Julia Phillips: Katoava maa

kuva Siltala

 

Sisarukset Aljona ja Sofia olivat lähteneet viettämään yhteistä kesälomaa meren rannalle. Äidin töissä ollessa he kuljeskelivat kaupungilla. Äidin aamulla jättämillä rahoilla heillä oli tapana matkustaa joskus kauemmas kotoaan.

Sofia seisoi kasvot merelle päin. Lahti oli tyyni, ja hienoinen väreily sai pinnan näyttämään taotulta peltilevyltä. Virta voimistui siellä, missä lahden vedet yhtyivät Tyyneenmereen, missä Venäjä jäi taakse ja avomeri alkoi, mutta täällä se oli kesy ja kuului heille.

Tulee eräs elokuinen iltapäivä, jolloin sisarukset eivät palaakaan kotiin. Onko heidät siepattu, ovatko he hukkuneet vai mitä on tapahtunut? Tyttöjen katoaminen kuohuttaa koko kaupungin asukkaita ja pelko alkaa hallita etenkin naisten elämää. Minne ja miten tytöt olisi viety niemimaalta pois? Kamtšatkan niemimaan maantieteellinen sijainti erotti sen muusta maailmasta. Sieltä pääsi pois vain meritse tai lentoteitse, etelässä, idässä ja lännessä oli vain pelkkää merta. Pohjoisessa tuli vastaan tulivuorten ympäröimä alue.

Kuukaudet kuluvat ja poliisitutkimukset lopetetaan tuloksettomina. Kaupungin asukkaat jatkavat elämäänsä, mutta siskosten kohtalo jää elämään ihmisten ajatuksissa. 

*****

Pian ilmenee, että myös etnisen taustan omaava nuori Lilia oli kadonnut, vai oliko hän karannut kotoaan? Vuoristossa sijaitsevan asutustaajaman Esson kulttuurikeskuksen päällikön nuoremman tyttären katoamisesta on kulunut jo kolme vuotta. Poliisit sanoivat Lilian äidille, että tytär oli koulun loputtua lähtenyt vain katsomaan maailmaa. Lilian veli Denis kuitenkin uskoo, että avaruusoliot olivat vieneet tytön mukanaan. Denis elää omassa utopistisessa maailmassaan.

*****

Kirjan sisältämät tarinat ovat kuin pieniä novelleja Kamtšatkan niemimaan asukkaiden elämästä. Kertomus venäläistaustaisten ja heidän joukossaan vuoristossa, tundralla elinkeinoaan harjoittavien eri etniset ryhmien elämästä. Eveenit, tšuktšit, korjakit ja aleuttit, jotka vuosien kuluessa oli pakotettu yhteen venäläisten kanssa, venäläistetty. Alkuperäiskansat, joiden maat oli otettu yleiseen käyttöön. 

Vartuttuaan nuoret joutuivat sopeutumaan kaupungin yliopistossa opiskeluun, missä heidän puhetavalleen naurettiin. Isovanhempien ja vanhempien poronhoidon parissa viettämä elämä tundralla erämaassa teki lapsistakin pilkan kohteita. Alkuperäiskansaan kuuluvat piirteet, äänen nouseva ja laskeva sävelkorkeus ja erämaaelämän jättämä ominaishaju tekivät heistä erilaisia, syrjittyjä.

"Kaupunkilaisnuoret tunnistivat hänen maalaisuutensa heti ja puhuivat hänelle ikään kuin hän olisi laumaeläin itsekin."

***** 

Kirjassa uppouduin mutkikkaiden ja kiehtovien ihmissuhteiden maailmaan, kiinnostavien henkilöhahmojen tarinoiden taustalta löytyi lopulta sama yhteinen polku. Kaiken aikaa taustalla häilyi epäilys ja pelko, katoamisen pelko.

Katoava maa on epätavallinen ja erikoislaatuinen romaani, jonka keskeisenä teemana on katoavien tyttöjen mysteeri. Jo kirjan tapahtumien sijainti, kaukainen ja tuntematon osa Venäjää herätti kiinnostukseni. Minä huomasin olevani täysin tietämätön etäisen Kamtšatkan niemimaan sijainnista, sen asukkaista ja ylipäänsä koko tuosta maailmasta. Kiitos tämän teoksen,  kiinnostus etenkin tämän alueen alkuperäisväestöön heräsi ja tutustuminen heihin on jo aloitettu.

Kirja herättää paljon kysymyksiä eri yhteiskuntaluokista, etnisyydestä ja sukupuolesta. Kuvaukset naisten unelmista ja heikkouksista, rakkaudesta katumukseen, ja kaiken yllä leijuva henkisen ja fyysisen väkivallan uhka, niitä tämä vangitseva tarina piti sisällään.

Mieleenpainuva ja kiinnostava, paljon kysymyksiä herättävä esikoisromaani, joka piti tiivistunnelmaisen kerronnan kautta tukevasti otteessaan. Ja lisäksi sain kokea lukuisten tulivuorten ja tundra-alueiden huikaisevat maisemat, jotka piirtyivät silmiini kirjan sivuilta.

*****

Muistatko sen kertomuksen lopun? Sen mitä kyläläiset sanoivat? Kukaan ei auta heitä, mutta he auttavat toisiaan. Vaikka heidän kylänsä on tiessään eivätkä he näe missään mitään muuta kuin vettä, he lähtevät uimaan maihin. Kyllä me selviydymme he sanovat. 

Autamme toisiamme koko matkan ajan.  

 

Julia Phillips

Katoava maa

alkuteos Disappearing Earth 2021

suom. Hilkka Pekkanen

Siltala 2021

Kiitos arvostelukappaleesta  💝

 

kuva Nina Subin

Julia Phillips (s.1989) on amerikkalainen kirjailija. Hän on työskennellyt tutkijana ja kirjoittanut The New York Timesiin ja Moskow Timesiin sekä The Atlantic ja The Paris Review-lehtiin. Työskennellessään tutkijan Kamtšatkan niemimaalla Venäjällä hän kiinnostui väkivallan ilmenemismuodoista naisten jokapäiväisessä elämässä - teema, jonka ympärille esikoisromaani Katoava maa (Disappearing Earth, 2019) rakentuu.

 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

kuva Docendo

 

Laulaja Einin ura on kestänyt jo 44 vuotta. Pellon Orajärven kylässä vaatimattomissa oloissa kasvanut tyttö oli aluksi niin ujo, että hän uskaltautui laulamaan vain ison tv-tuolin takana. 14-vuotiaana hän alkoi esiintyä Sailons-yhtyeen solistina, 18-vuotiaasta asti hän on johtanut bändiä ja tehnyt yli 8000 keikkaa.

*****

Toivo Kärki kutsui Einin Helsinkiin sen jälkeen, kun tämä oli lähettänyt äänittämänsä laulukasetin Kärjelle. Einin Aila-sisko asui pääkaupunkiseudulla ja äiti saattoi turvallisin mielin lähettää tyttärensä tämän ensimmäiselle lentomatkalle. Ja olihan Toivo Kärki luvannut äidille huolehtia Einistä. Einin mielestä Kärki oli kuin nallekarhu. Hän oli välittävä, huolehtiva ja isällinen.

Koelaulutilaisuuden jälkeen tehtiin levytyssopimus, johon tarvittiin äidin ja isän nimet, koska Eini oli 16-vuotiaana vielä alaikäinen. Äiti oli iloissaan, mutta kantoi Einistä huolta, lähtihän tytär pienestä kylästä tuntemattomaan maailmaan.

Eini eli lapsuutensa pienessä Pellon kunnassa sijaitsevassa Orajärven kylässä, jossa tiivis ja tuttu kyläyhteisö lapsineen ja tuttuine aikuisineen tarjosi turvallisen kasvuympäristön. Helsingissä Eini tunsi olevansa maalainen, "junantuoma", niin kuin lapissa kutsuttiin muualta tulleita. Hänelle lappilaisuus oli voimavara, eikä hän ole koskaan hävennyt sitä. 

Einin isoveli Rami kuuli Palace-yökerhossa espanjalaisen Baccara-duon esittämän laulun Yes sir, I can boogie. Hänen lähetti singlen Einille, koska ajatteli sen sopivan hänelle. Mutta Topi Kärki oli eri mieltä.

"Jaha, ei, ei, ei! Ei Lapin tyttö tällaista läähätystä laula. Pitää olla vahvempaa sanottavaa." Eini oli pettynyt. Kärki oli Einille auktoriteetti.

Mutta onneksi, Toivo Kärjen muutti mielipidettään ja Eini saisi yrittää tuota hittiä, olihan tämä tuonut kappaleen Kärjelle. Finnlevyssä oli huomattu, kuinka Yes sir, I can boogiesta oli tullut hitti maailmalla ja myös Suomessa.

Irina Milan kirjoitti lauluun suomalaisen tekstin Yes sir, alkaa polttaa, ja marraskuussa 1977 Eini levytti vain 17-vuotiaana laulun, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä.

Einille pohdittiin taiteilijanimeä, mutta onneksi hän sai alkuaikojen ujoudestaan huolimatta sanotuksi: "Haluan olla Eini." Hän ei halunnut miksikään muuksi kuin mitä oli."Miten minun pitäisi puhua toisin? Murre oli osa minua."

Einin käydessä kotikylällään kaverit suhtautuivat häneen entiseen malliin. "Ethän sie ole muuttunut yhtään, olet ihan sama Eini kuin ennenkin."

Einin sitkeys lähtee hänen lappilaisista juuristaan, joista hän on ylpeä. Vaikeinakin aikoina hän tiesi selviävänsä, mutta vain tekemällä kovasti työtä. Jo kotikasvatus oli hänelle perusta ja merkitys kaikelle.

*****

Eini oppi tietämään ja tunnistamaan viihdealan kiemurat. Vuosien kuluessa hänestä kasvoi jämpti ja vaativa, ja hän tuli tietoiseksi omasta osaamisestaan. Einin uran alkuvuosina viihdebisneksessä elettiin miesten maailmassa, naiset olivat vain kahvinkeittäjiä ja sihteereitä. Hyökkäykset äitiyden ja työn yhdistämistä kohtaan. Oli tytöttelyä ja vähättelyä, piti olla vain vahva ja pärjätä kovassa viihdemaailmassa. 

Jo 18-vuotiaana Eini perusti oman Boogie-bändin ja keikkaili ahkerasti aina 1980-luvun loppupuolelle asti. Hän panosti esiintymiseen, levyt eivät tuottaneet hittejä. "Olin kultaisen keskitien kulkija - sitä kuljin - ja niitin. Ei tullut syviä laskuja, mutta ei nousujakaan. Listat olivat täynnä töitä ja se oli palkitsevaa. Myös yleisön vankkumaton tuki oli tärkeä." 

1980-luvun lopulla yleisön musiikkimaku alkoi muuttua, keikkaohjelmisto sisälsi tanssitavampaa musiikkia, ei enää diskohittejä. Alkoi vaikeat 1990-luvun vuodet, ilot ja surut.  Mutta niiden jälkeen, koskaan luovuttamatta Eini palasi 2000-luvun alussa lavoille entistä vahvempana.

Live-esiintyminen on Einin artistiuran ydin. Hän on huikea esiintyjä, joka saa yleisön mukaan alusta alkaen. Hänen aitoutensa ja vilpittömyytensä vetoaa ihmisiin. Hän hehkuu karismaa lavalle noustessaan. Ja hän on kasvanut ja parantunut palattuaan omalle linjalleen.  

Vuonna 2017 Eini alkoi etsiä uutta bändiä. Samuli Paldanius ja Jonne Aho tulivat koesoittoon Einin harjoitustiloihin Espooseen, ja heti heidän soittoaan kuultuaan; Einin sanoin: "Ei tarvinnut kahta sanaa sanoa." Bändiin kutsuttiin myös Pentti Väisänen ja Jussi Voutilainen. Eini on aina korostanut, että taitavien soittajien merkitys on hänen bändissään tärkeää.

Ja niin kokoonpano Kuumaa kamaa, ennakkoluulottomat ja korkean työmoraalin omaavat nuoret muusikot aloittivat keikkailun Einin kanssa. Pohjoisen tyttö oli löytänyt pohjoisen pojat. Ja Einin ura 40 vuotta myöhemmin, uutena diskoartistina uusien biisien kanssa, vanhaa genreä, mutta täysin kiinni tässä päivässä, näyttää sen, että Eini on aito diskokuningatar. 

*****

Marraskuussa 2019 Eini sai Teoston myöntämän Kullervo Linna-palkinnon ansioistaan viihde- ja tanssimusiikin korkeatasoisena esittäjänä.

*****

Kirjasta välittyy kuva lämpimästä, elämänmyönteisestä ja lähimmäisiä kunnioittavasta ihmisestä, joka ei ole unohtanut lappilaisia juuriaan, entisiä ystäviään ja Orajärven kylää. Ja kuinka kauniisti Eini muistelee vanhempiaan ja sisaruksiaan, erityisesti äidin merkitys ja rakkaus huokuu lämpimänä kirjan sivuilta. Kirja on elämän mittainen matka ujosta maalaistytöstä esiintymislavojen lamppujen loisteeseen, periksiantamattomaksi ja sisukkaaksi naiseksi, joka kantaa sisällään laulun ja esiintymisen palon.

Yes sir, alkaa polttaa.

 

Anna-Liisa Hämäläinen

Diskokuningatar Eini

Docendo 2021

Kiitos arvostelukappaleesta  💝

 

kuva Hanna Linnakko

 

Anna-Liisa Hämäläinen on kokenut journalisti, joka on toiminut pitkään aikakausilehtien päätoimittajana. Diskokuningatar Eini on hänen ensimmäinen elämäkertansa.

Ninni Schulman: Tervetuloa kotiin

 

Tervetuloa kotiin on Magdalena Hanssonista kertovan Hagfors-sarjan viides osa. 

Magdalena on menossa entisten luokkatoveriensa järjestämään luokkakokoukseen. Muistot tuosta entisen opettajansa Sunen nyt jo metsittyneestä mökistä ovat parinkymmenen vuoden takaa, jolloin hän viimeksi oli ollut tuolla järven rannalla sijaitsevalla mökillä. Nytkin oli luvassa railakkaat ja kosteat juhlat, sitä enteili mökin verannalle katettu pitkä pöytä, jonka ylle oli pingoitettu värikäs lyhtyrivistö. Magdalena ei voinut jäädä pois näistä pirskeistä, koska hänen olisi saatava haastattelu lehteensä vanhalta luokkatoveriltaan, josta oli tullut julkkis. Jack Paulsson oli saanut kuuluisuutta saippuasarjassa esiintymisestään. Lähiaikoina Jack oli julkaisemassa kirjaa, jossa huhuttiin hänen paljastavan kouluaikaisia tekojaan, joita hän nyt katui. 

"Millä perusteella hän saa hankkia rahaa kirjoittamalla elossa olevista ihmisistä?" Lena kysyi. "Miksi hän saa etuoikeuden tulkintaan? Pelkästään siksikö, että on joku julkkis?"

Tervetuliaisdrinkkien jälkeen iltaa jatkettiin pöydän äärellä ja pikku hiljaa vanhat kouluaikaiset kaunat alkoivat nostaa päätään. Muistot Jackin tekosista eivät olleet mukavaa muisteltavaa, varsinkaan luokalla olleiden tyttöjen osalta. Kaiken lisäksi Jack oli yksi niistä muualle muuttaneista luokkatovereista, jotka pitivät kotiseudulleen jääneitä vähä-älyisinä typeryksinä. Näin varsinkin Tedin mielestä, jota piinasivat vanhat muistot kouluajoilta.

Illan pimetessä, liikaa juotujen drinkkien jälkeen olikin sitten vuorossa Sandyn ja Lenan suunnittelema kummitusvaellus lyhtyjen viitoittamaa polkua pitkin öiseen metsään. Sinne tämä seurue sitten humalassa horjuen lähti. Kummitusvaellus sai karmaisevan lopun, kun yksi vaellukseen osallistuneista löytyi myöhemmin metsästä kuolleena, havupuun karahka iskettynä suuhun.

*****

Poliisit Petra Wilander ja Christer Berglund aloittivat tämän yöllisen murhan tutkinnan, mutta aika pian Christer joutui jäämään tapauksen tutkinnasta sivuun, koska hänen sisarensa Tina oli yksi luokkakokoukseen osallistuneista, ja myös epäilyksenalainen.

Christer joutui sen sijaan tutkimaan eri puolilla sijaitsevissa pakolaiskeskuksissa tapahtuneita tuhopolttoja. Jo toisen kerran vajaan viikon sisällä Wermlandiassa oleva pakolaiskeskus oli joutunut tuhopolton kohteeksi.

Toimittajana työskentelevälle Magdalenalle on alkanut tulla uhkauskirjeitä ja vihaposteja sen jälkeen, kun hän on tehnyt lehteen juttuja maahanmuuttajista. Hän on peloissaan, mutta miehensä Petterin mielestä hän on vahvempi kuin luuleekaan, hän kyllä pärjää. Hänen pitää selvitä yksinäisistä lasten kanssa vietetyistä viikoista, kun Petter on kaukana työssä. Vain viikonloput he voivat viettää yhteistä aikaa.

Petra on päässyt taas tutkimusten pariin palattuaan sairaslomansa jälkeen taas töihin. Oikeastaan vasta tänään hän oivalsi, kuinka paljon olikaan kaivannut rikospoliisin työtä ja sitä, että sai työskennellä kentällä ja tavata ihmisiä. 

Petran mies Lasse on suunnitellut heille metsätilan ostamista, mutta Petra kuitenkin epäröi. Halusiko hän ottaa tuon ison askeleen?

Petra käänsi katseensa puistoon ja penkkiin, jolla oli istunut viimeisen kerran, kun puhui Geirin kanssa, itkusta punakkana ja peläten kuollakseen. Hän oli kuvitellut keskustelun olevan heidän viimeisensä. Silloin valkovuokot olivat kukkineet. 

Ja nyt Geir oli tulossa heidän avukseen murhatutkintaan.

Onko murhan motiivi Jackin tulevan kirjan paljastusjutut, onko kyse kouluaikana tapahtuneiden tekojen kostosta? Vääryyksistä, jotka tapahtuivat pari vuosikymmentä sitten?

*****

Schulman ei petä lukijaansa tälläkään kertaa. Jo aiemman Hagfors-sarjan kirjan  Poika joka ei itke luettuani kiinnyin sen henkilöhahmoihin. Myös tässä kirjassa pääsin seuraamaan heidän elämäänsä. Ihailtavaa oli taas sujuvasti etenevä ja ovelasti lukijaa harhauttava juonen kuljetus, ainakin minut se harhautti useaan otteeseen väärille poluille. Viehättävää pikkukaupungin elämää ja sen kiinnostavia asukkaita, myös sitä sain sivu sivulta seurata. Ja mikä parasta, sivuja riitti. Yli viisisataa sivua juoksi silmissä vikkelästi, kun yritin saada juonen päästä kiinni 😨

"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."

 

Ninni Schulman

Tervetuloa kotiin

alkuteos Välkommen hem 2016

suom. Jukka-Pekka Pajunen

Hagfors #5

Tammi 2021

Kiitos arvostelukappaleesta 💝

 

kuva Anu Jormalainen

Ninni Schulman (s.1972) on varttunut Värmlandissa, minne sijoittuvat myös hänen sydämeenkäyvät dekkarinsa. Magdalena Hanssonista kertovaa sarjaa on myyty Ruotsissa jo puoli miljoonaa kappaletta. Schulman asuu Tukholmassa ja nauttii kesistään suvun mökillä Hägforsin liepeillä.

Jenna Kostet: Margaretan synti

 

Oli syksyinen päivä 1600-luvun Turussa, kun nuori Margareta asteli vanhempiensa kanssa kirkkoon. Lehdet hehkuivat kauniin keltaisina ja oransseina puissa, mutta taivas oli kuitenkin harmaa ja maisema vetinen. 

"Margareta, katso, tuolla on Mårten Hoen." 

Kirkossa istui mies, jolle hänet oli kihlattu ja josta tulisi hänen aviomiehensä. Mies, jonka omaisuutta hänestä lain ja raadin mukaan tulisi. Mutta Margareta oli nainen, jolla oli oma tahto ja sydämessään hän kuului vain itselleen, ei kenellekään muulle. Yhtäkkiä hänelle niin tuttu maailma olikin nyt vieras. Hänellä oli ennakkoaavistus maailmasta, joka tulisi olemaan todellisuutta paljon myöhemmin. Maailma jossa kaikki olisivat tasa-arvoisia asemasta ja sukupuolesta riippumatta, oli vasta häivähdys Margaretan ajatuksissa. 

*****

Romaani perustuu historiallisen henkilön, porvarisrouva Margareta Kittin tarinaan. Turun raadin pöytäkirjojen mukaan Margareta myrkytti miehensä ja hänet tuomittiin rikoksestaan kuolemaan ja mestattiin. Porvarissäätyisten naisten tekemät henkirikokset olivat 1600-luvulla harvinaisia, varsinkin suunnitellut murhat, josta Margareta sai tuomion.

Jenna Kostetin Margaretan synti on todellisuuteen perustuva fiktion keinoin kerrottu tarina, sekoitus kuvitelmaa ja totuutta.

Kuolemaan tuomittu Margareta odottaa kosteassa ja kalseassa raatihuoneen tyrmässä tuomionsa täytäntöönpanoa. Kaupunkilaisten mielestä tuo noita, murhaaja ja huora on kohtalonsa ansainnut, eikä kukaan puolusta häntä. 

Kaupunginpalvelija Jakob joutuu virkansa puolesta huolehtimaan naisesta ja Margareta alkaa kertoa Jakobille tarinaansa. 

*****

Margareta arvostaa Jakobin vaatimattomuutta, raatimiesten asioilla juoksemista, huolehtimiset vangeista, heidän ruokkimisistaan. Lisäksi Jakobille kuuluivat kaikki likaiset työt, kuten käymälöiden tyhjennyksen ym.

Margaretaa kuunnellessaan Jakobin mielen täyttää uudet ajatukset ja hänessä heräävät tunteet, joita hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Kaipuu ymmärtää, kuinka tämä kaunis nainen on voinut joutua tähän epätoivoiseen tekoon, ja jonka kohtalona on nyt maksaa janoamastaan vapaudesta kovin hinta, oma henkensä.

Margareta: Surumielisyys valtaa minut aina syksyisin, ja sen jälkeen olen taas oma itseni. Sinun ei tarvitse olla minusta huolissaan. Minä selviän kyllä. Pystyn kantamaan tämän taakkani, vaikka se on raskasta.

Jakob: Naiset näkivät kaiken niin poikkeavalla tavalla. Ainakin sellaiset naiset kuin Margareta. Jakob oli kuluneiden päivien aikana antanut itselleen luvan tunnustella ajatusta, tarvetta yrittää uudella tavalla ymmärtää, mihin naisten ajatukset perustuvat ja millaisten asioiden varaan he rakensivat todellisuutensa.

Margareta on nainen, joka ei halua alistua tuon ajan naisen rooliin. Hän unelmoi kokonaan erilaisesta elämästä; rakastuisi Tukholmasta tulleeseen kauppiaaseen, purjehtisi tämän mukana meren yli ihan toisenlaiseen maailmaan. Saisi juosta toreilla ja käydä kauppaa, sellaista elämää hän haluaisi elää. Pakata laukku ja lähteä pois kaiken sen katkeruuden, kateuden ja pikkusieluisuuden keskeltä, mikä ympäröi hänen nykyisyyttään.

Miehet sanelemassa naisille, kuinka heidän kuuluu olla ja mitä heidän kuuluu ajatella. Miehet eivät siedä sitä, että heidän kunniansa kyseenalaistetaan.

*****

Olen aina pitänyt historiaan perustuvien romaanien lukemisesta. Jo vuosikymmeniä sitten luin niitä paljonkin. Margaretan tarinasta kertova kirja oli sujuvasti etenevää kerrontaa, tietoa naisten asemasta muutama vuosisata sitten. Kertomus elämästä entisaikojen kodeista ja kaduilta, missä oli merkitystä sillä, synnyitkö mieheksi vai naiseksi. Kertomus elämästä, jonka suuntaa et voi itse valita.

Kirjassa kolmen ihmisen; kaupunginpalvelija Jakobin, pyöveli Henrikin ja vangittuna olevan Margaretan elämät kietoutuvat hetken ajan toisiinsa Turun raatihuoneella. 

Margaretan elämä päättyy hänen kävellessään ylväästi, mustan hameen helmat heiluen torille rakennetulle mestauslavalle ja kohta hän on vapaa.

*****

Ehkä kaupunki oli entisensä, tai ehkä se ei enää koskaan muutuisi sellaiseksi kuin se oli ollut. Muuttuisiko ihminen, Jakob ei tiennyt. Hän ajatteli paljon Margaretan sanoja. ... Margareta oli joka puolella. Hän oli sanoissa, katseissa, teoissa ja heiluvissa hameenhelmoissa. 

Tytöllä oli Margareta Kittin taivaansiniset silmät.

 

Jenna Kostet

Margaretan synti

Aula & Co 2021

kuva Aula & Co

 

kuva Sara Lehtomaa

Jenna Kostet on turkulainen kirjailija, joka löysi Margareta Kittin tarinan Turun raadin pöytäkirjoista. Hän on opiskellut kansantiedettä folkloristiikkaa ja työskentelee Turun linnassa.

 

Katja Kärki: Eeled

kuva Bazar

 

Kristiina matkustaa vuosien jälkeen tyttärensä Vanessan kanssa entiseen kotiinsa Auringontaloon, jossa hän vietti villiä nuoruutta. Muutettuaan nuorena Ruotsiin vaihto-opiskelijaksi hän tutustui treenisalilla Torvaldiin, rastatukkaiseen varakkaan suvun kasvattiin. Opiskelu vaihtuu rajuun juhlintaan. Torvald kertoi hänelle Brasiliaan muuttaneesta Bambista, joka takaisin tultuaan toisi mukanaan tropiikin lämmön ja valon. 

Auringontalossa ei ollut kelloja, siellä kellonajoilla ei ollut merkitystä. Aika kului niin kuin se kului. Kattoon maalattu mandala-kuvio, tiibettiläiset äänimaljat ja niiden metallisoinnut ja musiikki, joka kantautui talon terassilta, vapaan rakkauden huuma täytti nyt Kristiinan elämän. Kristiina, joka oli Torvalin aurinko; luotettava ja vakaa. Bambi taas oli miehelle kuu; salaperäinen, häilyväinen ja kenties petollinen.

Miten toisin kaikki olisi mennytkään, jos ei olisi ollut Bambia? 

Kristiina rakastui Bambin hulluuteen, ihaili hänen halua elää vapaana ja kellua maailmassa kuin ajopuun oksa. Brasiliasta palattuaan Bambi toi vähäiset tavaransa Auringontaloon ja jäi asumaan heidän yhteiseen kommuuniin.  

Kristiina muistelee: Joogamatolla venytteli Bambi, jonka solakat käsivarret ja pitkät sääret kurottelivat mahdottomiin asentoihin, ... Hänen sormensa rummuttivat kalvoja ja näppäilivät kieliä, hänen tummasointinen laulunsa nousi ylitse muiden, se oli taikaa ja totta yhtä aikaa, se oli hurjaa ja haikeaa, kaikki se aika, joka meillä oli. Me olimme vapaita ja irti, meitä sitoi toisiimme jokin tuntematon. 

*****

Kristiina kaipaili lapsuutensa maisemiin Itä-Lappiin, muisti äidin ja kala-Maijan kanssa tekemänsä keväiset kalastusreissut. Kristiina unelmoi paluusta pohjoiseen jokea pitkin, joutsenten lailla. Hän muisteli murjussaan juopottelevaa kala-Maijaa, jonka luokse nuori Kristiina äidiltään salaa toisinaan karkasi.

"Minä olen šamaanien sukua", kala-Maija julisti. Kala-Maija uskoi enteisiin, parantaviin kiviin ja kortteihinsa, joissa oli pelottavia kuvia, mutta eniten hän kai uskoi viinaan. "Minulle puhuvat pirut ja enkelit. Vanhat noidat ja tietäjät". 

Kainuun papan mielestä naapurin akka oli pelkkä juoppo. Kainuun pappa lähti aina koko kesäksi mökilleen, jossa kuunteli käen kukuntaa ja korppien raakkumista ja palasi vasta syksyllä takaisin.

*****

Vahva tunne erilaisuudesta oli läsnä myös Kristiinan lapsuudessa, jolloin hän kuunteli kiviä. Jossain tähtien takana oli ylinen maailma ja alinen maailma oli maan alla, niin Kristiina sai äidiltään kuulla. Kristiinan öiset unikuvat Eeledistä, pienestä metsänpennusta, joka eli kauan, kauan sitten. Herätessään Kristiina aina tiennyt, missä meni unen ja toden raja.

Eeled on metsänpentu, pieni sättärä, joka löytyi hangesta äitinsä vierestä. Eeledin silmät tuikkivat mustina, ja hänellä oli hulmuava, hapsuinen huivi ja poronnahkanutukkaat.

*****  

Satojen vuosien jälkeen Kristiinan elämä kietoutuu samoihin juuriin, joista Eeledkin syntyi. Sukupolvesta toiseen samat kipuilut, suru ja häpeä.

"Ja eikö silloin, kun luopuu jostain itselle rakkaasta, voi tehdä tilaa jollekin muulle?"

***** 

Nautin todella paljon tämän kirjan lukemisesta. Sanna-Reeta Meilahden upea kansikuva ansaitsee myös kiitoksen. Kirjan kaunis ja tunnelmallinen kerronta vei mennessään. Jo kirjan ensimmäiset sivut luettuani tiesin, että tästä tulee minulle lukunautinto. Ja näinhän sitten tapahtuikin.

Lumouduin täysin Eeledin tarinaan, pohjoisen mystiikasta ammennettuun  surullisen kauniiseen kertomukseen rakkaudesta ja luopumisen kipeydestä. Pidin paljon maalauksellisista lapin karujen, mutta niin kauniiden maisemien kuvaamisesta. Silmiin piirtyvä kaamoksen lumeton mustuus, jonka pimeyden maahan satanut lumi hetkessä karkoittaa.

Silloin päivä on yö ja yö on päivä. Aurinko painuu kokonaan piiloonsa, matkustaa muualle. Yöllä valaisee sen ystävä kuu, ja tähdet sekä taivaantulet. 

 Taivaalla tanssii tyttö, 

ja tytöllä on tulinen hame.

 

Katja Kärki

Eeled

Bazar 2021

Kiitos arvostelukappaleesta  💝

 

 

kuva Minna Pakkanen, Valokuvaamo Kipinä

 

 

   

Katja Kärki (s.1985) unelmoi jo lapsena kirjailijan ammatista. Hän on kotoisin Nurmeksesta ja koulutukseltaan äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä-opettaja sekä sanataideohjaaja. Luomutilasta ja lemmikkilampaista haaveileva kirjailija asuu tätä nykyä Rovaniemellä perheensä kanssa. Kärjen esikoisromaani Jumalan huone ilmestyi vuonna 2019 ja sai paljon kiitettäviä arvioita erityisesti vahvasta ilmaisuvoimaisesta kielestään ja hienoista, moni-ilmeisistä henkilöhahmoistaan.

Saija Kuusela: Katse

 

Nea Guttorm, joka lopetti työnsä Oslon keskusrikospoliisin profiloijana, matkaa nyt vuonon rannalla sijaitsevaan pohjoisnorjalaiseen kylään ja aloittaa ylikonstaapelin työt sen pienellä poliisiasemalla. Se on juuri nyt sitä mitä hän tarvitsee, unohtaakseen juuri päättyneen avioliittonsa. Hän tuntee olevansa nyt juurillaan, lähempänä lapsuutensa maisemia.

Kaikki on samaan aikaan tuttua ja vierasta. Tuntuu hyvältä olla näillä leveysasteilla. "Olen jotenkin enemmän elossa ... samalla kaikki muistot ... Välillä tuntuu, että hukun niiden alle ... siitä miten pieleen kaikki Oslossa meni. Ja kauempana menneestä, isästä ja äidistä." 

Nealle tällainen pieni kylä on sopivan kokoinen, ei liian pieni eikä takapajuinen, kuten ei ollut hänen äidilleenkään koskaan ollut. Mutta toisin kuin porotokan mukana tuntureilla elänyt äiti, Nea oli kasvanut pienessä norjalaisessa kylässä.

*****

Heti alkuun, hän joutuu tutkimaan kuolemantapausta, kun metsän keskeltä purosta löytyy raa'asti tapetun miehen ruumis ja tunnelma kylässä kiristyy. Nean matka rikoksen selvittämiseen alkaa, vai onko sen matka pimeyteen, jossa totuus ja kuviteltu sekoittuvat keskenään? Nean kyvyt nähdä asioita joita muut eivät näe, alkavat pelottaa häntä. Työparikseen Nea saa Bobbyn, joka toimii tapauksen tutkinnanjohtajana. 

Robert Dahl (Bobby) asuu yksin ja vierailee säännöllisesti tapaamassa vanhainkodissa asuvaa äitiään, josta hänellä on lapsuudestaan lämpimät ja läheiset muistot. Bobby muistaa leikkisän ja iloisen Elviksen lauluja lauleskelevan äidin. Muistot isästään hänellä ovat etäisemmät. Rautamalmikaivoksen työturvallisuuspäällikkönä työuransa tehnyt isä on jäänyt hänelle vieraammaksi ja nyt isä on jo kuollut.

Bobbyn kiinnostuksen kohde on pääasiassa työ, paikkakuntalaisten tapaan edes riekonpyynti ei häntä kiinnosta, saati sitten naiset. Mutta tunne joka hänessä herää tavattuaan Nean, on erilainen.

Nea oli yhdistelmä epäluuloisuutta, jopa vainoharhaisuutta, ujoutta ja siihen huonosti istuvaa suorapuheisuutta. Tunne, joka hänessä oli herännyt heti uteliaisuuden ja kiinnostuksen jälkeen, oli suojelunhalu. 

Tutkimusten edetessä myös Nean kiinnostus Bobbya kohtaan voimistuu, hänen saatua mieheltä tukea outojen kohtaustensa jälkeen. Hänelle niiden unohtaminen ei ole vaihtoehto, mutta vaikeneminen sen sijaan on. Miten hän voisi puhua kyvystään, jota hän pelkää. Ennaltanäkemistä, luistalukemista, kykyä, joka aiheuttaa hänelle tajunnanmenetyksiä ja rytmihäiriöitä. Kykyjä, jotka hän on perinyt äidiltään. Nea on peloissaan, ja Bobby vaistoaa sen. Ja Nean on pakko kertoa tälle, että joskus tuo ennaltanäkemisen kyky antaa hänelle vihjeitä meneillään olevasta tutkimuksesta, niin kuin tämänkin rikoksen kohdalla tulee tapahtumaan.

Mutta hän oli peloissaan. Näin ei ollut käynyt koskaan aiemmin. Kukaan ei ollut työntynyt yhtä voimallisesti hänen omaan elämäänsä. Hänen muistoihinsa. 

Tutkinnan kuluessa levottomuus ja pelko valtaavat Nean ja keino rauhoittaa mielensä saa hänet katselemaan merta, joka antaa energiaa hänen väsyneenä ollessaan. 

Äiti ei kestänyt sitä. Elämää kahden maailman välissä, tavallisen norjalaisen elämäntavan ja perinteisen saamelaisuuden puristuksessa. Joten hän häipyi. - Ylös. Tunturiin.

*****

Katse on pohjoiseen sijoittuvan dekkarin aloitusosa, joka jo alkusivuilta alkoi herättää mielenkiintoni. Tarinan kulku eteni lappilaiseen tapaan rauhallisesti ja tästä ainakin minä pidän. Lukijan aivonystyrät joutuivat tarinan edetessä myös tekemään töitä. Ja minulle niin tyypilliseen tapaan, kiinnyin rikosjutun keskiössä olevaan työpariin. Bobby ja Nea nousivat tarinassa minulle ylitse muiden. Miten kutkuttavaa onkaan miettiä tämän parivaljakon tulevia elämänkäänteitä, tässä kirjassa heidän henkilökemiastaan ei vielä paljoa paljastettu. Hyvä näin, jännitystä luvassa jatkossakin. Dekkarisarjan toinen osa Vyöry julkaistaan jo kesäkuussa 2022.

Kirjan mukana pääsin Pohjois-Norjaan, sen karun kauniille tuntureille, suolaisen Jäämeren paljaille ja tuulisille kallioille. Syvälle saamelaiseen mystiikkaan, jossa haltijat ja maahiset elävät vanhoissa perinteissä ja jatkumona sukupolvelta toiselle.

Veaiga, pelottava kaksoisolento, 

jonka ilmestyminen tiesi lähestyvää vaaraa. 

Jopa kuolemaa. 

 

Saija Kuusela

Katse

Tammi 2021

kuva Tammi

kuva Otto Virtanen

Saija Kuusela on (s.1979) on filosofian tohtori ja biologi, ja hän on opiskellut kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Biologina hänen erityisalaansa ovat metsien monimuotoisuus- ja ilmastokysymykset. Kuusela asuu Jaalassa satavuotiaassa torpassa lapinporokoiran kanssa ja kulkee metsässä päivittäin. Katse on hänen esikoisdekkarinsa. Katse aloittaa Nea Guttormista kertovan vahvatunnelmaisen dekkarisarjan.

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

   

Kirjan tarina sijoittuu Kuuban Havannaan vuonna 2003.

Maaliskuun 18. päivänä vuonna 2003 Kuuban valtionpoliisi pidätti seitsemänkymmentäviisi kuubalaista kirjailijaa, journalistia, taiteilijaa, ihmisoikeusaktivistia ja kirjastonhoitajaa syytettyinä valtion tuhoon pyrkivästä salaliitosta. Yhdelläkääm vangituista ei ollut asetta, yksikään ei kannustanut väkivaltaan tai ollut vakoilija.

Näiden mielipidevankien vaimot, tyttäret ja sisaret alkoivat marssia Havannan kaduilla protestoidakseen miestensä ja yhden naisen vangitsemista. 

Naiset valkoisissa on fiktiivinen, elävästi kerrottu tarina tuon protestiliikkeen synnystä.

*****

Tarinan keskiössä kirjassa on Sophie, jonka täti Doña Maria, ylpeä vanha nainen asuu yksin suuren kartanon yhdessä huoneessa. Talo on kuulunut ennen hänen vanhemmilleen. Täti muistelee Kuubaa, millainen se oli ennen vallankumousta. Sophie vei tätinsä kaupunkiretkille sunnuntaisin, ja nuo yhdessä vietetyt ajat olivat oikeastaan ainoa asia, josta Maria nykyään välitti. 

Rakas ja tärkeä esine tädille oli myös vanha hajuvesipullo, jonka hän oli saanut kauan sitten rakkaalta ihmiseltä. Kristallipullo, jossa oli sininen korkki. Maria-tädin mielestä ihmisen muistot ovat paljon tärkeämpiä kuin vallankumous tai mikään muu koskaan tulisi olemaan.

Niin säälittävä, yksinäinen ihminen. Kuolisin mieluummin kuin eläisin kuin hän, Sophie ajatteli ja mietti, mitä tapahtuisi, jos tia Maria saisi selville, ettei sobrino ollutkaan Venezuelassa. Tappaisiko se tieto isotädin kuten isä pelkäsi.

Sophien lääkärinä työskennellyt isä Ernesto on pidätetty mielipidevankina ja on pahamaineisessa vankilassa Combinado del Estessä Havannassa. Oppositioliikkeen kannattajia ja toisinajattelijoita syytettiin vehkeilystä amerikkalaisten kanssa ja salaliitosta valtiota vastaan ja myös Sophien isä oli saanut vankeustuomion. Yli puoleen vuoteen Sophien äiti Silvia ei ollut saanut tavata miestään, vaikka oli aina paikalla määrättynä päivänä ja määrättyyn kellonaikaan.

Silvia oli yksi niistä naisista, jotka marssivat joka sunnuntai Naiset valkoisissa-kulkueessa. Sophie oli tästä aluksi raivoissaan, äiti oli hänen mielestä aiheuttanut heille vaaran. Hän oli vielä vihaisempi valtion palkollisille, omille kansalaisilleen, jotka keppien kanssa hyökkäsivät naisten kimppuun. Solvasivat heitä, viskoivat mutapaakkuja ja kiviä heidän päälleen.

Elämä Havannassa oli muuttunut: naapurit ilmiantoivat toisiaan, oli kätkettyjä salakuuntelulaitteita. Yksityisomaisuus oli mennyttä aikaa, nyt kaikki olivat tovereita ja tasa-arvoisia. Sophien suvun, Torresin suvun perintöesineet muuttuivat arvottomaksi roskaksi alle tunnissa. Suvun kartanosta vain yksi huone oli enää omassa käytössä. 

*****

Kirja vei minut mukanaan Kuubaan, Havannan rähjäisten rakennusten välisille kaduille, tavallisten ihmisten arkiseen elämään. Saatoin aistia kaiken maassa vallitsevan levottomuuden keskellä silmiä hivelevän kauniin luonnon. Havanna oli kaupunki, jossa vahvat naiset uskalsivat uhmata valtaapitäviä.

*****

Joka sunnuntai Silvia ja muut naiset osallistuvat jumalanpalvelukseen Santa Ritan kirkossa. He ovat pukeutuneet valkoisiin vaatteisiin ja messun jälkeen he kävelevät äänettöminä pitkin Havannan katuja punainen kukka kädessään.

 

"Kun kävelemme yhdessä, en pelkää mitään."

Cecilia Samartin

Naiset valkoisissa

alkuteos: Ladies in white 2012 

suom. Susanna Paarma

Bazar 2019

kuva A T Mesina

  

Cecilia Samartin syntyi Kuubassa 1961. Hän oli vasta alle vuoden ikäinen, kun perhe joutui pakenemaan Castron hallintoa Yhdysvaltoihin. Nykyisin Samartin asuu Los Angelesin kukkuloilla ja työskentelee psykoterapeuttina. Samartin ei ole toistaiseksi voinut palata takaisin Kuubaan. Naiset valkoisissa on Samartinin kahdeksas suomennettu romaani. Aikaisemmin häneltä on julkaistu suomeksi Senor Peregrino, Nora & Alicia, Kaunis sydän, La Peregrina, Los Pregrinos, Mofongo ja Kirottu kauneus.

 

 

Ruth Hogan: Lauluja variksille

 

kuva Bazar

 

Charlestonin maauimala on Mashan mielestä aamulla auringon noustessa taivaallinen paikka, ja siellä käynti on hänelle katumusharjoitusta, itseaiheutettua vesikidutusta. Hän syyttää itseään pienen poikansa Gabrielin katoamisesta. Rannalta löytyi vain pieni sininen sandaali, joka on ollut kaapissa, kiedottuna vaaleansiniseen silkkipaperiin jo kaksitoista vuotta.

Mashalle ainoa syy elämiseen on Haizum, Edwardinaikaisessa talossa Mashaa odottava höpsö irlanninsusikoira, takkuinen, pitkäkoipinen ja enkelinkatseinen otus. 

Jos maauimalassa käynti on Mashalle katumusharjoitus, hautausmaa on hänelle turvapaikka.

Mashan muistoina on ajat, jolloin hän kuljeskeli poikansa kanssa tällä samalla hautausmaalla. Pojalla oli tapana jutella enkeleille ja variksille ja oravia hän yritti ruokkia kuusenkävyillä. Suru pojan kohtalosta on yhä läsnä Mashan jokapäiväisessä elämässä. Hän ei pidä siitä ihmisestä, joka hänestä on tullut, mutta hän ei osaa olla kukaan muukaan. 

Yksi enkelipatsas on kuitenkin aivan erityinen, polvistunut enkeli vartio erästä hautaa hautausmaan vanhimmassa osassa lähellä kappelia. Masha kulkee usein tuon haudan luo etsimään lohtua enkelin kauniista kasvoista.

Hän on oppinut tunnistamaan hautausmaalla kävijät, kuten pienen vähän homssuisen naisen, jolla on naarmuiset punaiset kengät jaloissaan. Mashan Punakenkä-Sallyksi nimeämä nainen tulee aina iltapäivisin ruokkimaan variksia, jotka odottavat leivänmuruja ja hänen lauluaan. 

Sally, oikealta nimeltään Phoebe, entinen suosittu oopperatähti, joka oli esiintynyt mm. La Scalassa Milanossa ja Kuninkaallisessa oopperatalossa Lontoossa, esiintyy nyt vanhan hautausmaan linnuille.

Ylä-C. Sävel kohoaa puhtaana ja kirkkaana yli edessä levittäytyvän hautakivien kirjoman rinteen. Kukaan ei ole kuulemassa äänen hämmästyttävää voimaa eikä ihailemassa absoluuttista sävelkorvaa, jos ei lasketa korkeissa männyissä kököttäviä variksia ja oravaa, joka kaivaa tammenterhoja piilostaan kallellaan olevan kiviristin takaa. 

Vanha nainen kuluneessa tweedtakissa ja punaisissa nappaskengissään kulkee hautausmaan vanhimpaan osaan lähelle kappelia, löytää maasta yksinäisen repaleisen ruusun. Poimii tuon vaaleanpunaisen huurteisen kukan, ihailee sen haurasta kauneutta ja laskee sen varovasti lähimmälle hautakivelle. Elämä on täynnä pieniä iloja.

Eräänä päivänä Mashan tullessa Haizumin kanssa hautausmaalle, hän huomaa nuorten poikien piirittäneen vanhan naisen. Sally oli mennyt pelastamaan sorsia, joita pojat olivat kivittämässä. Yksi pojista on Mattie, yksinhuoltaja Alicen poika. Murrosikää lähestyvän pojan oireilu ja käyttäytyminen on pientä verrattuna siihen, millainen synkkä varjo on laskeutumassa tuon pienen perheen ylle. Alicella ei ole elämässä tukiverkkona yhtään sukulaista, ei isovanhempia eikä kummeja. 

***** 

Luin tämän kirjan jo vuosi sitten, ja hurmaannuin Hoganin kirjoitustyyliin, huumori pilkistää tämänkin kirjan sivuilta. Hyvän mielen lukukokemus, surullisen toiveikas tarina.

Pidän todella paljon Ruth Hoganin kirjoissa hänen tavastaan avata tarinaa, joka etenee rauhallisesti, yksityiskohta kerrallaan. Kirja on elämänmyönteinen kertomus surusta ja siitä selviämisestä. Minulle Lauluja variksille-kirja sisälsi monta rakastettavaa henkilöhahmoa, tässä tarinassa erityisesti Sally vei sydämeni. Myös Mashan, omaa elämäänsä surevan, lastaan ikävöivän ja hautausmaalta lohtua hakevan äidin tarina on riipaisevan surullinen. Sallyn ystävyydestä Masha tuntee saavansa voimaa ja hän tuntee olonsa turvalliseksi.

Punakenkä-Sallyn seurassa hän myös tuntee olonsa rohkeaksi kuunnellessaan tämän laulua.

Hän laulaa "Amazing Gracea", varikset hyppelevät ja odottavat hänen tuloaan.

"Syötä sinä ne törpöt tirpat niin minä lurautan laulun loppuun", ja hän laulaa minulle ja variksille serenadin, eikä hän kainostele. Ihmiset tuijottavat ja naureskelevat, mutta Sally ei välitä enkä minä. Minun käy heitä surku, jos he näkevät pelkän sekopään siinä missä minä näen supersankarin. 

Sally (Phoebe) sai Mashan tajuamaan, että jälki pojasta sydämessä on se, jota hän vaalisi aarteenaan.

Sitten avaan sormeni ja päästän ne menemään. Ilma on valkoisena puhtaanvalkoisista höyhenistä, jotka tanssivat ja pyörivät tuulessa vasten kirkkaansinistä taivasta. Olen vihdoin noudattanut Sallyn neuvoa ja päästänyt enkelini vapaaksi. 

 

"Ei enkeleitä voi pitää taskussa. Ne on päästettävä lentoon." 

 

Ruth Hogan

Lauluja variksille 

alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes 2017

suom. Susanna Tuomi-Giddings

Bazar 2020

kuva Simon Weller

Ruth Hogan (s.1961) syntyi Bedfordissa perheeseen, jonka äiti työskenteli kirjakaupassa. Ruth luki kaikki kirjat, jotka vain sai käsiinsä, ja erityisesti Muumikirjat olivat hänelle mieluisia. Hogan suoritti yliopistossa kirjallisuuden ja teatteritaiteen opinnot ja teki työuraa ensin paikallisen hallinnon palveluksessa, kunnes kolmikymppisenä alkoi työskennellä osa-aikaisesti ja käyttää kaiken vapaa-aikansa kirjoitustyöhön. Hogania on tituleerattu feel good-romaanien kuningattareksi, ja hänen teoksiensa käännösoikeuksia on myyty kymmeniin maihin. Lauluja variksille on on toinen Hoganilta suomennettu romaani. Hänen esikoisteoksensa Kadonneiden tavaroiden vartija ilmestyi suomeksi tammikuussa 2020.