Ruth Hogan: Lauluja variksille

 

kuva Bazar

 

Charlestonin maauimala on Mashan mielestä aamulla auringon noustessa taivaallinen paikka, ja siellä käynti on hänelle katumusharjoitusta, itseaiheutettua vesikidutusta. Hän syyttää itseään pienen poikansa Gabrielin katoamisesta. Rannalta löytyi vain pieni sininen sandaali, joka on ollut kaapissa, kiedottuna vaaleansiniseen silkkipaperiin jo kaksitoista vuotta.

Mashalle ainoa syy elämiseen on Haizum, Edwardinaikaisessa talossa Mashaa odottava höpsö irlanninsusikoira, takkuinen, pitkäkoipinen ja enkelinkatseinen otus. 

Jos maauimalassa käynti on Mashalle katumusharjoitus, hautausmaa on hänelle turvapaikka.

Mashan muistoina on ajat, jolloin hän kuljeskeli poikansa kanssa tällä samalla hautausmaalla. Pojalla oli tapana jutella enkeleille ja variksille ja oravia hän yritti ruokkia kuusenkävyillä. Suru pojan kohtalosta on yhä läsnä Mashan jokapäiväisessä elämässä. Hän ei pidä siitä ihmisestä, joka hänestä on tullut, mutta hän ei osaa olla kukaan muukaan. 

Yksi enkelipatsas on kuitenkin aivan erityinen, polvistunut enkeli vartio erästä hautaa hautausmaan vanhimmassa osassa lähellä kappelia. Masha kulkee usein tuon haudan luo etsimään lohtua enkelin kauniista kasvoista.

Hän on oppinut tunnistamaan hautausmaalla kävijät, kuten pienen vähän homssuisen naisen, jolla on naarmuiset punaiset kengät jaloissaan. Mashan Punakenkä-Sallyksi nimeämä nainen tulee aina iltapäivisin ruokkimaan variksia, jotka odottavat leivänmuruja ja hänen lauluaan. 

Sally, oikealta nimeltään Phoebe, entinen suosittu oopperatähti, joka oli esiintynyt mm. La Scalassa Milanossa ja Kuninkaallisessa oopperatalossa Lontoossa, esiintyy nyt vanhan hautausmaan linnuille.

Ylä-C. Sävel kohoaa puhtaana ja kirkkaana yli edessä levittäytyvän hautakivien kirjoman rinteen. Kukaan ei ole kuulemassa äänen hämmästyttävää voimaa eikä ihailemassa absoluuttista sävelkorvaa, jos ei lasketa korkeissa männyissä kököttäviä variksia ja oravaa, joka kaivaa tammenterhoja piilostaan kallellaan olevan kiviristin takaa. 

Vanha nainen kuluneessa tweedtakissa ja punaisissa nappaskengissään kulkee hautausmaan vanhimpaan osaan lähelle kappelia, löytää maasta yksinäisen repaleisen ruusun. Poimii tuon vaaleanpunaisen huurteisen kukan, ihailee sen haurasta kauneutta ja laskee sen varovasti lähimmälle hautakivelle. Elämä on täynnä pieniä iloja.

Eräänä päivänä Mashan tullessa Haizumin kanssa hautausmaalle, hän huomaa nuorten poikien piirittäneen vanhan naisen. Sally oli mennyt pelastamaan sorsia, joita pojat olivat kivittämässä. Yksi pojista on Mattie, yksinhuoltaja Alicen poika. Murrosikää lähestyvän pojan oireilu ja käyttäytyminen on pientä verrattuna siihen, millainen synkkä varjo on laskeutumassa tuon pienen perheen ylle. Alicella ei ole elämässä tukiverkkona yhtään sukulaista, ei isovanhempia eikä kummeja. 

***** 

Luin tämän kirjan jo vuosi sitten, ja hurmaannuin Hoganin kirjoitustyyliin, huumori pilkistää tämänkin kirjan sivuilta. Hyvän mielen lukukokemus, surullisen toiveikas tarina.

Pidän todella paljon Ruth Hoganin kirjoissa hänen tavastaan avata tarinaa, joka etenee rauhallisesti, yksityiskohta kerrallaan. Kirja on elämänmyönteinen kertomus surusta ja siitä selviämisestä. Minulle Lauluja variksille-kirja sisälsi monta rakastettavaa henkilöhahmoa, tässä tarinassa erityisesti Sally vei sydämeni. Myös Mashan, omaa elämäänsä surevan, lastaan ikävöivän ja hautausmaalta lohtua hakevan äidin tarina on riipaisevan surullinen. Sallyn ystävyydestä Masha tuntee saavansa voimaa ja hän tuntee olonsa turvalliseksi.

Punakenkä-Sallyn seurassa hän myös tuntee olonsa rohkeaksi kuunnellessaan tämän laulua.

Hän laulaa "Amazing Gracea", varikset hyppelevät ja odottavat hänen tuloaan.

"Syötä sinä ne törpöt tirpat niin minä lurautan laulun loppuun", ja hän laulaa minulle ja variksille serenadin, eikä hän kainostele. Ihmiset tuijottavat ja naureskelevat, mutta Sally ei välitä enkä minä. Minun käy heitä surku, jos he näkevät pelkän sekopään siinä missä minä näen supersankarin. 

Sally (Phoebe) sai Mashan tajuamaan, että jälki pojasta sydämessä on se, jota hän vaalisi aarteenaan.

Sitten avaan sormeni ja päästän ne menemään. Ilma on valkoisena puhtaanvalkoisista höyhenistä, jotka tanssivat ja pyörivät tuulessa vasten kirkkaansinistä taivasta. Olen vihdoin noudattanut Sallyn neuvoa ja päästänyt enkelini vapaaksi. 

 

"Ei enkeleitä voi pitää taskussa. Ne on päästettävä lentoon." 

 

Ruth Hogan

Lauluja variksille 

alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes 2017

suom. Susanna Tuomi-Giddings

Bazar 2020

kuva Simon Weller

Ruth Hogan (s.1961) syntyi Bedfordissa perheeseen, jonka äiti työskenteli kirjakaupassa. Ruth luki kaikki kirjat, jotka vain sai käsiinsä, ja erityisesti Muumikirjat olivat hänelle mieluisia. Hogan suoritti yliopistossa kirjallisuuden ja teatteritaiteen opinnot ja teki työuraa ensin paikallisen hallinnon palveluksessa, kunnes kolmikymppisenä alkoi työskennellä osa-aikaisesti ja käyttää kaiken vapaa-aikansa kirjoitustyöhön. Hogania on tituleerattu feel good-romaanien kuningattareksi, ja hänen teoksiensa käännösoikeuksia on myyty kymmeniin maihin. Lauluja variksille on on toinen Hoganilta suomennettu romaani. Hänen esikoisteoksensa Kadonneiden tavaroiden vartija ilmestyi suomeksi tammikuussa 2020.