 |
kuva Bazar
|
Victoria Hislop Ne, joita emme unohda
alkuteos Those, Who Are Loved (2019)
suom. Laura Jänisniemi
Bazar 2021
528 sivua
Victoria Hislop (s.1959) on brittiläinen kirjailija. Hän sai vuonna 2007 parhaan tulokkaan Galaxy British Book Awards-palkinnon esikoisromaanillaan Saari, josta tehty tv-sarja sai suuren suosion. Hänen kirjojaan on käännetty noin 30 kielelle. Ne, joita emme unohda on Hislopin seitsemäs romaani. Suomeksi hänen tuotannostaan on julkaistu aiemmin romaanit Saari, Elämänlanka ja Paluu. Hislop asuu Kentissä puolisoineen, ja heillä on kaksi lasta.
*****
Eleftheria Koralis oli omistanut ison kaksikerroksisen talon jo mennessään naimisiin Pavloksen kanssa. Äidin vanhemmat olivat kuuluneet kauppiasluokkaan, mutta enää rikkauksista oli jäänyt jäljelle vain talo. Kaikki muu omaisuus, maalaukset ja hopeat oli myyty. Jäljellä oli vain ränsistynyt talo, jossa Themis sisaruksineen asuu äitinsä ja isänsä kanssa. Eikä muillakaan saman kadun asukkailla ole sen parempia asuntoja.
Themisin kapteenina työskentelevä isä viettää kuukausia merillä ja käy vain satunnaisesti kotona. Kun isä ja hänen ystävänsä käyvät kiivaita väittelyjä, kilistelevät laseja ja laulaa hoilottavat, Themisin turvapaikka on vankan pöydän alla. Jo kolmevuotiaana hän tuntee sanan "katastrofi".
Eräänä päivänä
Ateenassa pikkuinen Themis-tyttö havahtuu yksin ruokapöydän alla
leikkiessään korviahuumaavaan pamaukseen ja kaikkialta tulvivaan valoon.
Pahasti rappeutunut kotitalo on romahtanut pöydän ympäriltä. mutta
Themis ja suuri ruokapöytä säilyvät kaikkien ihmeeksi ehjänä.
Talon romahdettua Eleftheria lapsineen joutuu muuttamaan anopin Kyría Koralisin pieneen asuntoon, koska ei ole muita vaihtoehtoja, ei omaisuutta ja lapset tarvitsevat katon päänsä päälle. Ja niin Eleftheria, Thanasis, Panos ja Margarita ja Themis jatkavat elämäänsä isoäidin, anopin armoilla. Eleftrian elämänhalu alkaa murentua ja pian hänet viedään psykiatriseen sairaalaan ja isoäiti alkaa huolehtia lapsenlapsistaan.
Syyskuussa 1939 Hitler miehitti Puolan ja Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksaa vastaan. Seuraavien kuukausien aikana konflikti laajeni, ja pian kävi selväksi, että jokainen valtio joutui valitsemaan puolensa.
Elämä kotona käy vuosien kuluessa riitaiseksi, kun Themisin veljet asettuvat eri puolille liittyessään kansalliseen nuorisojärjestöön. Koulusta tulee Themisin turvapaikka, siellä hän kokee olevansa vapaa ja turvassa. Ja sieltä hän saa uuden ystävän Fotinin, joka oli tullut äitinsä kanssa Vähästä-Aasiasta Kreikkaan pakolaisena. Myös tytöt pakotetaan osallistumaan EON:n kokoontumisiin.
"Jos me vain liikuttelemme huuliamme sanojen tahtiin, emme oikeasti laula", Fotini sanoi." Silloin emme oikeasti tarkoita sitä, mitä niissä sanotaan...?"
Ja tämä Fotinin lausuma ohje muistui monesti Themisin mieleen seuraavina vuosina hänen liityttyä vastarintaliikkeeseen, taisteluun hallituksen sotilaita vastaan.
Tulevina vuosina natsimiehitys,
Kreikan poliittinen jakautuminen oikeistoon ja vasemmistoon,
sisällissota, nälkä, puute ja kurjuus olivat osa heidän kaikkien arkea. Kylien ryöstelyä, ruoat ja aseet viedään, ihmiset pakkovärvätään ja vanhukset tapetaan.
Hallituksen joukkojen väijytyksessä vangittuja naisia siirrettiin saarelta toiselle, vankilasta toiseen, yritettiin saada tunnustamaan uusi hallitus, elämään täysivaltaisina Kreikan kansalaisina. Ja Themis on yksi näistä naisista.
Kukaan Themisin teltan naisista ei ollut moneen viikkoon allekirjoittanut dílosia. Siksi he olivat hankalassa maineessa, ja sotilaat vaihtoivat taktiikkaa. Rangaistusten kauhuja ei enää säästetty öiseen aikaan, vaan heitä piestiin usein myös päivisin.
Heidät yritettiin murtaa viemällä eristyksiin useaksi päiväksi ja yöksi kosteaan pimeään luolaan, vain kerran päivässä suuaukosta viskattiin leipäpala. Julmat kidutukset vain jatkuivat, raiskaukset, kasvoja ja kauloja kärvennettiin tupakalla, mielivaltaiset teloitukset.
Sotilaille alkoi valjeta, että naisten tahdonvoima oli suurempi kuin vartijoiden päättäväisyys panna heidät allekirjoittamaan, ja turhautuneina he olivat entistä julmempia.
Saarella oli vain naisvankeja, ja pian he alkoivat käyttää toisistaan nimitystä adelfi, sisko, ja käyttäytyivät niin kuin ihanteista kiinni pitäminen olisi yhteinen taistelu eikä yksilöllinen.
Naisia valokuvattiin ja kuvat sensuroiduista kirjeistä piti lähettää kotiväelle. Niiden tarkoitus oli todistaa ulkomaailmalle, että naiset olivat terveitä ja hyväkuntoisia ja että vankeus oli heidän omaksi parhaakseen.
"Ne kauheat valokuvat olivat silkkaa valhetta", Themis totesi. "Mutta sinun piirroksesi kertovat totuuden!"... "Ja silti maailma näkee meistä juuri ne kuvat", kommentoi Aliki, joka piirsi erään iäkkään naisen kuvaa. Välineinä hänellä oli tulisijasta pelastettu hiilenpala ja paperi, jonka hän oli varastanut heidän kirjoittaessa kirjeitään.
Aliki piirsi myös Themisin kuvan: "Tulet muistamaan tämän hetken", Aliki sanoi. "Se ei toistu."
Tämä kuva ja hiuskiehkuran sisältävä kuva seurasivat osana Themisin seuraavien vuosikymmenten elämää, hänen tehtyään henkilökohtaisen valintansa vankeudessa ollessaan. Ja Alikin muisto jäi elämään hänen tulevaisuuteensa, tärkeään osaan sitä.
Matka Trikériltä oli vienyt kaikki hänen voimansa, mutta aamulla hän heräsi yksi ainoa ajatus mielessään. Uuden matkan piti alkaa.
Themis lähentyi veljensä kanssa, josta oli tullut vuosien myötä pehmeämpi kannanotoissaan. Myös sisaren lapsista oli tullut osa veljen yksinäistä elämää.
Noiden kahden keskinäinen yhteisymmärrys oli mysteeri kaikille. Themis tiesi kyllä, että kaikki ei ollut loogista eikä ymmärrettävää, mutta kommunistin pojan ja koko elämänsä vasemmistolaisten vainoamiseen omistaneen miehen välinen ystävyys todisti sen. Nikos paloitteli aina Thanasiksen ruoan, nosti hänen keppinsä, jos se sattui putoamaan, ja kävi ostamassa lehden, jos eno oli itse unohtanut. Heillä kummallakin oli yksi yhteinen piirre: vihaisuus. Ehkä he tunnistivat sen toisissaan.
Kului vuosia ja taas Kreikassa kuohui: Armeija kaappasi vallan, vasemmistolaisia vainottiin taas. Lopulta maahan palautettiin demokratia ja monet maanpakoon lähteneet palasivat takaisin kotimaahansa.
Kirja antaa näkökulmaa Kreikan historiaan ja ihmisiin kaiken tuon kuohunnan keskellä. Toisen maailmansodan vaikutus Kreikkaan ja sen naapurimaihin. Kirjassa ei mässäilty väkivallalla, mutta sodan julmuudet olivat koko ajan aistittavissa. Kirjassa seurataan
pienen tytön matkaa lapsuudesta vanhuuteen sisällisodan ja toisen maailmansodan varjostamassa Kreikassa, surullisia vaiheita Themiksen omassa ja läheisten elämässä.
Ja kuinka sota jakaa läheisiäkin ihmisiä taistelemaan eri
puolille. Themis ei halunnut, että edellisen sukupolven käymä taistelu alkaisi taas, koska loppujen lopuksi kuitenkin kaikkein tärkeintä on perheen
merkitys, ja sen tämä kirja myös hyvin kuvasi.
Nyrkin jyske,liiallisen innon vallassa pöytään lyödyn lasin särkyminen, korotetut äänet. Sellaiset eleet olivat muuttuneet todelliseksi väkivallaksi, veli oli noussut veljeä vastaan, eikä se ollut tuhonnut vain hänen omaa perhettään vaan koko maan.
Vuosikymmenten jälkeen isoäiti Themis lastenlapsineen sytytti kirkossa kynttilöitä ikonin edessä.
Kaikki kolme istuivat taas penkille ja katselivat seitsemää kullankeltaista liekkiä, jotka valaisivat pimeyttä. Ilman täytti mehiläisvahan miellyttävä tuoksu.
"Minkä takia sinä sytytät näitä kynttilöitä, vaikka et ole uskonnollinen?" ... "Se on minun tapani pitää nuo ihanat ihmiset elossa"
Ne, joita rakastetaan, .... eivät koskaan kuole.
Those who are loved
säe Giánnis Rítsosin runosta "Epitáfios"
*****
Olen kiitollinen, että saan uppoutua tällaisiin tarinoihin ja oppia historiasta aina uusia asioita. Tämän kirjan myötä näen Kreikan kauniit maisemat ja paikat uusin silmin. Samoja tunteita minussa heräsi luettuani Hislopin kirjan Saari ja katsottuani siitä tehdyn tv-sarjan, jonka olen katsonutkin jo pari kertaa.
Ne, joita emme unohda on taas yksi sellainen kirja, jonka sivuja haluaa kääntää saadakseen tietää lisää ja toisaalta ei halua kääntää, koska ei halua tarinan loppuvan.
