Anna Jansson: Katoavat jäljet

 

kuva Gummerus

     Anna Jansson

     Katoavat jäljet

     Dotter saknad 2019

     suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

     Gummerus 2021

     392 sivua

 

 

 

 

 

 

 

Anna Jansson (s. 1958) on yksi Ruotsin suosituimmista dekkaristeista. Ruotsissa hänen teoksiaan on myyty melkein 4 miljoonaa kappaletta, ja Suomessakin Janssonin kirjat ovat olleet menestys - niitä on myyty lähes puoli miljoonaa kappaletta. Jansson varttui Visbyssä ja asuu nykyään Örebrossa. Katoavat jäljet avaa rakastetun tarinankertojan uuden rikossarjan ja esittelee yhden Pohjolan karismaattisimmista poliiseista, Kristoffer Barkin. Varmaotteinen dekkari nousi myyntilistojen kärkisijoille heti ilmestyttyään ja on myynyt Ruotsissa yli 100 000 kappaletta.

*****

Katoavat jäljet aloittaa Anna Janssonin uudet Kristoffer Bark-dekkarisarjan. Rikoskomisario Bark on syntyisin Garphyttanista Örebrosta länteen, jossa hänen eläkkeellä oleva isänsä Robert yhä asuu pienessä omakotitalossaan. Kristofferin äiti on kuollut Kristofferin ollessa teini-ikäinen. Pikkusisko Kristina asuu Kumlassa ja pikkuveli Jan on töissä Etelä-Afrikassa.

Isä taittoi oksan viiniköynnöksestä: "Bergslagens blå. Erittäin kestävä viiniköynnös, joka tuottaa pieniä sinisiä rypäleitä, kunhan sitä hoitaan hyvin." Robert vaikeni ja katsoi Kristofferia kiinteästi. "Huolehdi siitä ja itsestäsi ja pidä sitä vedessä, kunnes siihen on kasvanut juuret. Sitten teidän on aika muuttaa jonnekin, minne voitte asettua." ... " Sinulla on vain yksi elämä, Kristoffer. Tee sillä jotakin. En tarkoita, että sinun pitäisi unohtaa Vera, mutta toivoisin että sallisit itsellesi iloa."

Mutta Kristoffer ei voi unohtaa Veraa ja tämän outoa katoamista, koska tämän elämässä kaikki piti olla hyvin. Vera oli menossa naimisiin Rasmuksen kanssa, joka oli muuttanut Lontoosta takaisin kotiseudulleen vanhempiensa siirrettyä kesämökkinsä hänen nimiinsä. Vera oli karannut omista polttareistaan viisi vuotta sitten ja kadonnut, eikä häntä ole koskaan läydetty.  

Polttariseurueeseen kuului myös Denise ja Albert, joka on Kristofferin entisen eläkkeellä olevan työkaverin Börjen poika. Trubaduuri Sonny ja tyttöystävä Camilla, joka myöhemmin katosi, olivat myös tuon katoamisyön juhlinnassa mukana.

Jo viiden vuoden ajan Kristoffer on vaellellut pitkin Hjälmarenin rantoja etsiskellen jotain, mikä auttaisi hänet ymmärtämään tyttärensä Veran katoamista ja sitä, mitä tälle on tapahtunut. Poliisitutkinta jutusta on jo lopetettu ja kaikki muut ovat luovuttaneet paitsi Kristoffer ja Börje Hansson, joka johti Veran katoamistutkintaa. Börje on jo jäänyt eläkkeelle, mutta auttaa usein Kristofferia noilla vaellusretkillä. Veran oletettiin  hukkuneen, vaikka mitään todisteita siitä ei ollut. Kristoffer uskoi kuitenkin Veran olevan elossa, koska tytär oli selviytyjä, jolla oli kaikki syy elää.

Kristoffer Barkin uusi esimies määrää hänet johtamaan sairaanhoitaja Camillan kolme vuotta sitten ratkaisemattomaksi jäänyttä katoamistapausta, joka muistuttaa hänen viisi vuotta sitten kadonneen tyttärensä tapausta. Kun Kristoffer siirretään tutkimaan ratkaisemattomia tapauksia, hän tietää tilaisuutensa tulleen. 

Kolme vuotta aiemmin kadonnut Camilla ja kankaita työkseen suunnitteleva Denise muistuttavat paljon Veraa, onko sillä jokin yhteys katoamisiin? 

Platinablondeja, joilla on tummat ripset ja isot siniharmaat silmät. Naisilla oli samanlainen siro ruumiinrakenne ja suora ryhti.

Hampetorpin yllä lepää kirous. Naisia katoaa.

Kristofferin huolena on nyt myös Denisen turvallisuus yksinäisillä luontoretkillä, joita tämä päivittäin tekee koiransa kanssa.

Järvi oli tyyntynyt ja lepäsi mustana peilinä, taivaan värit olivat henkeäsalpaavat. Tummanviolettia, pinkkiä ja räikeänkeltaista - värejä, jotka olisivat sopineet graffitiin. Maa ympärillä oli edelleen kirjavan talvenharmaa. Denise tarttui kameraan, nämä värit hän halusi ikuistaa. Hän saattoi jo nähdä kankaan mielessään. Siitä tulisi jotain aivan muuta kuin hänen aikaisemmin suunnittelemansa, jossa oli merensinisiä ja pehmeän ruskeita sävyjä.

Tämän kovia kokeneen rikoskomisarion elämää ja arkea varjostaa myös huoli omasta psyykestä ja sen kestävyydestä. Jatkuva epävarmuus, epätoivo ja huoli vaikeuttavat  jo hänen työntekoaan.

Kristofferin esimiehen toimesta hänelle on varattu aika terapeutilla käynteihin, koska Kristoffer saa hallitsemattomia raivokohtauksia, joiden aikana hän menettää kokonaan itsehillintänsä. Hänellä oli myös muistikatkoja näiden kohtausten aikana. Suhde entiseen puolisoon Ellaan, Vera-tyttären äitiin rasittaa kaiken lisäksi huomattavan paljon Kristofferin arkea ja usein myös työntekoa. 

Ex-vaimon alkoholismi on tehnyt Kristofferista lähes absolutistin. Ella pakenee lääkkeisiin ja alkoholiin kaikkea sitä tuskaa ja painajaista, mitä Veran katoaminen on tuottanut. He eivät olleet enää naimisissa, joten Ella ei ollut hänen vastuullaan, mutta kuka muu Ellasta huolehtisi? Terapeuttinsa Mia Bergerin mukaan Kristoffer oli juomisen mahdollistaja.

Niin kauan kuin Kristoffer vastasi Ellasta, Ella ei ottanut vastuuta itsestään. Mutta miten Kristoffer uskaltaisi lopettaa?

*****

Pidin kirjan psykologisen trillerimäisistä juonenkäänteistä, jossa kutkuttava jännitys tiivistyi sivu sivulta. Valitettavasti minulla ei ole vertailukohtia Anna Janssonin aiempaan tuotantoon, koska tämä oli ensimmäinen hänen kirjoittamista dekkareista, jonka luin ja häpeäkseni myönnän sen. Tiedän, olisi pitänyt lukea aiemmat Janssonin kirjat ja aionkin tehdä sen. Lukiessani tätä, uuden rikossarjan avausosaa todella hurmaannuin tähän karismaattiseen komisario Barkiin, jolla näyttäisi olevan ihmissuhdekiemuroita enempi kuin tarpeeksi. Mielenkiintoa herätti ravintolassa tavattu tumma nainen, joka tulee Kristofferin uniin ja  työpaikan törkeiden rikosten osastolla aloittanut keltanokka, pojankloppi, joka luulee itsestään liikoja. 

Dekkareissa erityisesti pidän näistä rikossarjoista, koska ensimmäistä osaa lukiessani tavallisesti kiinnyn kirjan henkilöihin ja haluan heidän tarinoihinsa jatkumoa. Mikä onkaan kutkuttavampaa kuin arvailla ja miettiä kenenkin yhteistä henkilökemiaa.

Mielenkiintoani herätti myös se, minne juurruttuaan muuttaa ja asettuu Bergslagens blå-viiniköynnös, kestävä lajike, joka sietää kylmää ja vastoinkäymisiä. Kristofferin isältään saaman oksan kasvua haluaisin myös jatkossa seurata.

Sinusta on helppo pitää, Kristoffer Bark 

 

Leah Mercer: Sinä olet arvoitus

 

kuva Bazar

     Leah Mercer

     Sinä olet arvoitus

     alkuteos: The Buzzle of You 2019

     suom. Timo Korppi

     Bazar 2021

     Arvostelukappale

     368 sivua

 

 

 

 

 

 

Leah Mercer on kotoisin Nova Scotiasta, Kanadasta. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa 13-vuotiaana ja lähetti sen kustantajille, mutta sai vastaukseksi vain liudan rohkaisevia hylkäyksiä. Nuori Leah keskittyi sen jälkeen yleisurheiluun. Valmistuttuaan yliopistosta hän aloitti uran journalistina ja muutti Lontooseen miehensä ja pienen poikansa kanssa. Sinä olet arvoitus on Mercerin toinen suomennettu romaani. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Kun kerran kohtasimme. 

*****

Charlotte McKay on kiireinen virkanainen, jonka työhön kuuluu pitkät työpäivät ja ajoittaiset työhönsä kuuluvat liikematkat ympäri maailmaa. Hän odottaa ylennystä vice presidentin pestiin lääketieteellisessä tutkimusyhtiössä, joka on tulossa hänen esimiehensä jäätyä eläkkeelle tuosta halutusta virasta. Charlotten arkea on vain työ ja joskus yhteiset lomamatkat miehensä kanssa, ja mitään muuta hän ei elämäänsä kaipaakaan.

Auto-onnettomuus muuttaa Charlotten elämän, koska vakavasti päänsä loukattuaan hän on menettänyt muistinsa. Ainoa muistikuva entisestä elämästä hänellä on neljä vuotta aiemmin tapahtuneesta lomamatkasta Roomaan miehensä Davidin kanssa. Hän järkyttyy kuullessaan olevansa kolmivuotiaan tyttölapsen äiti ja irtisanoutuneensa arvostetusta työpaikastaan.

Ja kunhan Charlotte pääsee näkemään tyttärensä ja ehtii asettua uudelleen vanhoihin, tuttuihin kuvioihin, muistikin aivan varmasti asettuu. Tämä kummallinen välitila, jossa hän purjehtii tällä hetkellä, häviää taatusti horisonttiin ja hänen maailmansa palaa ennalleen. 

Charlotte ei voi uskoa, eikä ymmärtää, miten hän ei voi muistaa niin isoa muutosta kuin tulemista äidiksi tälle pienelle Anabelle-tytölle. Ja kaikki muukin hänen elämässään auto-onnettomuuden jälkeen tuntuu niin oudolta ja vieraalta ja myös tilanne avioliitossa on muuttunut. Koko perheen elämän keskipiste on nyt tytär.

Anabelle on kuin minikokoinen lelumaan diktaattori, joka sanelee Charlottelle monimutkaisia käskyjä ja toruu heti, jos äiti ei ymmärrä mitä pitää tehdä. 

*****

Kirjan tarina etenee aikaan ennen onnettomuutta ja aikaan sen jälkeen, vuorotellen Charlotten mennyt ja nykyinen persoona, minä-muodossa ja hän-muodossa kerrottuna.

Minä pidin Charlotten elämän toiveikkuudesta kaiken muutoksen ja hämmennyksen keskellä. Ajattelet ja muistat, että elämäsi on täydellistä ja yhtäkkiä kaikki muuttuukin. Ajoittaiset syyllisyyden ja mielipahan tunteet siitä, millaista elämän pitäisi olla, tuntematta kuitenkaan katkeruutta menetyksistä. Ja kuinka ymmärtää se, miten koota tämä elämän palapeli, The Buzzle of You.

Pidin kirjassa perhe-elämän realistisesta kuvauksesta, joskin aviopuolisoiden keskinäinen kanssakäyminen jäi takaa-alalle, elämän keskittyessä suurelta osin lapsiarjen pyöritykseen. 

Kauniisti ja toiveikkaasti kerrottu hyvän mielen tarina elämän valinnoista, paljon ajatuksia herättävää luettavaa.

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla äiti. 

 

Sally Salminen: Katrina

 

kuva Teos

    

     Sally Salminen

     Katrina

     alkuteos Katrina 1936

     suom. Juha Hurme

     Teos 2018

     448 sivua

 

 

 

 

Sally Salmisen (1906 - 1976) elämä lähentelee itsekin romaaniaihetta. Köyhähköissä oloissa Ahvenanmaalla syntynyt Salminen ehti asua Ruotsissa ennen paluutaan kotiseudulleen, mistä hän muutti vuonna 1930 New Yorkiin kotiapulaiseksi. Siellä hän kirjoitti esikoisteoksensa Katrina (Schildt, 1936), joka käännettiin pian lukuisille kielille; Vasta Sinuhe egyptiläinen ohitti sen suomalaisen kirjallisuuden käännösten määrässä. Salminen palasi Suomeen, ja toimi lottana toisessa maailmansodassa. Hän meni naimisiin tanskalaisen taidemaalarin Johannes Dührkopin kanssa ja muutti Tanskaan, missä hän auttoi vastarintaliikettä Saksan miehityksen aikana. Salminen julkaisi kaikkiaan 17 teosta.

*****

Katrina on nuori pohjoispohjanmaalaisen maatalon vanhin tytär, jolle työnteko on tuttua, oli se sitten puunhakkuuta metsässä, äestystä pellolla tai kehräämistä ja kutomista tuvassa. Sulhasehdokkaita tällä kauniilla ja iloisella nuorella naisella kyllä on, mutta rakkautta ei ole vielä löytynyt. Kunnes Katrina törmää kohtaloonsa, nuoreen rannikolta tulleeseen merimieheen. Johan maalailee hänen silmiinsä kauniin saariston,  saarten ja luotojen ympäröimän Ahvenanmaan, sen leudon ilmaston; ei kylmiä lumisia talvia. Kuvailut Johanin kotisaaren isoista ja kauniista taloista parvekkeineen, kuin kaupunkilaishuviloita. Hänenkin kotitalonsa on valkoiseksi maalattu kaksikerroksinen hieno talo, oikea herranhuusholli. Katrinan silmiin piirtyy Johanin maalaamat kuvat kullankeltaisista vehnäpelloista  ja valkoisista omenapuiden kukista. Tylsä ja yksitoikkoinen lakeus saa väistyä kaiken tuon Johanin kuvaaman ihanuuden tieltä. 

Rakkaudenhuuman ja pikahäiden jälkeen nuori aviovaimo tuntee tulleensa petetyksi, saavuttuaan aikaisena keskikesän aamuna Västerbyn saarelle, jonne hänen lipeväkielinen ja suurisuinen aviomiehensä on hänet tuonut.

Kaikki hänen ylpeät toiveensa ja valoisat unelmansa rakkaudesta ja miehensä kunnioittamisesta murskaantuivat parissa minuutissa. Alaston, julma totuus oli hänen edessään. Tämän takia, romahtamaisillaan olevan hökkelin ja paljaan kallion takia, oli hän jättänyt kotinsa. Ja hänen puolisonsa oli selkärangaton rehentelijä, jolle kaikki nauroivat ja jota kukaan ei uskonut. Ei kukaan, ainoastaan hän, joka oli lapsellisessa yksinkertaisuudessaan antanut pettää itsensä. 

Tuotuaan Katrinan matalaan, maalaamattomaan, vinoon ja vääränurkkaiseen tupaan, jonka kattopäreet tuuli oli repinyt irti, Johan hyvästelee hänet ja lähtee merille, hän oli ottanut pestin laivaan.  "Oo, Katri, selviät kyllä. Mene Nordkvistille heinäntekoon. Minä tulen takaisin syksyllä, toivottavasti jouluksi."

Katrina oli nyt yksin, vieras tuossa oudossa kylässä, koska paluuta entiseen ei ole.

Hänen oli myytävä työvoimansa saadakseen leipää elannokseen, se oli hänen tulevaisuutensa. Värit sammuivat taivaalta hiljaa auringonlaskun jälkeen, ja samoin vaipui hänen huoleton nuoruudenilonsa hautaan, josta se ei koskaan enää nousisi. 

Mutta pohjalaisen sisunsa ansiosta Katrina päättää sopeutua rankkaan elämään suurtilallisten piikana, mutta taipua ja alistua hän ei aio. Hänestä kehittyy oikeuksiaan puolustava nainen. Köyhä, mutta oman arvonsa tunteva, ylpeä nainen.

Kohotetuin otsin ja kädet lujasti rintaa vasten painettuina hän katsoi kurjaa kotia, ja hänen kasvoillaan oli uhmaavan ilon ilme. Hän tulisi täällä onnelliseksi kaikesta huolimatta, hän haastaisi köyhyyden taisteluun ja näyttäisi kaikille, että hänen onnensa saattoi kukoistaa paljaalla kalliollakin! Hän saisi oman lapsen, jonka vuoksi elää!

Elämää saarella vietetään vuodenkierron mukaan, keväällä miehet ottavat pestin laivoihin ja palaavat kotiin vasta syksyllä, viimeistään jouluksi. Johanin talvi-illat kuluvat kylän puodissa, miesten juttutuokioissa ja kotityöt jäävät usein Katrinan hoidettavaksi. Lopulta hän väsyy hoputtamaan miestään töihin, kun vastaus tavallisesti pyyntöön on: "Ei tänään, huomenna sitten".

Kyllähän hän tiesi, sen jälkeen kun hänen tytönhaaveensa ja ihailunsa oli niin piittaamattomasti murskattu sinä kevätpäivänä, jolloin hän astui Ahvenanmaan kamaralle, että hänen tunteensa miestä kohtaan eivät koskaan voisi palata ennalleen, mutta niiden sijaan kasvoi äidillinen hellyys, joka ajan mittaan osoittautui väkevämmäksi ja pitkämielisemmäksi kuin vaimon rakkaus. Se pakotti hänet unohtamaan Johanin laiminlyönnit ja olemaan näkemättä hänen heikkouttaan. 

Katrinasta tulee kylällä pidetty ja haluttu työntekijä, kun hän on voittanut kapteeni Nordkvistin kunnioituksen. Aina, milloin rikkaat maanomistajat ja laivanvarustajat tarvitsevat apulaista, silloin tämä ahkera pohjalaisnainen, "topakka tyttö", kutsutaan paikalle ja palkkakin maksetaan jo markkoina. 

Johan: Mies katsoi häntä äärettömästi ihaillen ja kunnioittaen. Hän ei yrittänyt koskaan kieltää sitä, että vaimo oli korkealla hänen yläpuolellaan sekä fyysisessä että henkisessä rohkeudessa.

Ja tätä suurisuista, "perässävedettävää" nahjusta Katrina aidosti rakastaa, sen hän on vuosien myötä itselleen tunnustanut. 

*****

Kirjan tarina toi mieleeni samaa, kuin lukiessani vuosia sitten Myrskyluodon Maijan tarinasta. Samanlaiset karut ja paljaat kalliosaaret ja elämää meren arvaamattomuuden keskellä ja taistelua luonnon ehdoilla. Voimakkaan ja päättäväisen naisen uupumaton ja itseään säälimätön kamppailu köyhyyden täyttämässä elämässä, luopumatta kuitenkaan arvokkuudestaan. Aina vahva, aina oltava se, joka rohkaisee, saamatta itse koskaan lohdutusta ja tukea.

Ahvenanmaalainen Sally Salminen oli köyhä siirtolainen, joka kirjoitti tämän esikoisteoksensa melkein 80 vuotta sitten, New Yorkissa piiantöidensä ohella, iltaisin ja käyttäen siihen kaiken vapaa-aikansa. Tällä sisukkaalla naisella oli päämäärä: olla muutakin kuin vain kyökkipiika. Sally Salmisen tuhkimotarina; köyhästä ahvenanmaalaistytöstä kiitetyksi kirjailijaksi, joka teki merkittävän kirjallisen uran. 

Kirjan kaunis, mukaansatempaava kerronta ja saariston karun kauneuden sisältämä tarina vei minut unohtumattomalle matkalle Ahvenanmaan merellisiin maisemiin, Katrinan tarinan juurille.

Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan ... Katrina tiesi omakohtaisesti, että surun kovasta katkerasta maaperästä saattoi kohota harvinaisen kauniita kukkia.  

Omenapuut saattoivat kasvaa jopa paljaalla kalliolla.

 

Ann-Luise Bertell: Oma maa

 

kuva Tammi

     Ann-Luise Bertell

     Oma maa

     Heiman 2020

     suom. Vappu Orlov

     Tammi 2021

     399 sivua

 

 

 

 

 

 

Ann-Luise Bertell (s.1971) on pohjalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja sekä Wasa Teaterin johtaja. Hän debytoi runoilijana vuonna 1997 ja on sittemmin kirjoittanut runoutta, proosaa ja draamaa. Palkitun Bertellin sukuromaani Oma maa nousi ansaitusti Finlandia- ja Runeberg- ehdokkaaksi.

*****

Elofin ja hänen pikkuveljensä Ivarin isä kuolee keuhkotautiin poikien varhaislapsuudessa.  Nyt pojista tuli orpoja. Äiti heiltä oli kuollut vuosi aiemmin.

"Mamma". Vaikka hän kuinka yritti, mieleen ei palautunut muuta kuin se viimeinen päivä ja äidin silmät, jotka olivat sammuneet. Miten äiti oli lyyhistynyt keittiön lattialle, keskelle kaikkea. Mutta hän halusi muistaa, hänen täytyi muistaa. Äidin hiukset, äidin askelet lattian poikki, se miten äiti oli pitänyt Ivaria sylissä. Miten äiti oli nauranut hänelle, kun hän oli näyttänyt että osasi lentää. Äidin punaiset posket, kun hän oli kiivennyt katolle. Emma-äiti. Se oli kuulemma ollut sokeritautia. Siitä oli nyt melkein vuosi. Ja siitä lähtien he olivat eläneet keskenään: isä, Elof ja pikkuveli Ivar. Elofilla oli juuri äsken ollut kymmenvuotispäivä. Sitä ei ollut kukaan muistanut. Elofilla olisi vielä monta vuotta aikaa muistella äitiään.  

Isän vanhat sukulaiset, Lisa-Greta ja veljensä Vanha-Hannes asuivat naapurissa, ja heiltä veljekset saivat joskus leipää pahimpaan nälkäänsä.

Elof teki niin kuin Vanha-Hannes oli neuvonut: hän rutisti pelon ja surun pienenpieneksi mytyksi ja talletti sen johonkin soppeen syvälle kylkiluiden ja suolien väliin.

Isän kuoleman jälkeen kaikki kodin irtaimisto ja tavarat myytiin huutokaupalla, tila peltoineen ja kotitalo voitiin kuitenkin pelastaa myynniltä.

Poikien elämä jatkui isovanhempien talossa Rika-mummun uskonnollisen kasvatuksen keskellä. Elofin ainoa muisto vanhemmistaan oli isän Raamattu ja Elof ajatteli papin virkaa miettiessään: "Jotta tulisi papiksi, pitäisi kunnioittaa Herraa, enkä minä ole siitä varma", sanoi Elof. Rika lehahti närkästyksestä punaiseksi. "Kuinka kauan tyhmät vihaavat tietoa? Lue Raamattua, poika, lue ja ota opiksi. Kaikki mihin ihmiset ryhtyvät ja mitä he saavat päähänsä, on jo kirjoitettuna Raamatussa. Silloin sinä et jää vaille vastausta, vaikka olet vailla isää ja äitiä. Sinun vanhempasi eivät voi enää opettaa sinulle mitään, sinulla ei ole muuta kuin Raamattu."

Vaikka sitä ei sanottu ääneen, ei edes Tilda sanonut, niin Elof ja hänen veljensä olivat ylijäämiä, he eivät kuuluneet perheeseen.

Mummolassa vietettyjen vuosien jälkeen Elofin elämä jatkui työssä asetehtaalla, jonka jälkeen sotavoimiin astuminen oli hänen, niin kuin monen muunkin nuoren miehen kohtalona.

Alkuajat rintamalla olivat rauhallisia, mutta ilmassa leijui epämukava odotus, kun joukot marssivat Venäjälle. Niin kauniita ja korkeita puita ei Elof ollut ennen nähnyt. Ne olivat varmaankin seisseet siellä aikojen alusta lähtien. Elof ajatteli, että kaiken pilasi vain ase jota hän joutui raahaamaan. Se muistutti hänelle, missä hän oli. Hän kantoi mukanaan myös rukousta, että sota loppuisi ennen kuin hän joutuisi kohtaamaan sen toden teolla.

Sodan kauhujen keskellä viettämästä ajasta jäi Elofille lähtemättömät arvet, joita hän sai kantaa lähes koko loppuelämänsä. Muistoja, joita ei saanut huuhdottua edes kotipolttoisella.

Miksi piti elää? Tällaisessa jyrisevässä, huutavassa, itkevässä maailmassa. Mikä oli varsinainen syy siihen että ihmisen piti nousta vuoteesta joka ikinen päivä? Elof ei nähnyt ylösnousussa mitään mieltä. Kunpa hän olisi ollut muurahainen jolla oli vaistot, ei näitä kaikkia ajatuksia ja tunteita jotka kieppuivat hänen sisällään ympäri ympäri.

Elofin onni oli saada vierelleen nainen, jonka kanssa hänen elämänsä sai uuden merkityksen, kototilan kohtalo oli nyt turvattu. Kototila, jonka pellot olivat odottaneet pajukkoa kasvaneina isäntää, joka alkaisi viljellä suvun vainioita. 

Elofin ei tarvinnut enää etsiä tietä, tässä oli se ihminen jonka hän voisi viedä mukanaan kotiin siihen taloon jonne hänen kuului mennä, jonne hän ikävöi. Mennä kotiin jatkamaan työtä, joka oli ollut kesken niin monta vuotta. Hänellä oli oma kototila, jotain mihin ryhtyä, ja kenties Olga olikin juuri se nainen joka kuului sinne.

Nyt Elof saattoi olla ylpeä perinteistä ja sukunsa pelloista, vahvoista juurista, jotka toivat voimaa. Elofin elämän raskas taakka oli kuitenkin tuo sodan sydäntä ja mieltä painava salaisuus, jota hän ei uskaltanut paljastaa vaimolleen.

Miksi hänen pitäisi järkyttää Olgan maailmaa, syöstä tämä epävarmuuteen ja levottomuuteen. Elof sulloisi menneisyyden syvälle sinne suolien ja selkärangan väliin, siellä oli vielä tilaa.

Vuosien kuluessa perheeseen syntyy poika Sten, joka vartuttuaan tuntee jäävänsä vaille huomiota, äidin työntäyteisen elämän ja isän ailahtelevan mielen keskellä. Hän tuntee olevansa kaikkien tiellä, näkymätön poika. Luonteenlaadun ja fyysisen olemuksen hän on perinyt äidiltään, samoin kun ujoutensa. Äidin seurassa hän joskus pääsee kertomaan mietteistään, kuten kurkiauran ylilentoa katsellessa; Miten ne löytävät perille, miten ne näkevät mitään noin ylhäältä? Voisiko yhden niistä ottaa kiinni ja kysyä? Äidillä ei ole vastausta Stenin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, siihenkään osaavatko linnut puhua? "Etkö sinä kuule? Nehän puhuvat koko ajan", sanoo Sten.

Toisen lapsen synnyttyä Elofia huolettaa perheen toimeentulo, ja levottomuus valtaa miehen mielen, usko itseen ja ihmisiin horjuu. Epävarmuus omasta jaksamisesta täyttää ajatukset. Olga yrittää viedä perhettä eteenpäin noina epävarmuuden päivinä. Välillä Olga ajatteli, että miehessä, joka oli niin paljon yläilmoissa, oli jotakin selittämätöntä, siinä että hänen piti kuulla oma äänensä aivan koko ajan. 

Olga: Piti ymmärtää ja antaa anteeksi, oli pappi sanonut. Elof oli hänen elämässään kuin tuulenpyörre, hän sai koko ajan olla varpaillaan, ei tiennyt koskaan, mitä seuraava päivä toisi tullessaan ... Elofissa oli jotain vaativaa, jotakin minkä oli päästävä aina vain eteenpäin. 

Olga: Tämän miehen olivat tuulet puhaltaneet hänen elämäänsä, ja se säntäili milloin mihinkin ilmansuuntaan, mutta hän piti sen aloillaan.

*****

Oma maa oli minulle matka sukupolvien yli vuosiin, jonka ajassa tapahtuneet tarinat ja ihmiskohtalot meidän kaikkien olisi hyvä tietää, jotta ymmärtäisimme nykyaikaa. Varsinkin kirjan alkuosa, Elof-pojan lapsuudesta toi väkevästi mieleeni ne tarinat, joita muistan äitini kertomuksista ja muisteluista, hänen ollessaan lähes samanikäinen noina 1900-luvun alkuvuosina. 

Ann-Luise Bertellin taitavaa ja väkevää kerrontaa osin jo unohdetuista ajoista, fiktion keinoin kerrottua, mutta niin todentuntuista elämää lähes sadanvuoden takaisista vuosista 1980-luvulle, neljän sukupolven elämän kuvausta oman ja muiden toiveiden yhteensovittamisesta. Kirjan kerronta on eleettömän kaunista, elämän karuudesta huolimatta toiveikkuutta jatkaa juurillaan. Tämä kirja oli minulle yksi niistä mieleenpainuvimmista teoksista, joita olen tämän vuoden aikana lukenut, ensiluokkainen romaani.

"Pilvien takana on taivas aina sininen"

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

kuva WSOY

      Liane Moriarty

      Viimeinen vuosipäivä

      The Last Anniversary 2005

      suom. Helene Bützow

      WSOY 2021

      426 sivua

 

 

 

 

 

Liane Moriarty (s. 1966) on huippusuosittu australialainen kirjailija, jonka menestysteoksia on myyty maailmanlaajuisesti jo yli 20 miljoonaa kappaletta. Moriarty on mustanhuumorin ja terävän itseironian taituri, joka ei pelkää käsitellä vakavia aiheita kepeällä otteella: kirjoja lukiessa virtaavat sekä nauru että kyyneleet. Liane Moriarty asuu Sydneyssä miehensä ja kahden lapsensa kanssa. 

*****

Scribbly Gum Island on jo edesmenneen Harry Doughtyn suvun omistuksessa. Tämä köyhä seppä voitti saaren vedonlyönnissä rikkaalta maanomistajalta. Australia ei ollut vielä koskaan voittanut kriketissä Englantia kotimaan ulkopuolella, mutta voitti nyt täpärästi Englannissa käydyn ottelun. Sir Charlesin kuuluisa repliikki kuului: "Lyön tästä saaresta vetoa, että Australia ei voita Englantia." Ja niinpä hän hävisi saarensa.

Saaren ainoat vakituiset asukkaat ovat Harryn pojantyttäret, Connie ja Rose, "vauva"- Enigma ja hänen kaksi tytärtään Margaret ja Laura perheineen. 

Miehensä väheksymänä ja pilkkaamana vuosikausia elänyt Margie päättää muuttaa elämänsä; Siitä se riemu repeää, Margie ajattelee, ottaa lasit päästään, ja peilin lihava nainen muuttuu sumuiseksi. Ja ehkä, mutta vain ehkä, minä näytän vielä niille kaikille. 

Grace, nuori vastasyntyneen pojan äiti, kipuilee uudessa roolissaan; Grace haluaa onnistua. Äitiys on kuin mikä tahansa uusi taito, sama kuin opettelisi ajamaan autoa tai pelaamaan tennistä. Se tuntuu aluksi toivottoman vaikealta, mutta kun puree hammasta ja yrittää sitkeästi uudelleen, se alkaa sujua. Gracen täytyy vain saada tämä uusi taito kalloonsa, typerään särkevään kalloonsa.

Rose suree kuollutta siskoaan ja kamppailee muistojensa kanssa: Doughtyn perheestä ei ole jäljellä muita kuin minä, Rose ajattelee. Te kaikki olette hylänneet minut. Hän haluaa itkeä ja huutaa ja polkea jalkaa. Hän on viisivuotias ja jumissa vanhan naisen kammottavassa, kolottavassa ja narisevassa kehossa. Äiti, isä, Connie! Miten saatoitte jättää minut tänne yksin? Se ei ole oikein. Olen perheen pienin! Ei minua saa jättää yksin!

Suku on tehnyt vuosikymmenien kuluessa Scribbly Gum-Islandista Australian kiehtovimman matkailukohteen: "Pieni saari. Iso arvoitus." 

Saaren mysteeri liittyy saaren tunnetuimpiin asukkaisiin, Alice ja Jack Munroon,  jotka katosivat salaperäisesti 1930-luvun suuren laman aikaan, jättäen jälkeensä kaksiviikkoisen vauvan. Minne he katosivat ja miksi he jättivät vauvansa?

Tämän mysteerin ympärille kehittämänsä liikeidean ansiosta sisarukset sukunsa myötävaikutuksella olivat tehneet saaresta suositun vierailukohteen. Alice ja Jack Munron katoamisen vuosipäiväjuhla oli myös suosittu tapahtuma saarella. Tapahtuma, joka on vielä yli seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin yksi Australian kuuluisimmista ratkaisemattomista arvoituksista.

Neliväriesitteet jaettiin kaikille talossa vieraileville:

Tervetuloa Alice ja Jack Munron kotiin, jossa aika on pysähtynyt! Katsokaa, kiinnostukaa, mutta olkaa ystävällisiä, älkääkä koskeko! Historiallisen aitouden säilyttäminen on meille elintärkeää. Tähän, vuonna 1901 rakennettuun taloon ei ole kajottu sen jälkeen kun teini-ikäiset sisarukset, Connie ja Rose Doughty, poikkesivat naapurinsa luokse teelle 15. heinäkuuta 1932. He huomasivat, että teevesi kuumeni liedellä, uunituore tiikerikakku odotti kuorruttamista, ja imeväisikäinen lapsi heräsi syömään - mutta tytön vanhemmista, Alice ja Jack Munrosta, ei näkynyt jälkeäkään. 

Doughtyn sisarukset, Rose, vain 15-vuotias, ja vähän vanhempi Connie kasvattivat Enigma-vauvan kuin omana lapsenaan.

Pitkiä iltapäiviä Enigma-vauvan kanssa punaruutuisen viltin päällä takapihalla, jossa jakarandapuu oli täydessä violetissa kukassa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten sylilasta hoidettiin. He keksivät konstit sitä mukaa, kun tarvetta ilmeni ja leikkivät kuin lapset nukella. 

Tämän eriskummallisen suvun keskelle Sophie saapuu saattaakseen Thomasin iäkkään Connie-tädin viimeiselle matkalle, hänelle talonsa testamentanneen naisen hautajaisiin, tädin, jonka hän oli muutaman kerran aiemmin tavannut seurusteltuaan Thomasin kanssa. Sophie saapuu tutustuakseen sukuun, jonka jokaisella jäsenellä tuntuu olevan salaisuuksia ja jonka kaikki jäsenet eivät hyväksy Connien viimeistä tahtoa.

Connie-täti: "Haluan, että talossa asuu iloinen ihminen, ja mielestäni saarella tarvitaan sellaista henkilöä kuin sinä - ihmistä, jolla on harvinainen kyky iloita. Se on hyväksi talolle, hyväksi kaikille. Todennäköisesti hyväksi bisneksellekin." 

Iloa pulppuava sinkku, Sophie, on nyt kriisissä. Päästikö hän käsistään elämänsä miehen jättäessään Thomasin? Biologinen kello tikittää kiivaasti, mutta kenestä olisi isäksi? 

Gracen opastuksella Sophie alkaa nyt myös osallistua saaren liiketoimintaan, perehtyy oppaan tehtäviin Alice ja Jack Munron talossa tehtäviin turistikiertoihin, ja tuntee pikku hiljaa pääsevänsä yhdeksi tuon eriskummallisen perheen jäseneksi.

Rose oli sisällyttänyt hänet joukkoon puhuessaan "koko perheestä".

*****

Hauska, taianomainen, ovelasti kirjoitettu juoni, jännittävät menneisyydestä paljastuvat salaisuudet ja hulvattoman hauska henkilökaarti. Iloa ja onnea, joiden vastapuolena surua ja pettymyksiä, näitä tarina piti myös sisällään. Viimeinen vuosipäivä oli ensimmäinen Liane Moriartyltä lukemani teos ja heti tykästyin hänen kirjoitustyyliinsä. Itseironiaa, sarkasmia, mustaa huumoria, omaperäisyyttä, ennalta-arvaamatonta, ja lumoavan kepeää kerrontaa, näitä kaikkia löysin kirjaa lukiessani.

Tällä(kään) kertaa kirjan parissa viettämäni aika ei ollut minulle vain hetki viihdyttävää lukukokemusta, se oli myös uuden oppimista. Monta kertaa minulle tapahtuu, että lukemani kirjan tarinan sisältä löytyy "toinen tarina"; nyt se oli matka kaukaiselle saarelle ja eugalyptusmetsään, kiitos Liane Moriartyn. Unohtamatta tuota salaperäistä Atlantilla ajelehtinutta Mary Celeste-laivaa, jonka tarina tuli tämän kirjan myötä minulle myös tutuksi. Olihan "vauva-Munroen arvoitus" Doughtyn-suvun ikioma "Mary Celeste".

Moriartyn kirjan tarinan tapahtumat sijoittuvat Scribbly Gum Islandille,  kuvitteelliselle Sydneyn pohjoispuolella sijaitsevalle pienelle saarelle. Kirjailijan innoituksen lähde, Dangar Island, tuo metsäinen saari, todella sijaitsee Hawkesbury-joen suulla Australian Uudessa Etelä-Walesissa. Vierailtuaan saarella Liane Moriarty alkoi miettiä, mikä ihanteellinen paikka kirjan tarinalle. Nimen Moriartyn teoksen tapahtumapaikkana oleva saari  sai erikoisen Australiassa kasvavan eugalyptuspuun Scribbly Gum Treen mukaan. Kirjan tarinaan kirjailija sai innoituksen Dangar Island-saaren todellisista tapahtumista 1930-luvulla, jolloin saarella oli tapahtunut murha, "The Pyjama Girl Murder".

 

Jos et pääse eroon suvun luurangosta, voit panna sen tanssimaan

George Bernand Shaw

Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme

 

kuva Bazar

      

 Catherine Isaac

 Sekainen ihana elämämme

 alkuteos: Messy Wonderful Us 2019

 suom. Pirjo Ruti 

 Bazar 2021

 415 sivua

 

Catherine Isaac (s. 1974) on pesunkestävä liverpoolilainen perheenäiti, joka on tehnyt työuransa journalistina. Häneltä on julkaistu aikaisemmin kirjailijanimellä Jane Costello yhdeksän bestselleriä. Keväällä 2019 Isaac valittiin RNA:n Popular Romantic Fiction-palkinnon saajaksi. Sekainen ihana elämämme on toinen Isaacin suomennettu romaani. Häneltä on aiemmin julkaistu suomeksi teos Sinusta, minusta, kaikesta. 

*****

Allien suvun perinteisiin kuuluu kuukausittaiset sunnuntaipäivälliset Peggy-mummin ja Gerald-vaarin luona, jossa mummi ja Allien isä valmistavat monen ruokalajin juhla-aterian. Mummin syntymäpäivä lähestyy ja Allie haluaisi selvittää mummin puseron kokonumeron ja vaarinsa kehoituksesta hän menee heidän makuuhuoneeseensa. Sunnuntaipäivällisen vietto saa yllättävän käänteen Allien löydettyä mummin makuuhuoneen lipaston laatikkoon piilotetun kirjeen ja lehtileikkeen lähes neljänkymmenen vuoden takaa. 

Katson uudestaan lehtileikkeessä olevaa kuvaa. Ja päivämäärää. Äidin haltioitunutta hymyä. Mutta ennen kaikkea huomioni kiinnittyy nuoreen tummatukkaiseen mieheen, jonka hampaiden välissä oleva rako on täysin samanlainen kuin minulla, ja se saa hengen tukahtumaan kurkkuuni.

Äidistään Alliella oli yksityiskohtaisesti muistoissa vain yksi päivä, äidin ja isän hääpäivä, joka vietettiin äidin maatessa sairaalavuoteessa. Pian tämän päivän jälkeen Allien äiti kuoli.

Lehtileikkeessä ollut kuva äidistä ja nuoresta miehestä jää vaivaamaan Allien mieltä ja hän vaatii mummiltaan selityksiä, hänellä on oikeus tietää. 

Mummi pyörähtää raivoissaan ympäri. "Oikeus? Älä sinä puhu minulle oikeuksista. Oliko sinulla mielestäsi oikeus penkoa minun henkilökohtaisia tavaroitani?"

Mummi kieltää Allieta kertomasta asiasta kenellekään muulle: "Jos puhut, en anna sinulle ikinä anteeksi."

Allie ottaa vapaata tutkijantyöstään ja matkustaa aurinkoiselle Gardajärvelle saatuaan palkkaamaltaan yksityisetsivältä tiedot kuvassa olevan miehen nykyisestä olinpaikasta. Hän haluaa selvittää, mitä hänen edesmenneelle äidilleen tapahtui kesällä ennen Allien syntymää? Matkakumppaniksi hän saa parhaan ystävänsä Edin, joka hallitsee hyvin myös italian kielen, ja jonka puhuminen ei kuulu Allien taitoihin. 

Ed ei ole enää tyytyväinen nykyiseen elämäänsä, avioliitto asianajajana työskentelevän Julian kanssa ei olekaan vastannut odotuksiaan ja pari on ajautumassa eroon. Julia on kuitenkin sitä mieltä, että ongelma ei ole heidän avioliitossaan, vaan Edissä itsessään tämän kantaessa liian suurta työtaakkaa. Ed taas tunsi olevansa epäonnistunut ihminen. Nyt Edille irtiotto arjesta on pitkäaikaisen ystävänsä kanssa tehtävän yhteisen matkan myötä mahdollista ja lopulta myös Julian mielestä hyvä ajatus. 

Julia: "Edillä on onnea, että hänellä on sinun kaltaisesi ystävä. Pidäthän hänestä huolta minun puolestani?"  

Allien ja Edin ystävyys oli alkanut jo kouluaikana biologian tunnilla sammakolle suoritettavan leikkelyn yhteydessä, jota Ed ei pystynyt tekemään ja auttaakseen ystäväänsä Allie teki sen opettajalta salaa Edin puolesta. Ystävyys heidän välillään jatkui koko nuoruusajan ja he huomasivat nauttivansa toistensa seurasta. He molemmat pitivät herkästä Casablanca-elokuvasta, jota katsomaan Ed vei Allien, etenkin Humphrey Bogartin ikonisista loppusanoista: "Luulen, että tämä on kauniin ystävyyden alku."

Ja niin nämä kaksi ystävää lähtivät yhteiselle matkalle kauniiseen ja aurinkoiseen Italiaan; toinen etsimään salaista miestä äitinsä menneisyydestä ja toinen pakomatkalle omasta elämästään ja avioliitostaan. 

Etsintämatka vie heidät läpi Italian, Torri del Benaton kaupunkiin, Veronaan ja La Cavallettan viinitarhalle, josta Allie toivoo saavansa vihdoin selvyyden perheensä solmuisesta menneisyydestä ja samalla myös toivoo löytävänsä suunnan kohti omaa tulevaisuuttaan. Toivoen myös voivansa auttaa Ediä ratkomaan omat murheensa.

Allie: Sitten näen Edin. Hän seisoo leveät hartiat taakse vedettyinä kallion reunalla, siluetti tummaa auringonvaloa vasten. Mieleeni tulee, että Edin pää ei ole vain täynnä murheita. Se on täynnä muutakin. Salaisuuksia. 

Salaisuuksia, joiden kanssa Ed kamppailee ja yrittää löytää ratkaisuja tehdäkseen valinnan, joka mullistaisi monen ihmisen elämän.

Ed: Miksi hänen suonissaan virtaa nyt pisara jotain mahdottomalta tuntuvaa - toiveikkuutta? Hän voisi panna sen nostalgian piikkiin, mutta se ei riitä mitenkään kuvaamaan hänen monitahoisia tunteitaan silloin, kun hän on Allien lähellä. 

Allien ja Edin matkan ohella kirjassa kuvataan elämää tuon salaperäisen kirjeen aikakauden tapahtumista. Allien löytämän kirjeen ja lehtileikkeen sisältämä tarina elää kuusi vuosikymmentä sitten eletyssä maailmassa ja antaa lopulta vastauksen kysymykseen, joka on ollut aiemmin vailla vastausta; ...kuka minä olen ja mistä minä olen tarkalleen tullut.

*****

Kirjan lukeminen oli minulle matka menneisyyden salaisuuksiin. Matka, jonka lopputulosta sivu sivun jälkeen odotin paljastuvaksi. Kahden ihmisen taistelua tunteitaan vastaan, kaunista yhteistä matkaa ystävyydestä rakkauteen. Myös pelko ja arvaamattomuus oli läsnä matkatessani tarinan loppua kohti. Ja kuitenkin nautin tarinaan uppoutumisesta, kirjan henkilöt tulivat hyvin pian tutuiksi.

Ja mikä minua erikoisesti miellytti, löysin tästäkin kirjasta kauniita maisemia. Luonto ja sen kuvaus puhuttelee minua ja olen huomannut etsiväni niitä lähes kaikista lukemistani kirjoista. Italian tuntemukseni karttui tällä kertaa monen uuden kaupungin ja kohteen verran.  Luoteis-Italiassa sijaitsevan Ligurian rannikon turkoosit vedet, kuohuvissa aalloissa leikkivät delfiinit ja ylhäällä kallioilla kohoavat italialaistyyliset kartanot ja huvilat, kaikki nuo piirtyivät silmiini.   

Rakennuksen ulkopuolella on kaariholveja täynnä ruukkuihin istutettuja valtavia sitruunapuita, iso suolaisen veden uima-allas ja lukematon määrä rinnepuutarhoista ryöppyävien sinisadeköynnösten kehystämiä merinäköaloja. Tämä paikka on tulvillaan kukkia ja merituulessa huojuvia kääpiöpalmuja. Paikka täynnä puhdasta italialaista lumoa.

Ystävykset kulkevat rinta rinnan auringon paahtaessa heidän olkapäitään ja hengittävät vielä viimeisen kerran Italian kuuman kesän taivaallisia tuoksuja.

 

Emme koskaan hyvästelleet 

edes viime katsetta toisiimme luoneet

 We never said farewell, not even looked

Our last upon each other, for no sign

 

 Mary Coleridge 

                                                                                                                       

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

kuva Tammi

     Anilda Ibrahimi

     Ajan riekaleita

     alkuteos: L'amore e gli stracci del tempo 2009

     suom. Helinä Kangas

     Tammi Keltainen kirjasto 2013

      328 sivua

Anilda Ibrahimi (s. 1972) on Roomassa asuva albanialaissyntyinen kirjailija ja toimittaja, joka muutti synnyinmaastaan ensin Sveitsiin ja sitten Italiaan. Hän on aiemmin julkaissut runoja äidinkielellään ja kaksi romaania. Kaksi romaaniaan, Punainen morsian ja Ajan riekaleita, hän on kirjoittanut italiaksi.

*****

Zlatanin ja Ajkunan isät ovat läheisiä ystäviä ja kollegoja, vaikka toinen on serbi ja toinen albaani. He olivat tutustuneet Belgradissa Milosin toimiessa yliopiston professorina ja Besorin opettajana. Kirjallisuus, etenkin runous oli miesten yhteinen kiinnostuksen aihe.

Jugoslaviassa eletään levottomia aikoja marsalkka Titon kuoleman jälkeen. Besor osallistuu muiden albaaniopiskelijoiden kanssa rauhanomaiseen mielenosoitukseen ja joutui vangituksi. Serbi Milos puolustaa albaaniystäväänsä oikeudessa, mutta Besor tuomitaan vankilaan. Ajkuna asuu äitinsä kanssa pienessä vuoristokylässä, josta he muuttavat Zlatanin ja tämän vanhempien taloon Pristinaan, lähemmäs vankilassa olevaa Besoria. 

Isä ja tytär tutustuivat toisiinsa vangit vierailijoista erottavan kalterin lävitse. Mutta se oli parempi kuin ei mitään.

Besor: Ajkuna, ainoa mikä piti hänet elossa; Ajkuna, hänen kymmenvuotisen itkunsa arvoinen; Ajkuna, hänen lihaansa ja vertansa. Hän hyvittäisi tyttärelleen kaiken, sen hän lupasi. Ajkunan vuoksi hän tekisi mitä tahansa. Ajkunan vuoksi hän oli valmis jopa kuolemaan. Kuten sitten eräänä päivänä tapahtuikin. Hän kuoli tyttärensä vuoksi. Tämän silmien edessä.

Asuttuaan pari vuotta Zlatanin kotona Ajkuna muuttaa äitinsä kanssa vuokra-asuntoon, mutta viettää yhä kaiken aikaa Zlatanin kanssa. Vuosien kuluessa he kasvavat yhdessä kuin sisko ja veli, ja ajan myötä heidän ystävyytensä syvenee rakkaudeksi. Perheet ajautuvat eri puolille sisällissotaa, mutta Zlatan ja Ajkuna vannovat etteivät koskaan eroa.

Milos ja Besor, serbi ja albaani, jotka kutsuvat toisiaan veljiksi, pelkäävät sodan keskellä asioiden muuttuvan heidänkin kohdallaan.

Kaksi miestä vastakkain historian keskellä. Kaksi miestä todistamassa erästä aikakautta. Olettaen, että he selviytyvät hengissä kaikesta siitä verenvuodatuksesta.

Sitten Zlatan joutuu Kosovon sotaan. Hän taistelee nyt samoilla vuorilla, minne hän vanhempiensa kanssa lapsena matkusti, ja josta he hakivat Ajkunan ja hänen äitinsä heille asumaan. Yrittäessään selvitä sodan kauheuksista Zlatan ja Ajkuna joutuvat eroon toisistaan, uusiin maihin, jossa he jatkavat elämäänsä, kuitenkin  koko ajan kaivaten toisiaan ja muistellen antamiaan lupauksia. 

Zlatan: Vain yksi varjo häilyy heidän yllään. Ajkuna on yhä maa, jota hän asuu yksin. Vuorten ja jokien maa, jonne hän on rakentanut talonsa, elämänsä. Eikä ole helppoa purkaa jo valmiiksi rakennettua taloa tehdäkseen tilaa uudelle. 

Zlatan tietää Ajkunan odottavan häntä, vaikka lopun elämänsä. Kuten aiemmin Zlatanin opiskeluaikana, Ajkunan odottaessa häntä koko päivän Pristinan linja-autoasemalla.

"Älä koskaan enää odota minua tällä tavalla, lupaa minulle, ettet enää tee niin!" "Mitä muuta minä sitten tekisin?" Ajkuna lopulta kysyi ohuella äänellä. Omalla äänellään. Joka kulkee Zlatanin mukana koko ajan. Nytkin, kun Ajkunan kanssa vietetyt hetket ovat vain pölyisiä ajan riekaleita.

Mutta Ajkuna ei lakkaa muistamasta, ei lakkaa etsimästä;

Tällä välin tuuli kantaisi Zlatanista uutisia maailman jokaisesta kolkasta, hän seuraisi tämän liikkeitä päivä päivältä kuin merimies, jonka aallot ovat paiskanneet autiolle saarelle. Mutta turvaan. Hän antaisi pohjoisen ja etelän tuulten puhaltaa kasvoilleen tunteakseen miehen kätten kosketuksen. Jokin syy täytyi olla siihen, ettei ikuinen yö ollut häntä halunnut.

*****

Kaunis kertomus rajoja rikkovasta todellisesta ystävyydestä. Kahden nuoren rakkaudesta, kahden ihmisen elämänkohtalosta sodan julmuuksien ja traumojen repimässä maassa. Voiko rakkaus pysyä  samana vai muuttaako aika ja olosuhteet ihmisen. 

Kirjan tosi kaunis, paikoin runollinen kerronta piti minut tässäkin Ibrahimin teoksessa otteessaan. Perinteeseen ja kulttuuriin kuuluvat vuosisatoja vanhat, sukupolvesta toiseen kerrotut ja kulkeutuneet tarinat, balladit ja legendat, kuinka minä pidänkään niiden lukemisesta.

 

Balladi lapsimorsiamesta. Tarina, joka tulee kaukaa. Sieltä minne päivä päättyy.

 Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa.

 

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ : Älä mene pois

kuva Atena

    Ayọ̀bámi Adébáyọ̀

    Älä mene pois

    alkuteos: Stay With Me

    suom. Heli Naski

    Atena 2018

    300 sivua 

 

 

 

 

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ syntyi Lagosissa, Nigeriassa vuonna 1988. Aiemmin hän on julkaissut novelleja eri lehdissä ja antologioissa, ja vuonna 2009 hän sai hyvät arviot Commonwealth- novellikilpailussa. Hän työskentelee kaunokirjallisuuden toimittajana Saraba Magazinessa. Adébáyọ̀n esikoisromaani Älä mene pois oli Baileys-ehdokkaana 2017, ja sen oikeudet on myyty viiteentoista maahan.

***** 

Yejide toivoo ihmettä, lasta. Myös aviomies Akin haluaa lapsen, Yejiden anoppi ei muuta ajattelekaan - ja nuoripari yrittää parhaansa. Kun anoppi taluttaa taloon toisen vaimon, asiat mutkistuvat, alkaa kateuden, petoksen ja epätoivon aika.

*****

Kouluaikanaan Yejide tottui tappelemaan, eikä hän koskaan hävinnyt. Vain äidittömät lapset, hänenkaltaisensa lapset, saattoivat käyttäytyä niin huonosti. Hänen äitinsä oli ollut miehensä kolmas vaimo, jolla ei ollut tunnistettavia sukujuuria.

Yejide: Kolmannen vaimon lasten veri oli ilmiselvästi pahaa, minun vereni alkuperästä ei ollu tietoa, ja se oli pahempi, minkä todistin sillä, että häpäisin isäni tappelemalla kuin kulkukoira.

Yejiden isän kertoman mukaan, äiti oli kuulunut paimentolaiselämää viettävään fulani-kansaan, mutta alkaessaan odottaa heidän yhteistä lastaan Yejideä, oli kieltäytynyt jatkamasta matkaa oman sukunsa kanssa.

Äitinsä kuoleman jälkeen Yejide vietti lapsuuttaan isänsä isossa talossa, jonka elämää hallitsivat useat äidit, Yajiden äitipuolet.

Kun olin pieni, äitipuoleni tapasivat kertoa lapsilleen iltasatuja ennen kuin laittoivat heidät nukkumaan - ja se tapahtui aina suljettujen ja teljettyjen ovien takana. Minua ei koskaan pyydetty mukaan kuuntelemaan, joten piileskelin käytävällä ja siirtyilin ovilta ikkunoille kuulostellesani, kuka naisista puhui kunakin iltana kovimmalla äänellä. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että äidittömyyteni ansiosta sain valita mieleiseni sadut. Jos en pitänyt sadusta, jota yksi vaimo kertoi lapsilleen, saatoin yksinkertaisesti siirtyä seuraavalle ovelle. En ollut vankina lukkojen takana niin kuin sisarpuoleni. Sanoin itselleni, että olin vapaa.

Lähdettyään opiskelemaan Yejide kohtaa Akinin, joka rakastuu häneen ensi silmäyksellä. Moderni pari marssii rinta rinnan ja iskulauseita toistellen yliopiston mielenosoituksissa vaatien muutosta ja loppua maassa vallitsevalle korruptiolle. Modernina nuorena naisena Yejide ei myöskään halua alistua kaikkiin kulttuuriin kuuluviin perinteisiin ja uskomuksiin ja ilmoitti Akinille, että hän ei hyväksy moniavioisuutta heidän kohdallaan. 

Jo opiskeluaikanaan Yejide tienaa rahoja letittämällä opiskelutoveriensa hiuksia, saaden näin elantonsa, eikä joutunut olemaan nälässä. Hänen isänsä ensimmäinen vaimo Iya Martha päätti olla maksamatta kuukausiavustusta, jonkaYejiden isän oli hänelle määrännyt. Naimisiin mentyään Yejide on jo yhden salongin omistaja liikehuoneistossa, jonka hänen miehensä on hänelle vuokrannut.

Huoli lapsettomuudesta alkaa varjostaa Yejiden ja Akinin elämää muutaman vuoden jälkeen. Varsinkin anoppi, Akinin äiti alkaa painostaa tätä uuden vaimon hankintaan, vaimon, joka synnyttäisi Akinille pojan, näinhän kulttuurin perinteet sen jo edellyttävät. Moomi ei välittänyt heidän rakkaudestaan, vaan vaati Akinia täyttämään velvollisuutensa, joka tälle hänen vanhimpana poikana kuuluu. Salaa Yejideltä hän antoi äitinsä valita itselleen toisen vaimon Funmin, joka ei vaatinut päästä asumaan samaan taloon heidän kanssaan, ainakaan aluksi. Mutta muutaman viikon kuluttua toinen vaimo asui jo heidän talossaan.

Yejiden on vaikea hyväksyä sitä, että hänestä on tullut nyt ensimmäinen vaimo, iyale. Ja hän tekee kaikkensa saadakseen tuon kaivatun lapsen, miehensä ensimmäisen pojan. Epätoivoisena hän tekee raskaan ja epätodellisen tuntuisen matkan Ällistyttävien ihmeiden vuorelle, jossa tanssii tuntikausia outojen, vanhojen miesten, näkijöiden kanssa valkoinen vuohi sylissään.

Vaikerrus alkoi uudestaan. Mies kyyristyi vuohen viereen ja irroitti köyden sen kaulasta. Sitten hän kapaloi vuohen vihreään kankaanpalaan, niin että näkyviin jäi vain sen naama. Hän sysäsi sen minulle. "Sinun lapsesi".

Akinin veli Dotun lupaa äitinsä Moomin kehoituksesta heille yhden lapsensa asumaan, kunnes Yejide tulisi raskaaksi.  Kulttuurissa olevan uskomuksen mukaan lapsilla on tapana kutsua muita lapsia maailmaan, kasvattilapsen ääni hoputtaisi heidänkin lastaan syntymään. Mutta lupauksesta huolimatta Dotun muuttaakin mielensä ja lapsi ei tule heille asumaan.

Yejiden ja Akinin elämässä alkaa epätoivon ja petoksen aika. Avioliitto jatkuu, mutta se rakentuu nyt valheelle ja kulttuurin vanhoihin perinteisiin, kuten uskomuksiin lasten määrästä; riittääkö yksi lapsi koko elämän ajaksi, yksi ainoa lapsi?

Akin: Rakastin Yejideä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vaan. Pian opin,ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi sirpaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta. 

Yejide: Akinin piti olla minun elämäni rakkaus. Ennen kuin sain lapsia, hän pelasti minut olemasta yksin maailmassa enkä sallinut hänelle vajavaisuutta ... Sanoin itselleni, että kunnioitin aviomiestäni. Vakuutin itselleni, että vaikenemiseni merkitsi minun olevan hyvä vaimo. mutta suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme ... Eikä hän edes vaivautunut pyytämään, että pitäisin hänen salaisuutensa - hän tiesi jo, että pitäisin.

Kirjan tarina etenee Yejiden ja Akinin kertomana yli kahdenkymmenen vuoden ajalta ja pitää sisällään Afrikan ja Nigerian muutoksen vaikeudet, modernin maailman ja perinteiden yhteentörmäyksen; kulttuuriin niin vahvasti kuuluvat  vanhat rituaalit ja henkimaailman merkitys, rinta rinnan. Maan poliittinen kuohunta varjosti näiden vuosien ja nigerialaisten ihmisten arkea ja elämää.

*****

Tämä nuoren nigerialaissyntyisen naisen kirja oli minulle matka niin kovin outoon kulttuuriin, koskettava ja sydäntäriipaiseva tarina tapahtumiin, joita elämä voi tuoda tullessaan. Mukaansatempaava, paikoin raskas matka kuumaan ja kuivaan Afrikan maahan. Luettuani tämän kirjan kiinnostukseni afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin ja tuohon maanosaan lisääntyi entisestään.

Yejide: "Mutta minä en ole täällä hänen kuolemansa vuoksi, olen tullut jättämäni lapsen vuoksi, sen lapsen, jonka kuolemaa en tahtonut katsella."

Rotimi 

 Pysy luonani, älä mene pois

Omo mi, saanu mi