perjantai 22. lokakuuta 2021

Elly Griffiths: Musta enkeli

 

kuva Tammi

Arkeologi Angelo Morelli kutsuu Ruth Gallowayn Italiaan, jonne hän haluaa ystävänsä tutkimaan löytämiään roomalaiskaudelta peräisin olevia luita. Ruth oli tutustunut Angeloon vuosia sitten eräässä konferenssissa. Ajankohta Italiaan matkustamiselle on Ruthin mielestä juuri nyt sopiva, koska hän tuntee tarvitsevansa nyt vähän lomaa tuulettaakseen päätään. Rakkaussotkut komisario Nelsonin kanssa kaipaavat nyt etäisyyttä. Heidän äskettäin uudelleen lämminnyt suhde, Nelsonin vaimon Michellen yllättävä raskaus ja Ruthin äidin kuolema vaativat nyt miettimistä. Ja Ruthista on mukava päästä taas tapamaan Angeloa, josta onkin tullut kotimaassaan kuuluisa viikottaisten dokumenttiohjelmiensa kautta. Ja onhan Angelo edelleen sinkku. 

*****

Tunnin ajomatkan päässä Roomasta heitä odottaa Angelon järjestämä asunto pienessä kaupungissa, ja sinne Ruth nyt matkustaa tyttärensä Katen ja ystävänsä Shonan kanssa. Myös Shonan poika Louisin pääsee mukaan, leikkiseuraksi Katelle.

Sitten kaupunki tulee näkyviin korkeimman kukkulan laella: erikokoisia torneja, sakaramuureja, toistensa yläpuolella kohoavia tiilikattoja. kaupunki on kuin terrakottalinnoitus, esillä kaikki sävyt tummanoranssista vaaleimpaan punaiseen lasuurinsinistä taivasta vasten. Castello degli Angeli.

Pian Ruth saa kuitenkin huomata, että heidän saapumistaan helteiseen pikkukaupunkiin ei otettu kovinkaan lämpimästi vastaan. Luurankoja näyttää uhkaavasti nousevan päivänvaloon ja Ruthistakin yritetään hankkiutua eroon. 

***** 

Ruth seisoo parvekkeella ja miettii kylän 80-vuotiaan papin murhaa, sekä hänen ja Angelon saamia uhkauksia. Kuka olisi halunnut tappaa kaikkien rakastaman Don Tomason? Liittyisikö kaikki vuosikymmenten takaisiin sodan aikaisiin tapahtumiin, jolloin saksalaiset miehittivät alueen ja Angelon nyt jo edesmennyt isä piileskeli vuorilla muiden vastarintataistelijoiden kanssa? Alkaako luurankoja löytyä myös noilta vuosilta?

Päivän kuumuuden jälkeen yrteiltä ja sitruunoita tuoksuva ilma tuntuu miellyttävän viileältä. Täysikuu loistaa torninraunioden yllä. Millaistakohan täällä on ollut sodan aikana, kun viholliset ovat syöneet kahvilassa ja vastarintataistelijat lymynneet vuorilla? 

*****

Kuultuaan Ruthin ja Katen lähdöstä Italiaan, ja siellä sattuneesta pienestä maanjäristyksestä Harry Nelson ryntää yllättäen myös Italiaan. Hän on jälleen kerran huolissaan ja matkustaa paikalle varmistamaan että Ruth ja heidän tyttärensä Kate voivat hyvin. 

Katulamput ovat syttyneet ja kaskaat sirittävät. Ruthista tuntuu suorastaan taianomaiselta istua pitkän pöydän ääressä kynttilänvalossa Katen ja Nelsonin välissä. Hän ei muista, ovatko he koskaan syöneet yhdessä tällä tavalla. 

*****

Taas on takana yksi mielenkiintoinen matka Ruth Gallowayn seurassa. Matka Italiaan oli odotetusti yllätyksiä ja ennalta arvaamattomia juonenkäänteitä täynnä. Nautittavia oli myös Italian aurinkoiset maisemat, joita uskalsin tältäkin kirjalta odottaa. Pidän paljon Elly Griffithsin juonenkerronnan etenemisestä, ja siitä että hänen dekkareissaan ei mässäillä raakuuksilla. Ruthin rauhallinen olemus sopii mielestäni ikivanhojen luiden tutkijalle, mutta suhde Nelsoniin taas tuntuu etenevän vähän liiankin rauhallisesti. Komisario, jonka elämää kahden perheen välillä on paikoin jopa tuskastuttavaa seurata. 

Aiemmista osista tuttujen henkilöhahmojen tarinoihin oli taas niin kotoista paneutua. Yksi sympaattisimmista on Michael Cathbad, usein oudosti pukeutuva druidi, josta on tullut Ruthille ja Katelle rakas ystävä, ja joka oli nytkin yllättävästi tarvittaessa paikalla.

*****

Ruth tietää, että Nelson tuntee ikuisesti syyllisyyttä siitä, että unohti puhelimensa Ruthin luo, ikään kuin olisi sillä hetkellä valinnut Ruthin ja Katen ensimmäisen perheensä sijasta. Mutta se ei ole totta. Viime päivät ovat olleet todellisuudelta varastettuja. Huomenna normaalielämä nielaisee Nelsonin taas.

 

Enkelit seisovat katolla valkeina vartijoina taivasta vasten,

kun Ruth vilkaisee Castello degli Angelia viimeisen kerran.

 

Elly Griffiths

Musta enkeli

alkuteos: The Dark Angel 2018

suom. Anna Kangasmaa

Ruth Galloway-mysteeri 

Tammi 2021

Kiitos arvostelukappaleesta 💝  

kuva Sara Reeve

  

Elly Griffiths ( s. 1963 ) on englantilainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten Ruth Gallowayn rakastetuista seikkailuista. Ennen kirjailijauraansa Griffiths, oikealta nimeltään Domenica de Rosa, työskenteli lastenkirjallisuuden toimituksessa kustantamossa. Ruth Galloway-sarjan idea syntyi lomalla Norfolkissa, kun de Rosan aviomies oli juuri vaihtanut alaa ja ryhtynyt arkeologiksi. Ahmittavan hyvä dekkarisarja on kaapannut paikkansa lukijoiden ikisuosikkina. 

 

 

 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Matti Rönkä: Surutalo

 

kuva Gummerus


Jukka palaa vuosien poissaolon jälkeen kotiseudulleen isänsä kuoleman jälkeen. Perillä odottaa perintönä vanha kotitalo, isän rakentama rintamamiestalo, jonka Jukka lunasti itselleen maksettuaan kaikki velat, joita velipoika Timppa oli vuosien kuluessa kiinteistöä vastaan ottanut, lupaa kysymättä. Tilalla oli myös puusepän verstas, jossa käsistään taitava isä vietti suurimman osan ajastaan. Sodassa haavoittunut, katkeraksi muuttunut mies, jonka nuoruus ja jalka olivat menneet noina vuosina. 

Nuorena evakkona Impilahdelta tullutta ja nyt jo edesmennyttä äitiään Jukka muisteli lämmöllä. Äiti oli joutunut jättämään kotiseutunsa, mutta koskaan hän ei Jukan muistin mukaan haikaillut noiden Karjalan koivikoiden perään. Mitään muistoja äidistä Jukalla ei ollut, ja se tuntui hänestä surulliselta. Isoveli Timppa sitä vastoin muisti äidin äänenkin ja tuoksun. 

Lapsuus ja nuoruus isän äkkipikaisuuden täyttämässä ilmapiirissä, elämä silloin ei Jukan muistoissa ollut onnellista eikä ihanaa, vaan hän tunsi olleensa köyhän ja rikkinäisen kodin lapsi. 

Heikki-setä oli Jukan muistoissa se turvallinen ihminen, jota jokainen lapsi elämässään tarvitsee. Olihan isäkin sitä, mutta aina kuitenkin hänen kanssaan oli pelko läsnä. Ja tuo pelko oli seurannut Jukan elämässä, piti pinnistää saadakseen arvostusta ja todistaa olevansa fiksu. Hakea syy lapsuudesta, kun on itseensä tyytymätön. 

*****

Kirjassa seurataan nuoren pojan kasvua aikuiseksi; intohimoista nuoruusaikaa kotikylän tanssilavalla ja maalaispojan opiskeluaikaa 80-luvun Helsingissä. Ja kuusikymppisen miehen paluuta takaisin kotiin, myös muistojensa lapsuuteen.  

Surutalo on kahden veljeksen tarina, kahdet erilaiset muistot elämästä sodan traumauttaman isän kanssa. Sukellus sukupolven yli periytyneisiin vammoihin, joita molemmat veljekset nyt yrittävät ymmärtää. Rönkä on kuvannut erittäin todentuntuisesti sodanjälkeistä aikaa suomalaisella maaseudulla, ja sitä sukupolvea, joiden elämään takana ollut sota jätti syvät haavansa. Kirjan sivuilta välittyi kuitenkin positiivisuus, yritys ymmärtää tehdyt ja tekemättömät. 

"Isänä se ei sitten osannutkaan olla."

Kiinnostavasti kerrottu tarina siitä, miten me muistamme lapsuudessa tapahtuneet asiat. Syrjäyttävätkö hyvät muistot lopulta taakseen ne huonot?

"Ei helvetti," toistin. "Kohta sinä sanot että se lelli meitä eikä ollut ankara. Eikä lyönyt." "No en sano. Mutta turha väittää, ettei isä olis meitä tarkkaan seurannut. Oo kiitollinen. Saat kuusikymppisenä melekein onnellisen lapsuuven." Timppa päätti.


Matti Rönkä

Surutalo

Gummerus 2021

 


kuva Liisa Valonen

 

Matti Rönkä on syntynyt vuonna1959 Outokummussa ja asuu Helsingissä. Röngän kirjat ovat saaneet kiitosta kielestä, yhteiskunnallisuudesta ja huumorista, ja niitä on julkaistu parillakymmenellä kielellä. Surutalo on Röngän yhdestoista romaani.

torstai 14. lokakuuta 2021

Katriina Ranne: Maa kuin veri

kuva WSOY


Elämä kotikaupungissa Lahdessa oli muuttunut levottomaksi santarmien partioidessa kaupungin kaduilla. Suomessa elettiin suurlakon aikaa ja työläisten toimeentulo oli niukkaa. Kaarlon isä alkoi unelmoida omasta maatilkusta, jota kaukaiseen Argentiinaan perustettava suomalaissiirtokunta voisi heillekin tarjota. "Misiones-katkismus" kädessään isä maalasi kuvia maailman hedelmällisimmästä maasta, jossa he voisivat viljellä tupakkaa ja yerbaa, teen tapaista kasvia, ja heistä voisi tulla parinkymmenen vuoden kuluttua miljonäärejä. Niin oli retkikunnan johtaja Arthur Thesleff luvannut. Hän oli jo matkustanut paikalle ensimmäisen ryhmän kanssa. 

Isä Aaretti innostui aina uusista asioista, mutta tähän unelmaan Kaarlon äitikin alun epäröinnin jälkeen halusi uskoa ja niin nuoren Kaarlo Mannerin perhe aloittaa kuukauden merimatkan Saksan Bremenistä Buenos Airesiin Argentiinaan. He ovat matkalla kohti Uutta Suomea, sadan muun kotimaansa jättävän suomalaisen kanssa.

*****

Pitkän merimatkan jälkeen Kaarlo näki punaisen maan, jossa purot ja joet virtasivat niin kirkkaina, että hän erotti kaikki veden alla olevat kivet. 

Hän puristi kädet nyrkkiin, ja maa valui pois, mutta kämmeniin ja sormiin jäi punaista väriä. Mitä kosteampaa kasvi alapuolelta paljastunut maa oli, sitä enemmän se värjäsi. 

Appelsiinin tuoksu täytti ilman. Tuon kirpeän makean tuoksun hän muisti kotimaastaan. Sama tuoksu oli lähtenyt niistä appelsiinin kuorista, jotka hieno lahtelaisrouva oli heittänyt maahan kuorittuaan tuon Kaarlolle niin oudon hedelmän. Nyt Kaarlo näki puun täynnä näitä oransseja hedelmiä.

*****

Maa kuin veri on todellisuuteen perustuva fiktiivinen tarina niistä vuonna 1906 Venäjän sortoa pakoon lähteneistä toiveikkaista suomalaisista, jotka hyväuskoisina muuttivat etsimään parempaa elämää. Mutta perillä he näkivät lähes viljelyskelvotonta maata ja raivaamatonta metsää. Hevoskärryt olivat ainoa kulkupeli tuossa villissä aarniometsässä. Parin vuoden kuluttua uudisraivaus osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi suomalaisille kaupungista tulleille siirtolaisille, jolla ei ollut tietoa eikä osaamista maatöistä. Vastuksina olivat myös heinäsirkkaparvet, myyrät ja trooppiset sateet, jotka olivat liikaa useimmille perheille, ja niinpä he jättivät peltotilkkunsa ja lähtivät maasta.

Poismuuttaneiden jälkeen tontteja oli tyhjillään, mutta lisää suomalaisia, itäsuomalaisia maanviljelijöitä, karjalaisia muutti siirtokuntaan. Heillä oli osaamista maatöistä ja elämä siirtokuntalaisten kesken yhteiselämä vilkastui. Rakennetulla seuraintalolla pidettiin juhlia, joissa tanssittiin ja laulettiin, ja siellä pidettiin myös kirkonmenoja. Lapsilla oli mahdollisuus koulunkäyntiin.

*****  

Colonia Finlandesa oli nyt Kaarlon ja hänen perheensä uusi koti, mutta elämä oli rankkaa ja moni Coloniassa uuden elämänsä aloittanut, mutta siirtokuntaan pettynyt perhe oli muuttanut pois. Olihan myös suomalaiset alueelle houkutellut Thesleff  kolmen vaikean vuoden jälkeen jättänyt siirtokunnan ja palannut Suomeen.

Vartuttuaan Kaarlo rakensi yksin itselleen talon ja kävi lunastamassa maakirjat varaamastaan tontista. Yksinäisenä Kaarlo kirosi koko Colonian, jossa ei ollut edes ketään, josta hän olisi halunnut unelmoida.

Elämä oli työntäyteistä ja rankkaa, mutta kuitenkin kaunista, olihan seudulla elämisessä oma rauha ja vapaus. Kaarlo mietti joskus, millaista olisi palata Suomeen, mutta ei hän yksin halunnut palata.

Sisarensa perheen mukana siirtokuntaan saapuneesta Hildasta Kaarlo sai itselleen puolison ja elämä siirtokunnassa jatkui. Mutta kaipuu ja ikävä synnyinmaahan kulki Kaarlon mietteissä: "Minä olen halunnut sitä kauan. Jos sinä suostut, lähdetään."

Vaimo Hilda oli nähnyt Kaarlossa sen kaipuun, jonka tämä oli haudannut mahdottomana, ajatuksen kotiinpaluusta Suomeen näiden pitkien ja vaivalloisten vuosien jälkeen.

*****

Myös seuraavan suomalaissiirtolaisten sukupolven elämä Toisen maailmansodan vuosien aikana Argentiinassa oli selviämistä päivästä toiseen. Toimeentuloa kurittivat kuivat vuodet, perään tulivat sateiset vuodet, ja tuli vuodet, jolloin heinäsirkat söivät koko sadon. 

***** 

Vuosikymmeniä myöhemmin neljännen polven suomalaissiirtolainen Aina on siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Ystävystyttyään sademetsässä asuvan guarani-pojan Amarun kanssa, hän ymmärtää, millaista on elää, kun ympäriltä katoavat puut. Tuli aika, jolloin tukkirekkojen äänet peittivät alleen lintujen laulun ja tie oli sateiden aikaan täynnä seisovaa vettä, koska hakkuiden jälkeen maa ei sitonut vettä samalla tavalla kuin ennen.

*****

Aina: Mitä tapahtuisi, kun olisin ainut joka olisi jäljellä? Puhuisinko suomea ääneen itselleni? Olin kuvitellut luovani juuret, jotka kiinnittyisivät guaranien kauan asuttamaan maaperään, mutta kun Amaru oli poissa, tajusin takertuneeni suomeen ja Suomeen. Samalla tuo maa oli niin kaukana. Kielenikin enää vain kaventuisi ja surkastuisi. 

Aina: Isoisovanhemmillani ei ollut varaa palata Suomeen, mutta he olivat silti rikkaita: he tiesivät, missä halusivat olla, heillä oli paikka josta unelmoida.

*****

Lumouduin kirjan sisältämään kauniiseen, mutta niin surulliseen tarinaan. Alussa nuoren pojan toiveikkuuteen, joka pettymysten jälkeen muuttui kaipaukseksi  entiseen elämään jonne ei kuitenkaan koskaan enää ollut paluuta. Kirjan sivuilta välittyi mieleenpainuvana kaikki vuosikymmenten tuomat pettymykset ihmisten tunnoissa, ja ne tulivat kirja sivuilta käsinkosketeltavan lähelle. Tarina ihmisistä, jotka kantoivat aina Suomea mukanaan tuossa kaukaisessa maassa. Pohjois-Argentiinassa sijaitsevan Misionesin maakunnan laakson, tuon syrjäisen maankolkan ja villin aarniometsän maisemat kirjailija oli saanut elämään kauniilla kuvauksilla; miten sademetsässä kaikki liittyi kaikkeen.

***** 

 Vaikka lehdet maatuvat, ne eivät katoa.

Minä olen sademetsässä asuva suomalainen. 

 

Katriina Ranne

Maa kuin veri

WSOY 2021

Kiitos arvostelukappaleesta 💝

 

 

kuva Jani Mahkonen

Katriina Ranne (s. 1981 Noormarkussa) on lahtelainen kirjailija, joka on julkaissut kaksi romaania ja kaksi runokirjaa ja suomentanut afrikkalaisen runouden antologian. hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa. Tätä romaania varten Ranne vieraili Argentiinassa haastattelemassa Suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä sekä guaraneja. maa kuin veri on fiktiivinen romaani, joka sai alkunsa kirjailijan Argentiinaan muuttaneen isoenon tarinasta.


maanantai 4. lokakuuta 2021

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

kuva Gummerus



Maria Foukara työskentelee opettajana ja elää pienessä puutalossa, joka oli ennen toiminut Kungsuddin kartanon puutarhurin asuntona. Uusperheeseen kuuluu Marian poika Vincent, syöpätutkijana työskentelevä aviomies Samir ja tämän tytär Yasmin, Marian bonustytär. 

Marian äiti suhtautui epäilevästi ranskalaiseen Samiriin, tähän ulkomaalaiseen kitaraa soittelevaan lääkäriin. Miksi Marian aina piti rakastua ulkomaalaisiin? Olihan Vincentin isä, Marian kanssa seurusteleva irlantilaismuusikkokin häipynyt jo ennen pojan syntymää. Maria oli kasvattanut yksinhuoltajana Downlastaan, kunnes tapasi Samirin ja avioitui tämän kanssa. 

Yasminista ja Vincentistä tuli läheiset ja myös Maria tunsi aluksi kiintymystä tyttöön. Olihan Yasmin kokenut lapsena musertavan menetyksen, kun hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet auto-onnettomuudessa.

 Vincent rakasti leipomista ja ruoanlaittoa, ja oli tarkka ja huolellinen keittiössä. Eikä vain siellä. Kenelläkään muulla perheestämme ei ollut luontaista taipumusta siisteyteen. Samir ja minä emme saaneet kotia pysymään järjestyksessä, ja Jasmin oli kuin pyörremyrsky, joka jätti jälkeensä roskia, vaatteita ja meikkejä.

*****

Sitten tulee se päivä, jolloin uusperheen elämä muuttuu painajaismaiseksi; Jasmin katoaa ja kohta Tukholman seudun korkeimmalta kohdalta graniittikalliolta, Kungsklippanilta löytyy Yasminin saappaat, ja toisen varressa on jäähyväiskirje. 

Samiria aletaan epäillä Yasminin katoamiseen liittyen. Maria loukkaantuu, kun poliisit ristikuulustelevat heitä. Hänen mielestään poliisien tehtävä olisi auttaa heitä, eikä syynätä heidän elämäänsä.

Lopulta Samir joutuu pidätetyksi, puhutaan jopa kunniamurhasta; voiko Samirin tausta liittyä juttuun, hänen arabialainen perintönsä? Hän tuli kulttuurista, jossa oli tarve hallita naisia, myös omaa tytärtään. Oliko syntyperä voinut vaikuttaa hänen tekemisiin, sitä mietti myös Maria. Mutta voiko kukaan murhata omaa tytärtään?

Yasminilla ja Samirilla oli ollut aina kiivas suhde. Lämmin, mutta tulvillaan tunteita, joita oli ilmeisesti pakko purkaa huutamalla tai joskus jopa heittämällä lasi tai lautanen seinään.

Pian Samirin oikeudenkäynnin ja hänen syytteestä vapautumisensa jälkeen kaikki taas muuttuu, kun Kungsuddin kartanon läheisestä metsässä paljastuu yllättävä kuolemantapaus.

Juttujen keskiössä on Keskusrikospoliisin tutkija Gunnar Wijk, joka yhdessä kollegoidensa kanssa alkaa tutkimaan Yasminin katoamisen ohella myös tätä uutta rikosta. Gunnarin elämä on kuin ajelehtimista kaarnalaivalla, vailla tarkoitusta ja päämäärää. Töiden lisäksi hänen iltoihin ja öihin kuului rakkaudennälkäisten naisten ilahduttaminen. Menetettyään vaimonsa hänen koko elämänsä romahti.

*****

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin merestä löytyy muovimatto, joka sisältää ihmisen luita ja pienen delfiinikorvakorun. Saako kohta eläkkeelle jäävä rikostutkija Gunnar Wijk vihdoin Yasminin jutun päätökseen?

Gunnar: Kaikki muuttui sinä talvena kaksikymmentä vuotta sitten. Mikään ei mennyt niin kuin olin uskonut, ja sen jälkeen en uskonut mihinkään. 

*****

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen aikajaksoon ja tarinan henkilöt kertovat jokainen oman versionsa niihin liittyen. Marian epäilyt aviomiehestään, tunsiko hän lainkaan tätä rakastamaansa miestä? 

Erityisen paljon pidin Vincentin kertomaa tarinaa tapahtumista, kaunista kerrontaa downlapsen ajatusten kautta; "Mietin, että joku saattoi olla surullinen, ja siinä tapauksessa voisin lohduttaa häntä, koska olin tosi hyvä lohduttamaan. Se oli yksi asioista, jonka osasin parhaiten." 

*****

Kirja on psykologisesti jännityksellinen ihmissuhdedraama, jossa valheet toisensa perään ympäröivät ihmisten elämää ja tekevät siitä ennalta-arvaamatonta. Totuus ja valhe kietoutuvat toisiinsa, ja ennakkokäsitykset muuttuvat monien asioiden kohdalla. Voiko kaiken satuttamisen jälkeen olla enää haaveita sovinnosta? Vai ovatko kaikki valheet repineet sellaiset haavat, joita aikakaan ei voi parantaa?

Camilla Grebe on yksi minun suosikkidekkaristeista. Tässäkin dekkarissa kerronta kaikkine yllätyksineen etenee kutkuttavalla jännityksellä ja mutkikkaat juonenkäänteet pitävät totisesti tässä tarinassa lukijan otteessaan. Ainakin minut ne saivat harhailemaan monta kertaa "väärälle polulle", mikä tekeekin dekkareihin uppoutumisesta niin herkullista, joskus jopa karmaisevan herkullista.  

Oikean ja väärän välinen ero on hiuksenhieno, 

kuin veteen piirretty viiva.

 

Camilla Grebe

Veteen piirretty viiva

alkuteos: Alla ljuger 2021

suom. Sari Kumpulainen

Gummerus 2021

kuva Ulrica Zwenger

 

Moninkertaisesti palkittu Camilla Grebe on Ruotsin tämän hetken kiinnostavin jännityskirjailija. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa oli Kun jää pettää alta, joka on käännetty jo 20 kielelle ja jonka elokuvaoikeudet on myyty. Greben rikosromaanit Lemmikki ja Varjokuvat on palkittu niin Ruotsin kuin pohjoismaidenkin parhaina.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

kuva Bazar

Sarah Larkin Kiivilinnun kutsu on jatkoa Uuteen-Seelantiin sijoittuvaan sukusaagaan. Valkoisen pilven maa ja Maorien laulu aloittivat tämän uskomattoman, mukaansatempaavan trilogian, usean sukupolven tarinan, jonka keskiössä on suvun lammasfarmi Kiward Station. Nuorena morsiamena Uuteen-Seelantiin saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi Gloria, joka on viettänyt lapsuutensa maaseudun jylhissä maisemissa, joutuu lähtemään toiselle puolelle maapalloa. Glorian vanhemmat haluavat tyttärensä saavan sivistyneen nuoren naisen koulutuksen Englannissa, jonne vastentahtoinen Gloria joutuu matkustamaan, Cambridgen lähellä olevaan sisäoppilaitokseen. Hän lähtee kaukaiseen ja outoon maahan, missä kukaan ei tunne eikä rakasta häntä, vähiten rakkautta hän saa vanhemmiltaan. 
Glorian äiti Kura-maro-tini on eksoottinen kaunotar, jolla on epätavallisen upea lauluääni, jonka hän on perinyt maoriäidiltään ja nyt Kura-maro-tini on seurueineen konserttikiertueella Euroopassa. 

*****

Taakse jää kaikki entinen; Glorian rakastama elämä lammastilalla, uskollinen Nimue-bordercollie ja nuolennopea poni , sekä tytön vannoutunut suojelija Jack.
Jackin ja Glorian suhde oli ollut alusta lähtien aivan erityinen. Nuorukainen oli viisitoista vuotta vanhempi kuin velipuolensa tyttärentytär, ja Glorian ensimmäisinä elinvuosina juuri hän oli suojellut tyttöä tämän vanhempien oikuilta ja välinpitämättömyydeltä. 

Taakse jää myös maorikylä järven rannalla, jossa asuvat enää ne, jotka työskentelevät päivittäin Gwyneiran ja James McKenzien tilalla. Muu heimo asuu Howard O´Keefen vanhalla maatilalla, jonka he olivat saaneet korvaukseksi epäoikeudenmukaisista maakaupoista.

Gwyneira johtaa yhä vielä suvun maatilaa, jonka Gloria tulee aikanaan perimään. Vain hänen ja Kura-maro-tinin suonissa virtasi Wardenien, tilan alkuperäisten perustajien, veri. Tilanhoidossa Gwynillä on apuna poikansa Jack McKenzie, joka kuitenkin, pian Glorian lähdettyä värväytyy Iso-Britannian joukkoihin ensimmäisen maailmansodan syttyessä Euroopassa. 

*****

Sodan vuoksi Kura-maro-tinin kiertue jättää Euroopan ja lähtee Yhdysvaltoihin ja Glorian on seurattava vanhempiaan. Yrityksistään huolimatta hän ei sopeudu joukkoon. Gloria ei mielessään hyväksy äitinsä tulkintoja maorimusiikista; soittimet olivat kyllä maoreilta, mutta niitä käytettiin toisin kuin lähtömaassa. Kun käy ilmi, että vanhemmilla ei ole aikomustakaan päästää tytärtään takaisin kotimaahansa, Gloria päättää karata. Ja hän aloittaa uskaliaan matkansa kotiin, valkoisen pilven maahan.

Muurien syvennyksessä hän leikkasi hiuksensa - vailla vähäisintäkään mielipahaa. Hän muisti tehneensä saman jo kerran aiemminkin. Kiharat hän tunki roskapönttöön. Sinne meni Gloria! Täältä tuli Jack!

Tuona aamuna heräilevän laivan äänet kuitenkin täyttivät hänet jännityksensekaisella ilolla. Aivan kuin jättiläismäinen, valaan kaltainen olento olisi verrytellyt pitkää matkaa varten. Kun aurinko nousi, täyteen lastattu höyrylaiva lähti verkkaisesti liikkeelle. Gloria katsoi San Franciscoa viimeisen kerran syvään hengähtäen. Mitä ikinä edessä olisikaan, tänne hän ei enää palaisi! Tästä lähtien hän katsoisi enää merelle - jonka takana odotti koti.

*****

Oli suuri nautinto lukea tämä sukusaagan päättävä kirja ja toisaalta tunsin haikeutta sulkiessani kirjan takakannen, koska olin niin kiintynyt tarinan henkilöihin, enkä olisi halunnut jättää heitä. Ajoittain tunsin suurta vihaa kaikkea sitä pahuutta ja kauheutta kohtaan, mitä nuori Gloria joutui kokemaan päästäkseen takaisin maahan, jossa hänen juurensa olivat, ja jonne hän tunsi kuuluvansa. 

Uusi-Seelanti-trilogian kirjojen sivuilta monet henkilöhahmot olivat tulleet minulle niin tutuiksi ja surukseni tämä unohtumaton matka heidän kanssaan oli nyt lopussa. Sarah Larkin kiinnostava, historiaa sivuava tarina jätti lukumuistiini vahvan ja lähtemättömän jäljen.

Minulle nämä fiktiiviset, historiaan perustuvat romaanit ovat myös tutkimusmatkoja. Tämän kirjan myötä tietoisuuteni Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaista, Polynesiasta tulleista maoreista lisääntyi ja opin taas lisää heidän tavoistaan ja kulttuurista. 

Uuden-Seelannin alkuasukkaat olivat peräisin polynesialaiselta saarelta, jota he kutsuvat Hawaikiksi. Sieltä he olivat tulleet kanooteilla Uuteen-Seelantiin, Aotearoaan.  

*****

Kiivilinnun kutsu oli minulle myös matka kaukaiseen saarivaltioon, maalauksellisen kauniit maisemat piirtyivät silmiini kirjan sivuilta. Ja näin myös silmissäni maan kansallislinnun kiivin; tuon lentokyvyttömän yöeläjän, kimeä-äänisen ja aran eläimen, jolla on pitkä käyrä nokka.    

Lumipeitteiset vuorenhuiput näyttivät leijuvan pilvien päällä. Edessä kohosi Aorakin huippu, ja tuntui kuin hevoset olisivat astelleet melkein näkymättömillä keijunsilloilla laaksojen ja rotkojen välissä. Toisinaan vuoret olivat kuin loivasti aaltoilevia dyynejä, kunnes ne yhtäkkiä halkesivat kuin sahalaitaisella veitsellä leikattuna.

*****

Mutta Gloria... Hän palasi takaisin. Minun luokseni ja teidän luoksenne. Hän on osa tätä maata.

Jos kadotat muistosi, kadotat itsesi.

 Menneisyys tekee sinusta sen, joka olet.

 

Sarah Lark

Kiivilinnun kutsu

alkuteos: Der Ruf des Kiwis 2009

suom. Sanna van Leeuwen ja Veera Kaski

Bazar 2021

Kiitos arvostelukappaleesta 💝

 

kuva FinePic

 

Saksassa vuonna 1958 syntynyt Sarah Lark on työskennellyt opettajana, matkaoppaana sekä mainostoimittajana. Hän on kirjoittanut useita Saksassa palkittuja teoksia. Nykyisin Lark asuu Almeríassa Espanjassa kissan ja neljän koiran kanssa. Kirjoittamisen ohella Lark hoitaa eläkkeelle jääneitä hevosia, soittaa  kitaraa ja laulaa.

Uuden-Seelannin kiehtova, monien huonosti tuntema historia innoittivat häntä kirjoittamaan sinne sijoittuvan sarjan, joka on noussut myyntimenestykseksi useissa maissa. Bazar on julkaissut aiemmin suomeksi sarjan kaksi ensimmäistä osaa, kirjat Valkoisen pilven maa ja Maorien laulu.

 

torstai 23. syyskuuta 2021

Julia Phillips: Katoava maa

kuva Siltala

 

Sisarukset Aljona ja Sofia olivat lähteneet viettämään yhteistä kesälomaa meren rannalle. Äidin töissä ollessa he kuljeskelivat kaupungilla. Äidin aamulla jättämillä rahoilla heillä oli tapana matkustaa joskus kauemmas kotoaan.

Sofia seisoi kasvot merelle päin. Lahti oli tyyni, ja hienoinen väreily sai pinnan näyttämään taotulta peltilevyltä. Virta voimistui siellä, missä lahden vedet yhtyivät Tyyneenmereen, missä Venäjä jäi taakse ja avomeri alkoi, mutta täällä se oli kesy ja kuului heille.

Tulee eräs elokuinen iltapäivä, jolloin sisarukset eivät palaakaan kotiin. Onko heidät siepattu, ovatko he hukkuneet vai mitä on tapahtunut? Tyttöjen katoaminen kuohuttaa koko kaupungin asukkaita ja pelko alkaa hallita etenkin naisten elämää. Minne ja miten tytöt olisi viety niemimaalta pois? Kamtšatkan niemimaan maantieteellinen sijainti erotti sen muusta maailmasta. Sieltä pääsi pois vain meritse tai lentoteitse, etelässä, idässä ja lännessä oli vain pelkkää merta. Pohjoisessa tuli vastaan tulivuorten ympäröimä alue.

Kuukaudet kuluvat ja poliisitutkimukset lopetetaan tuloksettomina. Kaupungin asukkaat jatkavat elämäänsä, mutta siskosten kohtalo jää elämään ihmisten ajatuksissa. 

*****

Pian ilmenee, että myös etnisen taustan omaava nuori Lilia oli kadonnut, vai oliko hän karannut kotoaan? Vuoristossa sijaitsevan asutustaajaman Esson kulttuurikeskuksen päällikön nuoremman tyttären katoamisesta on kulunut jo kolme vuotta. Poliisit sanoivat Lilian äidille, että tytär oli koulun loputtua lähtenyt vain katsomaan maailmaa. Lilian veli Denis kuitenkin uskoo, että avaruusoliot olivat vieneet tytön mukanaan. Denis elää omassa utopistisessa maailmassaan.

*****

Kirjan sisältämät tarinat ovat kuin pieniä novelleja Kamtšatkan niemimaan asukkaiden elämästä. Kertomus venäläistaustaisten ja heidän joukossaan vuoristossa, tundralla elinkeinoaan harjoittavien eri etniset ryhmien elämästä. Eveenit, tšuktšit, korjakit ja aleuttit, jotka vuosien kuluessa oli pakotettu yhteen venäläisten kanssa, venäläistetty. Alkuperäiskansat, joiden maat oli otettu yleiseen käyttöön. 

Vartuttuaan nuoret joutuivat sopeutumaan kaupungin yliopistossa opiskeluun, missä heidän puhetavalleen naurettiin. Isovanhempien ja vanhempien poronhoidon parissa viettämä elämä tundralla erämaassa teki lapsistakin pilkan kohteita. Alkuperäiskansaan kuuluvat piirteet, äänen nouseva ja laskeva sävelkorkeus ja erämaaelämän jättämä ominaishaju tekivät heistä erilaisia, syrjittyjä.

"Kaupunkilaisnuoret tunnistivat hänen maalaisuutensa heti ja puhuivat hänelle ikään kuin hän olisi laumaeläin itsekin."

***** 

Kirjassa uppouduin mutkikkaiden ja kiehtovien ihmissuhteiden maailmaan, kiinnostavien henkilöhahmojen tarinoiden taustalta löytyi lopulta sama yhteinen polku. Kaiken aikaa taustalla häilyi epäilys ja pelko, katoamisen pelko.

Katoava maa on epätavallinen ja erikoislaatuinen romaani, jonka keskeisenä teemana on katoavien tyttöjen mysteeri. Jo kirjan tapahtumien sijainti, kaukainen ja tuntematon osa Venäjää herätti kiinnostukseni. Minä huomasin olevani täysin tietämätön etäisen Kamtšatkan niemimaan sijainnista, sen asukkaista ja ylipäänsä koko tuosta maailmasta. Kiitos tämän teoksen,  kiinnostus etenkin tämän alueen alkuperäisväestöön heräsi ja tutustuminen heihin on jo aloitettu.

Kirja herättää paljon kysymyksiä eri yhteiskuntaluokista, etnisyydestä ja sukupuolesta. Kuvaukset naisten unelmista ja heikkouksista, rakkaudesta katumukseen, ja kaiken yllä leijuva henkisen ja fyysisen väkivallan uhka, niitä tämä vangitseva tarina piti sisällään.

Mieleenpainuva ja kiinnostava, paljon kysymyksiä herättävä esikoisromaani, joka piti tiivistunnelmaisen kerronnan kautta tukevasti otteessaan. Ja lisäksi sain kokea lukuisten tulivuorten ja tundra-alueiden huikaisevat maisemat, jotka piirtyivät silmiini kirjan sivuilta.

*****

Muistatko sen kertomuksen lopun? Sen mitä kyläläiset sanoivat? Kukaan ei auta heitä, mutta he auttavat toisiaan. Vaikka heidän kylänsä on tiessään eivätkä he näe missään mitään muuta kuin vettä, he lähtevät uimaan maihin. Kyllä me selviydymme he sanovat. 

Autamme toisiamme koko matkan ajan.  

 

Julia Phillips

Katoava maa

alkuteos Disappearing Earth 2021

suom. Hilkka Pekkanen

Siltala 2021

Kiitos arvostelukappaleesta  💝

 

kuva Nina Subin

Julia Phillips (s.1989) on amerikkalainen kirjailija. Hän on työskennellyt tutkijana ja kirjoittanut The New York Timesiin ja Moskow Timesiin sekä The Atlantic ja The Paris Review-lehtiin. Työskennellessään tutkijan Kamtšatkan niemimaalla Venäjällä hän kiinnostui väkivallan ilmenemismuodoista naisten jokapäiväisessä elämässä - teema, jonka ympärille esikoisromaani Katoava maa (Disappearing Earth, 2019) rakentuu.

 

maanantai 20. syyskuuta 2021

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

kuva Docendo

 

Laulaja Einin ura on kestänyt jo 44 vuotta. Pellon Orajärven kylässä vaatimattomissa oloissa kasvanut tyttö oli aluksi niin ujo, että hän uskaltautui laulamaan vain ison tv-tuolin takana. 14-vuotiaana hän alkoi esiintyä Sailons-yhtyeen solistina, 18-vuotiaasta asti hän on johtanut bändiä ja tehnyt yli 8000 keikkaa.

*****

Toivo Kärki kutsui Einin Helsinkiin sen jälkeen, kun tämä oli lähettänyt äänittämänsä laulukasetin Kärjelle. Einin Aila-sisko asui pääkaupunkiseudulla ja äiti saattoi turvallisin mielin lähettää tyttärensä tämän ensimmäiselle lentomatkalle. Ja olihan Toivo Kärki luvannut äidille huolehtia Einistä. Einin mielestä Kärki oli kuin nallekarhu. Hän oli välittävä, huolehtiva ja isällinen.

Koelaulutilaisuuden jälkeen tehtiin levytyssopimus, johon tarvittiin äidin ja isän nimet, koska Eini oli 16-vuotiaana vielä alaikäinen. Äiti oli iloissaan, mutta kantoi Einistä huolta, lähtihän tytär pienestä kylästä tuntemattomaan maailmaan.

Eini eli lapsuutensa pienessä Pellon kunnassa sijaitsevassa Orajärven kylässä, jossa tiivis ja tuttu kyläyhteisö lapsineen ja tuttuine aikuisineen tarjosi turvallisen kasvuympäristön. Helsingissä Eini tunsi olevansa maalainen, "junantuoma", niin kuin lapissa kutsuttiin muualta tulleita. Hänelle lappilaisuus oli voimavara, eikä hän ole koskaan hävennyt sitä. 

Einin isoveli Rami kuuli Palace-yökerhossa espanjalaisen Baccara-duon esittämän laulun Yes sir, I can boogie. Hänen lähetti singlen Einille, koska ajatteli sen sopivan hänelle. Mutta Topi Kärki oli eri mieltä.

"Jaha, ei, ei, ei! Ei Lapin tyttö tällaista läähätystä laula. Pitää olla vahvempaa sanottavaa." Eini oli pettynyt. Kärki oli Einille auktoriteetti.

Mutta onneksi, Toivo Kärjen muutti mielipidettään ja Eini saisi yrittää tuota hittiä, olihan tämä tuonut kappaleen Kärjelle. Finnlevyssä oli huomattu, kuinka Yes sir, I can boogiesta oli tullut hitti maailmalla ja myös Suomessa.

Irina Milan kirjoitti lauluun suomalaisen tekstin Yes sir, alkaa polttaa, ja marraskuussa 1977 Eini levytti vain 17-vuotiaana laulun, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä.

Einille pohdittiin taiteilijanimeä, mutta onneksi hän sai alkuaikojen ujoudestaan huolimatta sanotuksi: "Haluan olla Eini." Hän ei halunnut miksikään muuksi kuin mitä oli."Miten minun pitäisi puhua toisin? Murre oli osa minua."

Einin käydessä kotikylällään kaverit suhtautuivat häneen entiseen malliin. "Ethän sie ole muuttunut yhtään, olet ihan sama Eini kuin ennenkin."

Einin sitkeys lähtee hänen lappilaisista juuristaan, joista hän on ylpeä. Vaikeinakin aikoina hän tiesi selviävänsä, mutta vain tekemällä kovasti työtä. Jo kotikasvatus oli hänelle perusta ja merkitys kaikelle.

*****

Eini oppi tietämään ja tunnistamaan viihdealan kiemurat. Vuosien kuluessa hänestä kasvoi jämpti ja vaativa, ja hän tuli tietoiseksi omasta osaamisestaan. Einin uran alkuvuosina viihdebisneksessä elettiin miesten maailmassa, naiset olivat vain kahvinkeittäjiä ja sihteereitä. Hyökkäykset äitiyden ja työn yhdistämistä kohtaan. Oli tytöttelyä ja vähättelyä, piti olla vain vahva ja pärjätä kovassa viihdemaailmassa. 

Jo 18-vuotiaana Eini perusti oman Boogie-bändin ja keikkaili ahkerasti aina 1980-luvun loppupuolelle asti. Hän panosti esiintymiseen, levyt eivät tuottaneet hittejä. "Olin kultaisen keskitien kulkija - sitä kuljin - ja niitin. Ei tullut syviä laskuja, mutta ei nousujakaan. Listat olivat täynnä töitä ja se oli palkitsevaa. Myös yleisön vankkumaton tuki oli tärkeä." 

1980-luvun lopulla yleisön musiikkimaku alkoi muuttua, keikkaohjelmisto sisälsi tanssitavampaa musiikkia, ei enää diskohittejä. Alkoi vaikeat 1990-luvun vuodet, ilot ja surut.  Mutta niiden jälkeen, koskaan luovuttamatta Eini palasi 2000-luvun alussa lavoille entistä vahvempana.

Live-esiintyminen on Einin artistiuran ydin. Hän on huikea esiintyjä, joka saa yleisön mukaan alusta alkaen. Hänen aitoutensa ja vilpittömyytensä vetoaa ihmisiin. Hän hehkuu karismaa lavalle noustessaan. Ja hän on kasvanut ja parantunut palattuaan omalle linjalleen.  

Vuonna 2017 Eini alkoi etsiä uutta bändiä. Samuli Paldanius ja Jonne Aho tulivat koesoittoon Einin harjoitustiloihin Espooseen, ja heti heidän soittoaan kuultuaan; Einin sanoin: "Ei tarvinnut kahta sanaa sanoa." Bändiin kutsuttiin myös Pentti Väisänen ja Jussi Voutilainen. Eini on aina korostanut, että taitavien soittajien merkitys on hänen bändissään tärkeää.

Ja niin kokoonpano Kuumaa kamaa, ennakkoluulottomat ja korkean työmoraalin omaavat nuoret muusikot aloittivat keikkailun Einin kanssa. Pohjoisen tyttö oli löytänyt pohjoisen pojat. Ja Einin ura 40 vuotta myöhemmin, uutena diskoartistina uusien biisien kanssa, vanhaa genreä, mutta täysin kiinni tässä päivässä, näyttää sen, että Eini on aito diskokuningatar. 

*****

Marraskuussa 2019 Eini sai Teoston myöntämän Kullervo Linna-palkinnon ansioistaan viihde- ja tanssimusiikin korkeatasoisena esittäjänä.

*****

Kirjasta välittyy kuva lämpimästä, elämänmyönteisestä ja lähimmäisiä kunnioittavasta ihmisestä, joka ei ole unohtanut lappilaisia juuriaan, entisiä ystäviään ja Orajärven kylää. Ja kuinka kauniisti Eini muistelee vanhempiaan ja sisaruksiaan, erityisesti äidin merkitys ja rakkaus huokuu lämpimänä kirjan sivuilta. Kirja on elämän mittainen matka ujosta maalaistytöstä esiintymislavojen lamppujen loisteeseen, periksiantamattomaksi ja sisukkaaksi naiseksi, joka kantaa sisällään laulun ja esiintymisen palon.


Yes sir, alkaa polttaa.

 

Anna-Liisa Hämäläinen

Diskokuningatar Eini

Docendo 2021

Kiitos arvostelukappaleesta  💝

 

kuva Hanna Linnakko

 

Anna-Liisa Hämäläinen on kokenut journalisti, joka on toiminut pitkään aikakausilehtien päätoimittajana. Diskokuningatar Eini on hänen ensimmäinen elämäkertansa.