossa Leonard ja Marianne säilyttivät muitakin aarteitaan.  

*****

Minua viehätti boheemin taiteilijaelämän seuraamisen ohella, Hydran saaren kauniiden maisemien kuvailut. Joka kerta (ja aina) minulle käy näin; Kirjan tarinan johdattamana minä eksyn "omille poluilleni", nyt aluksi saaren länsikärjessä sijaitsevalle Bistin simpukanmuotoiselle, metsän rajaamalle hienolle uimarannalle. Kuin hevosenkenkä, jonka sisällä väreilee kullanhohtoisena sininen vesi. Kirjailijan silmiini maalaamat huikaisevat maisemat saivat minut(kin) haukkomaan henkeäni. Myös ensimmäinen saapuminen (kirjan sivuilla) Hydran karun ja kallioisen saaren  kaupungin satamaan oli ikimuistoinen. Jo kirjan kaunis kansi antoi aavistuksen mielenkiintoisesta ja upeasta matkasta, enkä pettynyt. 

Paahteinen kesä, nostalginen ja koskettava matka taiteilijoiden parissa Haaveilijoiden saarella ja mieleeni jää soimaan Leonard Cohenin:

 So long, Marianne.

 

Polly Samson

Haaveilijoiden saari

alkuteos: The Theatre of Dreamers 2020

suom. Laura Jänisniemi

Docendo 2021

366 sivua

Arvostelukappale 

kuva Docendo

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Joka kesäkuu Elina Ylijaako saapuu vanhaan kotitaloonsa Itä-Lappiin Vuopion kylälle, vanhalle kotiseudulleen. Posottaa vanhalla autollaan suoraan pohjoiseen, teitä ei ole paljon, eikä ihmisiä, mutta kairaa on.

Täällä ei ole ketään, eli tilaa on. Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa enää sammuttaa. 

Elinan huolena on vuosia sitten soiseen Seiväslampeen nakattu kirottu kivi ja hauki, joka hänen pitää saada pyydystettyä. Huolta aiheuttaa myös lammessa asuva näkki.Tehtävä ei ole helppo. Monta turhaa tuloksetonta kalastusreissua Elina on jo lammelle tehnyt, kirottu lampi.

Elinan äidin mukaan Seiväslampi on vanha alttari, joka on palvellut noitia, ehkä jopa metelinoitia, jo vuosisatoja. Lampi on pohjaton ... Äiti oli arvellut, että lammen pohjassa oli reikä planeetan syvyyksiin ja siellä jossain aukko toiseen todellisuuteen. Näiden kahden maailman välillä hauki, viestinviejä, kulki.

***** 

Janatuisen saatua työkomennuksen Itä-Lappiin, komisario Kyyhky tarjosi työmatkalle omaa vanhaa autoaan, koska Janatuisen uudehko Audi herättäisi epäilyksiä syrjäisellä kylällä. Toyotassa ei ollut kolmosvaihdetta, ja sen vasen vilkku toimi satunnaisesti, mutta siinä oli ratti ja kaasu ja sillä pääsi eteenpäin.

Janatuisen piti etsiä käsiinsä Elina Ylijaako pidättääkseen tämän murhasta epäiltynä. Vuopion kylään saavuttuaan hän pyysi apua paikallisesta kaupasta. Keijo, tuo suurisuinen resupekka, liioittelun mestari, piti kylällä Vuopion Viehe-kauppaa. "Kyllä, kyllä! Täällä on palion kalamiehiä. Hyvä että mahtuu oma vene jokkeen, heh he hee!"

Keijo-kauppias ehdotti vaihtokauppaa: Elinan olinpaikan tiedon saadakseen Janatuisen oli autettava Keijon ongelmassa. Tupakanpituisen miettimistauon jälkeen hän suostui ehdotukseen, muistellessaan, minkä neuvon komisario Kyyhky oli hänelle antanut: "Lähde mukaan kaikkeen. Sano kaikkeen joo." -  "Muuten se on hukkareissu", Kyyhky oli sanonut, "et saa selville mitään."

Keijon vaikia ongelma oli hänen kotiinsa tunkeutunut Peijooni; hirviö, jonka turkki oli musta ja karkea, taipuisan kähärän jouhen muotoinen. Peikko, joka söi Keijon edellisenä päivänä tekemän nakkikeiton. 

"Se haluaa ongelle", Keijo sanoi. - "Minä en jaksa lähtiä." - "Ongelle?"

"Tässä on neiti polliisi", Keijo sanoi. - "Se vie sinut ongelle". - "Mutta minä en osaa onkia". Keijo katsoi Janatuista kuin hullua. - "Se opettaa."

Ja tuon ikimuistoisen onkireissun jälkeen Janatuinen ja peijooni, polliisi ja peikko, oli erottamaton parivaljakko. 

 Janatuinen katsoi peruutuspeiliin. Peijooni istui takapenkillä ja virnisteli. - Voitko poistua, Janatuinen sanoi. Peijooni pärisytti huuliaan ja hihitti.

Ensin Janatuisen täytyy suoriutua hurjaakin hurjemmasta ja vaarallisesta onkireissusta peijoonin kanssa, joka souti (kauhoi) pakoon vedestä nousevaa ihmeellistä oliota; Hahmo oli sininen ja kalvas. Ranteet, joista hän piteli, olivat kylmät ja limaiset... Janatuinen tuijotti kasvoihin, joissa oli silminä kaksi valkoista sameaa ovaalinmuotoista helmeä. Suuna pimeä reikä.

***** 

Tämä myyttinen fantasia luo eteeni lappilaisen syrjäkylän tunnelmaa, hiuksia nostattavia sattumuksia ja olentoja, joita kirjailija on nostanut henkiin ja jotka putkahtavat odottamatta ja yllättäen milloin mistäkin. Suon hetteissä elävät turvemöröt, pajukossa piileksii Meteli, raitajalat; hirviösääsket, jotka talvehtivat metsässä rinteiden onkaloissa kuin karhut. Ne kömpivät esiin hieman ennen juhannusta ja lähtivät saalistamaan. 

On vuosisatoja vanha riivaaja Hattara, joka löytää kodin kunnanjohtajasta. Tulossa on myös hämärän jälkeinen väkiyö. Jumalaniliman jäläkenen yö. Silloin henget liikkuu.

Väkiyö - kuolleiden karnevaalit, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa. Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita.

*****

Ja sitten se alkaa. Aivan hulvattoman hauska ja ihmeellinen matka lappilaiseen kylään. Yhtään liioittelematta sanon, että tämä maaginen matka oli tämän kesän parasta lähiseutumatkailua ja lapin murteen käyttö kirjassa on tosi luontevaa, jotenkin tutunoloista näin länsi-lappilaisellekin, tarkemmin Perä-Pohjolan asukkaalle.  

Kirjan sivut vilisevät mystisiä taruolentoja, vietetään väkiyötä, kuolleitten karnevaalia, jolloin kaikki järkevät kyläläiset pysyttelevät visusti pirteissään, verhojen tiiviisti peittämien ikkunoiden takana. Ei edes kovaverisinkään noita uskalla noihin juhliin osallistua, ei edes Riipin akka, kylän laillistettu noita. Paska-Simokin piileskeli ojassa väkiyön karnevaalia.

Yksi minun lempihahmoni näistä "örkeistä" on ehdottomasti Manolaissaaressa asuva Moukku-Olli, iso risukasa kahdella jalalla. Moukku-Ollin ja Näkin, vanhojen kavereiden, kaksintaistelu suolammella olikin sitten se lopullinen "niitti"; sain kokea uskomattoman, oudon, maagisen, mystisen, myyttisen ... matkan taruolentoja vilisevään maisemaan. Ja huomasin, että minä ja myös "nauruhermoni" olimme aivan "äimänkäkenä", miten joku osaa luoda tällaisen maailman. Siis Juhani Karila osaa.

*****

Juhani Karila (s. 1985) on kotoisin Itä-Lapista, Kairalan kylästä. Hän on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta ja työskennellyt toimittajana. Karila voitti J.H.Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010.Hänen esikoisnovellikokoelmansa Gorilla (2013) sijoittui toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa. Karilan toinen novellikokoelma Omenakrokotiilin kuolema (2016) oli ehdolla Tulenkantaja-palkinnon saajaksi.

Pienen hauen pyydystys voitti vuoden 2019 Kalevi Jäntin palkinnon.

Mättäät vain litsahtelevat ...

Tervetuloa Seiväslammelle 

 

Juhani Karila

Pienen hauen pyydystys

Siltala 2019 

280 sivua

kuva Siltala

 

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

 

Nuri ja Afra viettävät yksinkertaista mutta rikasta elämää vuorilla, kuvankauniin Aleppon laitamilla. Nuri hoitaa serkkunsa Mustafan kanssa mehiläisiä ja Afra on taiteilija. Sitten Syyriassa syttyy sisällissota, joka tuhoaa kaiken, mitä he ovat rakastaneet. Lopulta ainoa keino on paeta sodan keskeltä ja etsiä turvaa. Lopulta he aloittavat vaellusmatkan läpi Euroopan, kuten niin monet muutkin sotaa ja vainoa pakenevat miehet, vaimot ja lapset.

Mustafan vaimo ja tytär olivat jo aiemmin paenneet maasta ja mehiläistarhan tuhopoltto sai myös Mustafan tekemään päätöksen ja  jättäämään kotimaansa. Nurin vaimo Afra ei kuitenkaan suostunut pakenemaan, murhe lapsen kohtalosta sai hänet käpertymään suruunsa ja etääntymään myös miehestään.

Mustafa: "Sinun on taivuteltava Afra lähtemään. Olet liian lempeä, liian herkkä. Se on ihailtava ominaisuus mehiläisten kanssa työskennellessä, mutta ei tässä tilanteessa." 

Muistoina oli ajat, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja elämän täytti työ mehiläisten parissa. Työ, jonka Nuri oli valinnut ja tuottanut pettymyksen isälleen, joka oli ajatellut pojastaan jatkajaa kaupungissa sijaitsevalle kangaskaupalleen.

Mustafa: Muistan sen päivän, kun kävit ensimmäistä kertaa vuorilla isäni mehiläistarhassa ja seisoit mehiläisten keskellä ilman suojavarusteita, varjelit silmiäsi ja sanoit, "Mustafa, tänne minä haluan", vaikka tiesit, ettei isäsi hyväksyisi. Muista se Nuri. Muista voima, joka sinulla silloin oli. Ota Afra mukaasi ja etsi minut.

Levottomuuksien ja väkivallan lisääntyessä Aleppossa, myös Afra ymmärsi pakomatkan ainoaksi keinoksi selvitä hengissä. Vaikeinta oli jättää tuttu kotitalo ja sen puutarhassa oleva lapsen hauta. Muistoina Afra kantoi vain marmorikuulaa ja parfyymipulloa, jonka oli saanut mieheltään heidän mentyään naimisiin. Ruusut parfyymiin Nuri oli valikoinut itse.

Reppunsa pakattuaan Nuri ja Afra aloittavat raskaan matkan, ensin Syyrian ja Turkin erottava Asijoen ylityksen jälkeen Istanbuliin, josta vaarallisen merimatkan jälkeen he saapuivat Leroksen kautta Ateenaan, jossa he vihdoin uskalsivat toivoa, että eloonjääminen oli vielä mahdollista. Matkaseuranaan pakolaisleireillä he tapasivat kohtalotovereitaan, pakolaisia Afganistanista, Syyriasta, muista arabimaista ja osasta Afrikkaa, kaikki merimatkasta selvinneet kuljetettiin Leroksen saarelle. 

Nuri: Sitten me kolme istuimme pitkään vaiti, tuijotimme merelle, veden yli, kuvittelemme kai kukin kotimme, sen mitä olemme menettäneet, sen mikä on jätetty taakse.

Aleppossa tapahtuneen pommi-iskun jälkeen sokeutunut Afra sai matkan aikana lohtua piirtämisestä, joka häneltä onnistuikin ilman näköaistia. Aleppossa asuessaan Afra maalasi Syyrian kaupungeista ja maaseudusta ja hän voitti palkintoja tauluillaan. Sunnuntaiaamuisin heillä oli koju torilla, jossa he myivät Afran tauluja. Nuri yrittää löytää takaisin sen entisen Afran hänen nykyisestä rikkinäisestä maailmastaan. 

Nuri: Hän itki kuin lapsi, nauroi kuin helisevät kellot, ja hänen hymynsä oli kauniimpi kuin kenenkään toisen. Hän pystyi väittelemään tuntikausia yhteen menoon. Afra rakasti, hän vihasi, ja hän hengitti maailmaa kuin se olisi ruusu. Sen vuoksi minä rakastin häntä enemmän kuin elämää.

Nurin öitä piinasivat muistot entisestä kauhujen täyttämästä elämästä, mielikuvat sekoittuivat todellisuuteen. Kaikki ne öiset tapahtumat ja hahmot, joita hän mielessään loi.

Nuri: Mustafa on aina antanut minulle jotakin, mitä toivoa. Seison hieman sivummalla, lasiovien lähellä, katselen heitä ja mietin pientä poikaa, jota ei koskaan ollut olemassakaan, ja sitä kuinka hän täytti Samin jättämän mustan tyhjiön. Toisinaan luomme vahvoja illuusioita, jottemme eksyisi pimeään.

Nuri: Mutta Afran kasvot ovat se, mikä herättää minut henkiin - kun hän seisoo tässä pienessä puutarhassa niin kuin hän seisoi Mustafan talon pihalla Aleppossa, hänen silmänsä ovat niin täynnä surua ja toivoa, niin täynnä pimeyttä ja valoa.

***** 

Christy Lefteri työskenteli vuosina 2016 - 2017 Unescon vapaaehtoisena pakolaiskeskuksessa Kreikassa, missä hän tapasi ja auttoi satoja pakolaisia. Näiden ihmisten kokemuksia hän halusi kuvata tässä kirjassa. 

*****

Minua viehätti paljon kirjan kaunis kansi. Pidin myös kappaleiden välissä olevasta ornamentista, entisen ja uuden kappaleen yhdistävästä sanasta.

Koskettavan ja riipaisevan surullisen lukukokemuksen jälkeen mietin taas, miten sattumanvaraista meidän kaikkien elämä täällä maapallolla on. Mieleenpainuva ja paljon ajatuksia herättävä todellisuuteen pohjautuva tarina, vaikkakin fiktiivinen. Itkettävän kaunis tarina.

*****

Kirja kertoo miehen rohkeudesta lähteä sokean vaimonsa kanssa sodan kauhujen keskeltä kohti tuntematonta. Suru entisestä, jätetystä elämästä ja lohduttomista menetyksistä on heidän molempien matkaseurana, mutta ilo ja toiveikkuus löytyy kaikkien vaikeuksien jälkeen perille päästyä. 

Afra katselee jonnekin korkeuksiin. Kirsikankukkien seassa on kolme harjalintua, ne istuvat puun oksilla, tarkkailevat ympäristöään ylväine höyhenkruunuineen, käyrine nokkineen ja raidallisine siipineen. Täällä ne ovat, idästä tulleet muuttajat, tässä pikkukaupungissa meren rannalla.

 

"Näetkö ne?" kuulen Afran kysyvän.

"Ne ovat löytäneet meidät!"

 

Christy Lefteri

Aleppon mehiläistarhuri

alkuteos: The Beekeeper of Aleppo 2019

suom. Leena Ojalatva

S&S 2021

382 sivua

kuva S&S

 

Winston Graham: Poldark - Laululintu

 

Winston Grahamin Poldark-sarjan kahdennessatoista osassa Laululintu eletään 1800-luvun alkupuolta Cornwallissa. Rossin ja Demelzan lapset ovat jo aikuisia, nuorinta Henryä lukuunottamatta. Ross on jo jättänyt poliitiikan ja viettää nyt suurimman osan ajastaan kotimaisemissa, johon liittyy nyt kaivokset Wheal Grace ja Wheal Leisure ja piilossa laakson perukoilla sijaitseva kotitila Nampara.

Demelza: "Tiedätkö - oletko huomannut, kuinka kaunis aallokko on, kun se saapuu tällaiseen avaraan rantaan? Katselen sitä usein talolta. Meren pinta on sileä ja liikkuu aaltoa hitaammin. Pinta jotenkin rullautuu sisäänpäin suureksi kyttyräksi, joka kutistuu ja terävöityy rantaa lähestyessään kunnes aalto särkyy vaahdoksi."

Poldarkin ihastuttava pariskunta osallistuu toisinaan ystäviensä järjestämille kutsuille, joissa Ross harmikseen joutuu tapaamaan sir George Warlegganin, elämänikuisen vihollisensa. Yhä edelleen näiden miesten vuosikymmeniä kestänyt vihanpito vain jatkuu. Georgen ensimmäinen, jo edesmennyt vaimo Elizabeth oli Rossin entinen kihlattu, ja Georgea vainoavat yhä ajatukset Valentine-poikansa syntyperästä. 

Ross: "Toden puhuen mieleeni juolahti tänään, että vanhojen kaunojen unohtamisessa saattaa olla puolensa. Viidenkymmenen vuoden päästä vuorovesi nousee ja laskee aivan samaan tapaan kuin nytkin, meri pärskyy ja vaahtoaa, tuuli puhaltaa ja aurinko porottaa aivan samalla tavalla; mutta meitä ei enää ole - tai useampia meistä. Ei ehkä ole mahdoton ajatus, että jos olisin purrut hammasta, olisin pystynyt tänään tarjoamaan Georgelle sovinnon kättä."  

*****

Kirjan yksi keskeisin henkilö on jo aikuisuuden kynnyksellä oleva Isabella-Rose, jonka orastavaa laulajan uraa seurattiin jo edellisessä Poldark- Kaksiteräinen miekka  . Poldarkien nuorin tytär, periksiantamaton ja oman tiensä kulkija, on perinyt äitinsä kiintymyksen musiikkiin. Tytär, jossa yhdistyy äiti Demelzan tarmokkuus ja isä Rossin sinnikkyys. Ja niin nuori Bella aloittaa laulajan opinnot Lontoossa, ja päätyy pian Ranskaan. Maurice Valery, Bellaan rakastunut kapellimestari haluaa hänet esiintymään italialaisen Rossinin säveltämään koomiseen oopperaan. Sevillan parturi esitettäisiin Ranskan Rouenissa ja Bella laulaisi englannin kielellä.

Mauricen mielestä tämä oli loistava ajatus. Bellan vastustellessa hän oli todennut: "Vakuutan, ettei Englantia vastaan tunneta minkäänlaista katkeruutta. Sodasta on jo viisi vuotta ja. Napoleon on karkotettu lopullisesti." 

Ja oopperasta tulikin läpimurto Isabella-Rosen ensiesiintymiselle. Teatterin kaikki istumapaikat oli loppuunmyyty ja seuraavana päivänä arvostelut ranskalaisissa lehdissä ylistivät nuorta primadonnaa.

"Sopraano Rosinan roolissa nuori brittinäyttelijä, jolla on uskomaton ääni, ihastuttava persoona ja luultavasti loistava tulevaisuus."  

*****

Ratsastusonnettomuudessa miehensä menettänyt, Poldarkien vanhempi tytär Clowance johtaa pientä laivayhtiötä, jonka hänen miehensä Stephen perusti ennen kuolemaansa. Kahden kosijan piirittämänä lapseton Clowance yrittää luottaa ratkaisuunsa, mikä se sitten onkin ja jättää entinen taakse.

"Minä edelleen - tavallaan rakastan Stepheniä. Vaikka lopussa melkein tuntui, että vihasin häntä. Hän on kuitenkin se, johon rakastuin ensisilmäyksellä. Tiedän, että nyt tietyssä mielessä muistelen sortunutta haavekuvaa ja minun kannattaisi unohtaa hänet."

*****

Valentine, George Warlegganin ja Elizabethin poika elää Selina-vaimonsa ja poikansa kanssa Place Housen kartanossa ja viettää epämääräisten ystäviensä seurassa viinanhuuruista elämää. George-isänsä kanssa hänellä ovat välit vuosien saatossa katkenneet, ja niitä hiertää Valentinen syntyperään liittyvät katkeruudet ja epäilykset.

Mustan kuun aikana syntynyt lapsi on kaksikymmentäkuusi vuotta ja kolmesataayksi päivää syntymänsä jälkeen täyttänyt kohtalon, jonka raivostunut Agatha-täti oli tämän syntymähetkellä ennustanut.

*****

Paynterit, Jud ja Prudie, jotka olivat palvelijoina Namparassa silloin, kun Ross oli tuonut nälkiintyneen tyttölapsen (Demelzan) mukanaan Redruthin markkinoilta, viettävät nyt vanhuuttaan pienessä syrjäisessä mökissä. Naapurissa asuvat Music ja Katie Thomas auttavat heitä selviytymään arjessaan, sillä ilman Thomaseita Paynterit olisivat joutuneet köyhäintaloon. Murahtelevat ja marmattavat vanhukset eivät tuota apua tunnu liiemmin arvostavan. Sen sijaan Demelza oli kiitollinen näistä Thomasien ponnisteluista, koska hän tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa Judille ja Prudielle.

Dwight Enysin ja vaimonsa Carolinen, Geoffrey Charles Poldarkin perheen, Demelzan veljien perheiden ja monien muiden jo aiemmista Poldark-sarjan kirjoista tutuksi tulleiden henkilöiden elämää seurataan myös tässä viimeisessä kirjassa.

*****

Jotenkin tuntui tosi haikealta lukea tätä viimeistä Poldark-sarjan kirjaa. Koko sarjan myötä sain upean ja huikean historiallisen lukukokemuksen, jota mitkään sanat eivät kykene ilmaisemaan.  Yhdentoista aiemman teoksen myötä kiinnyin kaikkiin näihin lukuisiin kiinnostaviin henkilöihin ja nyt on tosi vaikea jättää heille hyvästit. Kauniit Cornwallin nummimaisemat ja kivikkoiset kalliorannat, niitä jään myös kaipaamaan. Toivoa vain sopii, että joskus vielä näistä sarjan viimeisimmistä osista tehdään myös tv-sarja, kuten alkuosan kirjoista on tehty.

*****

He ylittivät portin, kulkivat hiekkapeitteistä kivikkoa parin jaardin matkan rantakauraryppäiden lomitse ja astuivat pehmeälle hiekalle, joka painui tiiviiksi heidän jalkojensa alla. Sitten heidän edessään avautui kolme mailia pitkä kapean kullanhohtoinen hietikko, jonka vasemmalla puolella levittäytyi raukea meri ja oikealla hiekkadyynit ja niiden jälkeen tummat kalliot, joista lähimmällä Wheal Leisure savutti ja köhisi.

 

"Cornwallin maata!" hän sanoi. 

"Haistakaa! Se tuoksuu aivan erilaiselta! Olemme kotona!" 

 

Winston Graham: Poldark - Laululintu 

alkuteos: Bella Poldark 2002

suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus 2021

arvostelukappale

751 sivua 

kuva Gummerus

 

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

 

Magdalena Hansson miettii, oliko vikatikki muuttaa vanhaan kotikaupunkiin. Hän vaihtoi toimittajauransa Tukholmassa ja työskentelee nyt pienen paikallislehden toimittajana. Hän kaipaa Tukholmaan. Magdalenaa on alkanut pelottaa paikalleen juuttuminen. Mistä tietää kauanko paikallistoimitus pysyy kaupungissa?

Päällisin puolin elämä Hagforsissa sujuu kuitenkin hyvin, vaikkakin seurustelusuhde miesystävä Petterin kanssa ei suju ongelmitta. Huolta aiheuttaa myös poika Nils, joka ei ole vieläkään löytänyt ystäviä aloittamassaan koulussa ja pojan aamuinen kouluunlähtö on vaikeaa. Lisäksi Nils on peloissaan paikkakunnalla piinaavista tuhopoltoista, joita Magdalenakin joutuu toimittajana seuraamaan pelottavan läheltä. Voiko heidänkin talonsa palaa? Onko äiti muistanut ostaa vaahtosammuttimen? Näihin Nilsiä huolestuttaviin kysymyksiin Magdalena joutuu miettimään vastauksia. 

Poliisi on vaitonainen tutkimuksista, joiden parissa poliisissa työskentelee Christer Berglund, jonka Magdalena on tuntenut aiemmin lapsuudessaan. Christerin lähin esimies poliisipäällikkö Munther on jäämässä eläkkeelle, ja tuleva virka häämöttää jo Christerin silmissä.  Pyromaanin polttopulloilla tehtyjen tuhoiskujen selvityksessä Christerillä on tutkijaparina Petra Wilander, jonka kenttätyötä poliisipäällikkö Munther kovasti arvostaa. 

Petran arvostus Christeriä kohtaan on vahva: "Kun olemme yhdessä kentällä, hän on aina itse turvallisuus, kuin peruskallio."

Ninni Schulmanin Hagfors-sarjan toisessa osassa seurataan pikkukaupungin arkea, jota piinaa tuhopolttojen sarja. Kuka ostikaan bensaa kanisteriin, sitä valvontakameroista yritetään selvittää? Mitkä ovat uhrien kytkökset toisiinsa? Synkät salaisuudet menneisyydestä ja vanhat kytevät kaunat nousevat pintaan. Mystisen pyromaanin lähettämä, juuri ennen tuhopolttoja saapuva omituinen kirje, ja sen ainoa teksti: "Et kuule kun lakkaan itkemästä." 

Kenen menneisyyden painolasti on käynyt liian kohtalokkaaksi?

 

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

alkuteos: Pojken som slutade gråta 2021

suom. Terhi Vartia

Tammi 2018

Hagfors #2

284 sivua 

kuva: Tammi