Muistoja lapsuudesta osa 2.

Oli vuosi 1918.

Ja aika oli niin huono, että meillä ei ollut mitään syömistä. Ei ollut rahaa, millä ostaa ruokaa. Mummola oli puolen kilometrin päässä ja äiti lähetti meidät sinne, että pääsi pyykin pesuun taloihin, herrasväkeen. 

Äitin täti "Paavon täti" asui Simon kylässä. Yhtenä aamuna äiti lähti Junekselle ja otti veljeni Veikon mukaansa. 

Äiti tuli illalla kotiin ja sanoi, että Paavon täti oli ottanut Veikon ottopojaksi.  

Ja Leo, minun vanhin veli, otettiin ottopojaksi mummolaan. Niin kotiin jäin vain minä 9-vuotias ja Eino 3-vuotias.

Ja aina kun äiti lähti kahvikokiksi Valtamerilaivaan, hän vei meidät mummolaan. Yhtenä iltana me pantiin aikaisin nukkumaan ja äiti pani kellon soittamaan aamulla puoli 8. Kello soi ja äiti herätti minut ja Einon ja käski meidän mennä mummolaan, kun hän meni metsänhoitajalle pyykinpesuun. Me lähdettiin ja minä ihmettelin, kun oli niin pimeä. Pappa tuli aukaisemaan oven ja sanoi, että mihin te olette menossa? Minä sanoin, että me tultiin tänne, kun äiti meni pyykinpesuun. Pappa sanoi, että tulkaa nukkumaan, nyt on ilta ja meillä jo nukutaan. Me pantiin siellä nukkumaan ja aamulla äitin siskot lähtivät katsomaan. Äiti oli jo nukkumassa ja oli sanonut, että hän pesi siellä saunassa pyykkiä ja ihmetteli, miksei se päivä valkene. Eikä häntä tultu hakemaan syömään eikä kahville. No hän sai pyykit pestyä ja lähti kotiin nukkumaan.

No sitten kului kolme vuotta. Me lapset olimme mummolassa. Mummo oli reumatismin runtelema ja makasi sängyssä ja "uikutti". Kun minä meni sinne, hän sanoi: "Tule Enna kampaamaan minun päätä ja raaputa vähän minun selkää". Ja minä kampasin ja raaputin.

 

Mumm0 makasi siinä sängyssä kahdeksan vuotta ennen kuin kuoli. Nanni-tätini hoiti ja käänteli kylkiä, nosti "kipolle" ja syötti. Nannin nuoruus meni siinä.

 

Äiti Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan.

Muistoja lapsuudesta, osa 1

 

Minun isäni oli puuseppä, sellainen koristepuuseppä. Hän oli syntynyt v. 1877 Jyväskylän Korpilahdella. 

Hän oli tullut Helsingin kautta tänne Kemiin ja tavannut äitini, rakentanut talon tänne Simoniemeen. 

Muistan hyvin kun meidän pirtti oli puusepän verstaana ja me asuimme pienessä kamarissa ja keittiössä. Höylän lastuja oli aina pirtin lattialla, jossa veljieni kanssa leikimme.

 

Meitä oli kolme poikaa ja yksi tyttö, joka olin minä. 

Kun olin syntynyt ja meillä oli ristiäiset, isä oli sanonut, että hänellä on vanha täti. Yli 90-vuotias, Enna nimeltään. Laitetaan se nimi tytölle, että hän eläisi kauan.

Ja olenhan minä elänyt aika kauan, kun täytin 9. päivänä helmikuuta 83 vuotta.

Ja sitten isä sairastui keuhkotautiin. Sehän oli semmoinen kansantauti 1900-luvun alussa. Isä jätti nikkaroimisen vähemmälle ja alkoi kulkukauppiaaksi. Hänellä oli semmoinen "sorttiloova", jossa oli paljon matalia puulaatikoita ja ne oli remmillä kiinnitetty yhteen. Siinä oli kaikkia "tilpehööriä", "taipperineuloja", nappeja, silkkinauhoja ym. Olipa siinä sellainen posliinipäinen nukkekin, jolla oli posliininuttura päässä. Minä ihastuin niin siihen nukkeen, että isä antoi sen minulle. Leikin sillä monta vuotta, mutta sitten se joutui hukkaan.

Isän keuhkotauti vain paheni. Me nukuttiin kaikki siinä pienessä kamarissa, isä, äiti ja neljä lasta. Kai me saatiin siinä niin kuin Calmett-rokotus, että me ei yksikään saatu sitä keuhkotautia.

Äidiltä kuoli kolme siskoa ja veli siihen tautiin muutaman vuoden sisällä. Täällä Simoniemessä oli joka viikko hautajaiset. Musta arkku oli pihalla auki ja siinä makasi kuollut, vanha tai nuori ihminen. 

Isäni sai yhtenä yönä verensyöksyn. Hän nukkui yläsängyssä ja potta oli tuolilla siinä alasängyn vieressä ja velipoika nukkui siinä alapetillä. Äiti "haalasi" isän alas ja minä sain mennä yläsänkyyn. Isä loukkasi päätään siinä rytäkässä ja hän eli vielä viikon. Muistan kun hän käveli edestakaisin pirtin lattialla hänellä oli valkoinen "tukko" päässä.

No sitten tuli 15.päivänä lokakuuta 1917 iltapäivällä Kestin Heikki ja Kaisa meille kylään. Ne oli tuosta naapurista. Isä istui keinutuolissa kamarissa ja yhtäkkiä äiti ja Heikki huomasi, että isä alkoi kaatumaan. Niin ne "haalasivat" isän siihen sängyn kannelle. Minä olin siinä "kakluunin" vieressä ja näin kun isä vain korahti ja aataminpala liikahti. Isä oli kuollut. Äiti aukaisi "kakluunin" peltin ja menimme pirttiin.

Heikki ja Kaisa jäi meille yöksi ja nukuimme pirtissä sen yön.

Aamulla menimme Knihtilän Akselin tykö, kun siellä oli puhelin. Akseli seisoi ovipielessä ja mittasi arkun pituuden, kun hän oli isän kokoinen.

Musta arkku sitten tuotiin ja isä pantiin siihen. Ja kun oli sota-aika niin ei meillä ollut edes kahvia niille neljälle miehelle, jotka kantoivat isän Akselin latoon siksi aikaa kun hautajaiset ovat. Isältä oli jäänyt neljä sikaria laatikkoon, niin äiti antoi ne niille miehille. 

Olin silloin 7-vuotias ja olin jo koulussa. Sain olla kotona seuraavan päivän.

Kuten kerroin, olin 1-luokalla sinä vuonna kun isä kuoli. Menin tuohon lähelle Simon vanhimmalle koululle, siinä piti alkaa pikkukoulu. Siinä oli minua vanhempia oppilaita ja Lahti Matti oli opettajana. Kun minä osasin suoraan lukea, niin opettaja sanoi, että saat mennä Ollilan koululle, siellä alkaa kansakoulu. Niin minä meni sinne. Veljeni Leo, joka oli jo kolmannella luokalla ja tulisi tähän vanhaan kouluun, neuvoi minua. Mutta minä menin Petterin puolelle. Äitin serkku, joka oli siellä emäntänä, sanoi: "Tuossa Aapon puolella on koulu, joka on jo alkanut". Niin minä myöhästyin jo ensimmäisenä päivänä. Mustosen Ida oli siellä opettajana. Ja kun oppilaat olivat jo istumassa niin minä jouduin "Vares Arvin" viereen etupenkkiin istumaan.

 Tuossa lähellä on meren ranta ja siinä on muutamia saaria. Kallion saari, jossa oli Kemiyhtiön saha. Ja jossa oli jopa 3-kerroksisia rakennuksia. Sieltä tuli lapsia kouluun. Fram ja Meriteeri toi ne kesällä ja talvella ne tuli suksilla ja jalkaisin. Silloin syksyllä hukkui Markkasen Oskari. Samalla luokalla oli kuin minä. 

Ja silloin raivosi myös Espanjantauti, joka tappoi paljon ihmisiä. Knihtilän Armas kuoli silloin ja Uudentalon Helmi. Häneltä puhkesi umpisuoli. Me ensi- ja toisluokkalaiset olimme sinä talvena kolmissa koulutoverin hautajaisissa.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman v. 1992.

Lapsuuteni mummola

Vietin lapsena usein aikaani mummolassa vanhemman veljeni kanssa. Sinne oli kotoani  noin kilometrin matka. Siellä asui myös orvoksi jäänyt serkkupoikani. 

Varsinkin kesäisin siellä kului aika hyvin, kun siellä oli lehmiä ja vasikoita, joita saimme paimentaa. Aamuisin veimme lehmät rautatien takana olevalle laitumelle ja haimme ne illalla kotiin. Sinne oli noin pari kilometriä matkaa ja jos hyvin sattui, niin näimme junan. 

Eräänä iltana, kun odotimme lehmien tulevat veräjälle, näimme junan tulla porhaltavan kaukana. Pojat panivat korvansa rataa vasten ja kuuntelivat, kun rata tärisi. Minä istuin veräjäpuulla. Juuri kun pojat juoksivat pois, juna tuli ja "ruuttasi" kuumaa höyryä poikia kohti. Ne olivat nähneet, kun pojat "vehtasivat" siinä radalla.

Muistan myös toisen päivän, kun päätimme veljeni kanssa lähteä hukuttamaan kissaa. Se oli iso keltakirjava kolli. Se oli mennyt viilihyllylle ja latkinut viilipytyistä päällisen suuhunsa. Kuulimme tätimme sanovan, että se pitäisi tappaa. Niinpä ajattelimme, että meillä on enempi aikaa. Olihan heinäntekoaika ja vanhempi väki oli niityllä. Lähdin veljeni kanssa lähellä olevan ison ojan varteen. Veljeni sitoi narun kissan kaulaan ja narun toiseen päähän ison kiven. Leo kantoi kissaa ja minä kiveä. Nakkasimme ne yhtä aikaa ojaan. Molskis, sinne putosi niin kissa kuin kivikin. Mutta kissa nousi pinnalle ja ui rantaan naru kaulassa. Kivi oli irronnut ja jäänyt ojan pohjaan. Kissa pinkoi erään ladon alle piiloon. Seuraavana päivänä se istui viilihyllyn alla naru kaulassa.

En muista, sattuiko tämä samana päivänä. Väki oli heinäniityllä. Olimme "kotimiehinä", kun mummu oli liikuntakyvytön, reumatismin runtelema, eikä päässyt sängystä mihinkään. Nostettiin istumaan ja laitettiin maata, käännettiin kylkeä ja niin pois päin.

Olimme poikien kanssa pihalla. Pojat ampuivat "piilipyssyllä" ja nuoli lensi katolle. Leo sanoi minulle, että mene sinä hakemaan se pois. Minä tietenkin tottelin, kun olin nuorempi. Ja kun olin tyttö, en tietenkään saanut ampua pyssyllä. 

Kiipesin tikapuita myöten katolle. Olin kai siinä 6-vuotias, en älynnyt pelätä. Kun "piili" oli siinä parin metrin päässä räystäällä, niin lähdin kävelemään. Juuri kun sain nuolesta kiinni, silloin se tapahtui. Minä putosin. Ensin jalat edellä ja onneksi siinä oli portaiden kaidepuu alla. Putosin sen päälle ja siitä pää edellä alas maahan. Ja silloin poikia "vietiin" lähellä olevaan vasikkahakaan.

Tunsin kuinka päätäni huimasi ja mieleeni tuli, että nyt täytyy saada vettä. Juoksin kaivolle. Se oli vinttikaivo, jossa roikkui vesiämpäri. Kurkotin siihen, join vettä ja menin pirtin sänkyyn maata. 

Mummu istui sänkynsä laidalla ja kysyi, että missä pojat on? Sanoin, että ulkona. Olin nukahtanut siihen, heräsin vasta illalla jalat mustelmilla ja pää kipeänä. Väki oli tullut niityltä ja pojat oli vissiin sanoneet, että olin kiikkunut katolle ja pudonnut. Torut minä siitä sain, en kuitenkaan selkäsaunaa, vaikka sitä luvattiin vielä toisena päivänäkin.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan.