Evakkomatkalla Lapin sodan aikaan

Oli syyskuun 23.päivä vuonna 1944. 

Olin perunapellolla, kun eräs naapurin vaimo tuli Kemistä ja huusi sinne pellolle: "Mene heti pakkaamaan tavaroita, ukkosi tulee kohta kotia. Käski sanoa, että illalla menee viimeinen juna Ouluun ja hänet on määrätty Oulun asemalle töihin". Mieheni oli silloin veturinlämmittäjänä Kemissä.

perunajauhon tekoa 1940-luvulla.

No minä tietenkin säntäsin niiltä jalansijoiltani, jätin pottukuokan ja kontin sinne pellolle ja painuin kortteeriin kerämään kamoja kasaan (asuimme silloin työväentalolla). Olihan niitä jo useana päivänä pakattu. Minun isäpuoli oli kuskannut niitä saareen moottoriveneellä ja sinne rantahiekkaan haudannut astia- ym. laatikoita. Kun oli huhuja kiertänyt, että sakemannit tulee ja polttaa talot ja tavarat.

No sitten pakattiin heteka, patjat, tyynyt, peitot ja vähän pitovaatteita naapurin hevosen kärryihin. Ajettiin Viantien pysäkille odottaen, että menis joku juna, että päästäis Ouluun. Meitä oli viisi henkeä, minä, ukkoni ja kolme lasta. Nuorin oli viisivuotias Anneli, vanhin Anita oli kymmenvuotias ja Sauli kahdeksan vanha. Siellä pysäkillä marssi edestakaisin saksalainen sotilas ja antoi suklaalevyn Annelille.

Sitten tuli juna ja me kiivettiin sinne vaunuun lapsinemme ja kasseinemme. Siellä oli suomalaisia sotilaita ja ne käski meitä peremmälle. Se oli niin sanottu "härkävaunu" ja sinne oli laitettu semmoisia kerrospetejä. Me istuttiin niitten reunalle ja lapset pelkäsivät vähän, kun siellä oli pimeää. Jossakin "kiilussa" oli valo. Sitten siellä yks solttu alkoi paistaa räiskäleitä kamiinan päällä ja söi niitä sitä mukaa, kun paistoi. Ei se niitä tarjonnut kellekkään.

No sitten tultiin Haukiputaan asemalle. Siellä juna pysähtyi ja siihen vaunuun tuli hätääntyneitä naisia ja taisi olla joku lapsikin mukana. Yksi oli vanhempi naisopettaja, joka hätäili, että ensi yönä räjäytetään Haukiputaan silta, eikä sitten kulje yhtään junaa. Pitää päästä pois, kun saksalaiset menee pohjoiseen ja suomalaiset ajaa niitä takaa. Me huomattiin, että radan varressa oli sahattu melkein kaikki puhelinpylväät poikki.

No sitten mennä kolluuteltiin etelää kohti. Se räiskäleitä paistanut mies alkoi voimaan pahoin, sille tuli vatsaan kovat tuskat ja se huusi jumalaa ja äitiä avuksi. Toisesta vaunusta tuli miehiä ja ne koettivat sitä rauhoittaa. Jotkut luuli, että se on humalassa, mutta ei se ollut. Se oli kamalasti kipeä ja itki ja huusi. Sitten tultiin Oulun asemalle ja se mies vietiin paareilla sairaalaan.

Oulussa me jäätiin ratapihalle, kun sinne oli kerätty kaikki pohjoisen junat. Se juna, jossa olimme, jäi sinne taakse. Me jouduttiin kulkemaan niiden junien alta, että päästiin aseman eteen ja sieltä toiseen junaan mikä meni etelään.

Siihen tuli sitten meidän ukon työkaveri ja sanoi, että päästään Liminkaan yhteen taloon asumaan. Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeelle, eikä se pysähtynyt Limingassa. Päästiin alas vasta Hirvinevassa. Me jäätiin radan varteen odottamaan, että etelästä tulee juna, jolla me päästään takaisin. Ja tulihan se juna ja me päästiin Liminkaan lapsinemme ja kasseinemme.

Ja siellä oli semmoinen maalaistalo lähellä Limingan asemaa ja sen talon omisti kirjailija Heikki Toppila. Hän asui perheineen Kuusankoskella, mutta oli talossa tilapäisesti. Hänellä oli palvelijoita, jotka hoitivat taloa ja karjaa. Hän itse asui toisessa päässä taloa olevassa huoneessa. Sitten siellä oli pirtti ja kamari ja semmoinen keittiön tapainen huone, jossa oli hella ja jossa se karjanhoitaja nukkui. Ja me päästiin siihen huoneeseen.

Meidän vanhemmat lapset eivät suostuneet tulemaan sinne sisälle taloon, vaan istuivat ojan penkalle ja tahtoivat kotiin. Minä löysin sieltä pirtin pöydältä vanhoja Seura-lehtiä. Sanoin, että tulkaa lukemaan ja sain ne viekoteltua sisälle. 

Ensimmäinen yö me nukuttiin pirtin penkillä. Ei siinä tullut paljon uni silmään, kun kateltiin russakoita, kun ne juoksi pitkin leivinuunin kylkiä. Sillä ei meidän lapset olleet ennen nähneet russakoita. Meidän ukko nukkui talon pöydällä, kai se pelkäsi niitä russakoita. Meidän heteka ja patjat, sun muut romppeet, oli menneet Pateniemeen, eikä me saatu niitä, kun vasta toisena päivänä. Sitten päästiin sinne keittiöön asumaan. 

Kun oli syksy, niin oli tietysti puintihommat, kirjailija hääri mukana ja me myös. Puimakone kävi kaksi päivää, ensin kotipihalla ja sitten edempänä olevilla pelloilla. Iso sika oli teurastettu ja tehty sianpääsylttyä, jota tarjottiin talkooväelle. Ja tietysti soppa oli höystetty sianlihalla. Hyvältä ne maistuivat.

Ja palvelija oli kuin "nukkuneen rukous", kun yöt kulki solttujen mukana. Aamulta kuudelta vääntyi petilleen ja seitsemältä tuli kirjailijan poika herätteleen aamulypsylle.

Sitten sinne tuli Posion evakoita, jotka ajoivat lehmiä. Ne lehmät pantiin sinne navettaan ja niille evakoille lämmitettiin sauna. Kirjailija sanoi, että ne on luonnonlapsia, kun ne hakevat täitä päästään ja vaatteistaan. Olivathan ne tietysti likaisia, kun olivat olleet kolme viikkoa matkalla lehmien kanssa.

Meillä oli myös radio mukana, josta me kuunneltiin, millä mallilla sota oli. Meidän isä kulki Oulussa töissä veturissa ja nakkeli sivumennessään veturista halkoja, että me saatiin keittää ruokaa. Minä ne sahasin ja pilkoin pienemmiksi siellä liiterissä. Kirjailija tuli katsomaan ja sanoi, että osaat sinä puitakin sahata. Minä sanoin, että ei sellaista työtä olekaan, jota ei osaa kun vain viitsii.

Ja siellä oli kaksi kamalan isoa sikaa ja se toinen jo tapettiin, kuten kerroin. Toinen oli niin iso ja lihava, että ei päässyt ollenkaan liikkumaan, vaan istui toisella kinkullaan karsinan nurkassa. Lampaita siellä oli ja kanoja,hevonen ja varsa sekä tietysti lehmiä. Ja sitten kirjailija pani sen palvelijan pois, kun se kuuli, että minä osaan lypsää ja ruokkia karjaa. 

vuonna 1944.

 

Loppuihan se sota viimein ja  alettiin taas pakata kamppeita. 8.päivä lokakuuta kuunneltiin taas radiota. Se oli sunnuntai aamu siinä yhdeksän paikkeilla , kun kuului kova jyrinä, että astiat hyppeli pöydällä.  Silloin räjäytettiin Kemijoen sillat ilmaan.                                                                  

No, ensin tehtiin häkki isolle pässille, sillä kirjailija aikoi viedä sen Kuusankoskelle. Aikoi lähteä sinne heti, kun me lähdetään Simoniemeen. Meidän isä teki sen häkin ja kirjailija kehui, että kyllä se on tekomies, kun teki pässille noin hyvän häkin. Sitten katkottiin kanoilta kaulat, tapettiin sika, hevonen ja lehmät myytiin.

Vietiin meidän heteka ja petivaatteet sen talon vintille odottamaan, että saadaan hakea ne joskus pois. Otettiin radio, kassi ja laukut ja lapset ja mentiin Ouluun hotelli Turistiin yöksi. Kuultiin, että Tuirasta lähtee aikaisin aamulla autokolonna kohti Kemiä ja me päästään menemään pohjoiseen. Joku sotilas vei meidän pussit ja kassit jo illalla valmiiksi sinne.

Herättiin kello neljä aamulla ja lähdettiin kävelemään kohti Tuiraa unisine lapsinemme. Se autokolonna lähti ja me mukana. Päästiin sinne kuorma-auton koppiin, mutta siellä oli niin tukala olo, kun ne soltut oli tehneet kiljua siellä Tuirassa ollessaan. Sitä ne siellä litkivät, yksi mies niistä oli niin pahapäinen, että alkoi rähjäämään. Minä lähdin sinne auton lavalle lasten kanssa ja se pahapäinen pantiin sinne jälkipäässä tulevaan autoon. Niillä oli kenttäkeittiö ja kokki matkassa. Välillä pysähdyttiin ruokailemaan. Tarjosivat ne meillekin hernerokkaa.

Koko päivä meni matkalla ja Viantiellä me erottiin siitä porukasta ja lähdettiin kävelemään kohti Simoniemeä. Tiellä tuli vastaan naapurin kotiapulainen ja sanoi, että minne te menette asumaan, kun siellä teidän kortteerissa asuu "Mustan nuolen porukkaa". Me mentiin minun vanhempien asuntoon. Sillä me asuttiin työväentalon kamarissa ja keittiössä.

 

Seuraavana päivänä minä meni sinne, siellä oli juuri vahdinvaihto. Edellinen porukka oli lähtenyt sieltä ja sinne piti tulla koululta uusi erä upseereita. 

No tietysti minä aloin siivoamaan. Kun niitä tuli sinne, niin olin luutuamassa kamarin lattiaa. Sanoin, että tämä on minun koti ja me tullaan tänne asumaan.

Ja olihan siellä Mustan nuolen porukkaa, sali, näyttämö ja ravintola oli niitä täynnä.

Kun oli syksy ja pimeä, ne alkoi pitämään siellä "nurkkatansseja". Ja tietysti kylän tyttäret tuli sinne, olihan siinä naisiakin ja sotaleskiä. Kyllä ei tullu nukkumisesta mitään, kun ne lopettivat vasta aamuyöllä. Kun se pukuhuone oli siinä kamarin seinän takana, niin siellä kävi semmonen "mekkala ja hirinä". Minä menin ja laitoin sen oven lukkoon ja sanoin, että tästä ette enää kulje. Käskin kulkea takaovesta. Minä laitoin astiakaapin keittiön ja ravintolan välisen oven eteen, ettei ne päässeet ollenkaan keittiöön.

Kolme viikkoa ne majailivat siellä ja sitten ne häipyi pois. Niillä oli kenttäkeittiö siinä pihalla, josta ne haki ruokaa "römsällä". Ja naapurin tyttö meni joka kerta sinne ja hänellä oli neljän litran "suppusuu-pääläri", johon se kokki lappoi kauhalla ruokaa. Olihan se hyvä, että saivat sieltä ruokaa.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman.

Tämä evakkomatka tapahtui Lapin sodan aikaan. Lapin sota alkoi 15. syyskuuta 1944 ja loppui 27. huhtikuuta 1945.

Aila-Riitta 

 

Onnettomuus välirauhan aikaan

Elettiin välirauhan aikaa v.1941. Asuimme silloin Kemissä, mieheni oli töissä Valtionrautateillä veturinlämmittäjänä. 

Meillä oli kolme pientä lasta, ja kun maito oli silloin kortilla, niin korttiannokset eivät riittäneet alkuunkaan. Aikuiset saivat kolme ja lapset kuusi desilitraa maitoa päivässä.

Miehelläni oli tapana ottaa selkäreppuun kaksi neljän litran maitopääläriä mukaan, kun hän lähti töihin. Ne junat ajoivat Kemijärvelle asti ja he olivat siellä päätepisteessä yötä. Kun siellä radan varrella oli taloja, joissa oli lehmiä, niin ne talolliset möivät sitä "mustan pörssin" maitoa. 

Mieheni oli jälleen sillä työreissulla.

Oli lauantai-ilta, kello kävi kymmentä ja olin juuri laittamassa lapsia "yöpuulle", kun ovesta työntyi outo mies takapuoli edellä sisään ja pisti repun puulaatikon päälle.

Hän kaivoi povitaskustaan kirjeen ja antoi sen minulle. Minä olin kuin puulla päähän lyöty ja kysyin, että missäs se mies on, kun reppu ja kirje tulee? Hän mutisi jotain ja lähti pois.

No, minä huomasin sen kirjeen kädessäni, avasin sen ja istuin lukemaan. 

Se oli veturitallilta. Veturimestari oli kirjoittanut sen. Siinä luki, että miehenne on loukkaantunut ja on Muurolan sairaalassa, eikä hänellä ole hengenvaaraa.

Sitten minä huomasin, että reppu oli puulaatikon päällä ylösalaisin. Myös maitopäälärit olivat olleet ylösalaisin ja ne oli täynnä maitoa. Onneksi kannet olivat pysyneet kiinni, niin että maito oli säilynyt pääläreissä.

En nukkunut koko yönä. Valvoin ja mietin, että miten meidän nyt käy. Sillä enhän tiennyt, kuinka pahasti mieheni oli loukkantunut. 

Tulihan se aamu. Herätin lapset, puin heille vaatteet ja keitin aamupuuron. Syötin lapset ja lähdimme käymään veturitalleilla. Hain käsiini veturimestarin ja kysyin häneltä, tiesikö hän enempää tästä asiasta. Hän kertoi, että Muurolan lähellä oli tavarajuna ajanut toiseen pahki. Koska oli sotatila, niin junat ajoivat pimeässä ilman valoja. Törmäyksen seurauksena veturi oli pysähtynyt niin äkkiä, että lämmittäjä oli kaatunut kuumaa uuninluukkua vasten ja takana oleva kahden metrin halkopino oli kaatunut hänen päälleen. Ennen kuin halot oli saatu siitä pois, niin lämmittäjän kasvot olivat palaneet pahasti sekä myös oikea käsivarsi, olihan se luukku kuuma. Hän sanoi, että Kemijärven reissullakin sai "syytää" seitsemäntoista metrin pituista halkoa uuniin.

No, tulihan se isä sieltä muutaman päivän kuluttua kotiin, ja olihan hän kamalannäköinen! Koko pää oli laitettu valkoiseen pakettiin. Vasen silmä vain näkyi. Nuorin tytär oli parivuotias, ja hän säikähti niin, että juoksi itkien kamariin, peitti silmänsä ja meni hetekan päälle maata. 

No sitten ne siteet täytyi aukaista ja uudelleen tukottaa, ja aina Anneli juoksi kamariin. Isä täytyi sitten viedä sotasairaalaan hoidettavaksi ja minä lasten kanssa kävin siellä joka päivä häntä katsomassa. Sitten tuli kesä ja isän kasvot alkoivat märkimään, hänet täytyi viedä Ouluun. Siellä oli kuuluisa silmälääkäri Kiianmies, joka otti hänet käsiteltäväkseen.

Kasvoista oli oikea puoli palanut - otsa, kulmakarvat, silmäripset palaneet -, nenänvarsi oli poikki ja oikea silmä repsotti aivan auki. Hänet täytyi paikata ja kyllä tohtori Kiianmies tekikin kovasti töitä hänen kanssaan, että sai hänet kuntoon ja silmäkin meni kiinni.

Ja elämä jatkui.

Tästä on nyt kulunut aikaa neljäkymmentä vuotta.

Mieheni jatkoi työtään Valtion Rautateillä ja kävi veturinkuljettajan kurssin Helsingissä vuonna 1946. Kurssin jälkeen hän jatkoi kuljettajana ja jäi eläkkeelle vuonna 1969. Hän oli kaksitoista vuotta eläkkeellä ja kuoli maaliskuussa 1981.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1980-luvulla.

 

Tänä päivänä 22. huhtikuuta 

on kulunut 110 vuotta isäni syntymästä.

Aila-Riitta

Muistoja lapsuudesta osa 2.

Oli vuosi 1918.

Ja aika oli niin huono, että meillä ei ollut mitään syömistä. Ei ollut rahaa, millä ostaa ruokaa. Mummola oli puolen kilometrin päässä ja äiti lähetti meidät sinne, että pääsi pyykin pesuun taloihin, herrasväkeen. 

Äitin täti "Paavon täti" asui Simon kylässä. Yhtenä aamuna äiti lähti Junekselle ja otti veljeni Veikon mukaansa. 

Äiti tuli illalla kotiin ja sanoi, että Paavon täti oli ottanut Veikon ottopojaksi.  

Ja Leo, minun vanhin veli, otettiin ottopojaksi mummolaan. Niin kotiin jäin vain minä 9-vuotias ja Eino 3-vuotias.

Ja aina kun äiti lähti kahvikokiksi Valtamerilaivaan, hän vei meidät mummolaan. Yhtenä iltana me pantiin aikaisin nukkumaan ja äiti pani kellon soittamaan aamulla puoli 8. Kello soi ja äiti herätti minut ja Einon ja käski meidän mennä mummolaan, kun hän meni metsänhoitajalle pyykinpesuun. Me lähdettiin ja minä ihmettelin, kun oli niin pimeä. Pappa tuli aukaisemaan oven ja sanoi, että mihin te olette menossa? Minä sanoin, että me tultiin tänne, kun äiti meni pyykinpesuun. Pappa sanoi, että tulkaa nukkumaan, nyt on ilta ja meillä jo nukutaan. Me pantiin siellä nukkumaan ja aamulla äitin siskot lähtivät katsomaan. Äiti oli jo nukkumassa ja oli sanonut, että hän pesi siellä saunassa pyykkiä ja ihmetteli, miksei se päivä valkene. Eikä häntä tultu hakemaan syömään eikä kahville. No hän sai pyykit pestyä ja lähti kotiin nukkumaan.

No sitten kului kolme vuotta. Me lapset olimme mummolassa. Mummo oli reumatismin runtelema ja makasi sängyssä ja "uikutti". Kun minä meni sinne, hän sanoi: "Tule Enna kampaamaan minun päätä ja raaputa vähän minun selkää". Ja minä kampasin ja raaputin.

 

Mumm0 makasi siinä sängyssä kahdeksan vuotta ennen kuin kuoli. Nanni-tätini hoiti ja käänteli kylkiä, nosti "kipolle" ja syötti. Nannin nuoruus meni siinä.

 

Äiti Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan.

Muistoja lapsuudesta, osa 1

 

Minun isäni oli puuseppä, sellainen koristepuuseppä. Hän oli syntynyt v. 1877 Jyväskylän Korpilahdella. 

Hän oli tullut Helsingin kautta tänne Kemiin ja tavannut äitini, rakentanut talon tänne Simoniemeen. 

Muistan hyvin kun meidän pirtti oli puusepän verstaana ja me asuimme pienessä kamarissa ja keittiössä. Höylän lastuja oli aina pirtin lattialla, jossa veljieni kanssa leikimme.

 

Meitä oli kolme poikaa ja yksi tyttö, joka olin minä. 

Kun olin syntynyt ja meillä oli ristiäiset, isä oli sanonut, että hänellä on vanha täti. Yli 90-vuotias, Enna nimeltään. Laitetaan se nimi tytölle, että hän eläisi kauan.

Ja olenhan minä elänyt aika kauan, kun täytin 9. päivänä helmikuuta 83 vuotta.

Ja sitten isä sairastui keuhkotautiin. Sehän oli semmoinen kansantauti 1900-luvun alussa. Isä jätti nikkaroimisen vähemmälle ja alkoi kulkukauppiaaksi. Hänellä oli semmoinen "sorttiloova", jossa oli paljon matalia puulaatikoita ja ne oli remmillä kiinnitetty yhteen. Siinä oli kaikkia "tilpehööriä", "taipperineuloja", nappeja, silkkinauhoja ym. Olipa siinä sellainen posliinipäinen nukkekin, jolla oli posliininuttura päässä. Minä ihastuin niin siihen nukkeen, että isä antoi sen minulle. Leikin sillä monta vuotta, mutta sitten se joutui hukkaan.

Isän keuhkotauti vain paheni. Me nukuttiin kaikki siinä pienessä kamarissa, isä, äiti ja neljä lasta. Kai me saatiin siinä niin kuin Calmett-rokotus, että me ei yksikään saatu sitä keuhkotautia.

Äidiltä kuoli kolme siskoa ja veli siihen tautiin muutaman vuoden sisällä. Täällä Simoniemessä oli joka viikko hautajaiset. Musta arkku oli pihalla auki ja siinä makasi kuollut, vanha tai nuori ihminen. 

Isäni sai yhtenä yönä verensyöksyn. Hän nukkui yläsängyssä ja potta oli tuolilla siinä alasängyn vieressä ja velipoika nukkui siinä alapetillä. Äiti "haalasi" isän alas ja minä sain mennä yläsänkyyn. Isä loukkasi päätään siinä rytäkässä ja hän eli vielä viikon. Muistan kun hän käveli edestakaisin pirtin lattialla hänellä oli valkoinen "tukko" päässä.

No sitten tuli 15.päivänä lokakuuta 1917 iltapäivällä Kestin Heikki ja Kaisa meille kylään. Ne oli tuosta naapurista. Isä istui keinutuolissa kamarissa ja yhtäkkiä äiti ja Heikki huomasi, että isä alkoi kaatumaan. Niin ne "haalasivat" isän siihen sängyn kannelle. Minä olin siinä "kakluunin" vieressä ja näin kun isä vain korahti ja aataminpala liikahti. Isä oli kuollut. Äiti aukaisi "kakluunin" peltin ja menimme pirttiin.

Heikki ja Kaisa jäi meille yöksi ja nukuimme pirtissä sen yön.

Aamulla menimme Knihtilän Akselin tykö, kun siellä oli puhelin. Akseli seisoi ovipielessä ja mittasi arkun pituuden, kun hän oli isän kokoinen.

Musta arkku sitten tuotiin ja isä pantiin siihen. Ja kun oli sota-aika niin ei meillä ollut edes kahvia niille neljälle miehelle, jotka kantoivat isän Akselin latoon siksi aikaa kun hautajaiset ovat. Isältä oli jäänyt neljä sikaria laatikkoon, niin äiti antoi ne niille miehille. 

Olin silloin 7-vuotias ja olin jo koulussa. Sain olla kotona seuraavan päivän.

Kuten kerroin, olin 1-luokalla sinä vuonna kun isä kuoli. Menin tuohon lähelle Simon vanhimmalle koululle, siinä piti alkaa pikkukoulu. Siinä oli minua vanhempia oppilaita ja Lahti Matti oli opettajana. Kun minä osasin suoraan lukea, niin opettaja sanoi, että saat mennä Ollilan koululle, siellä alkaa kansakoulu. Niin minä meni sinne. Veljeni Leo, joka oli jo kolmannella luokalla ja tulisi tähän vanhaan kouluun, neuvoi minua. Mutta minä menin Petterin puolelle. Äitin serkku, joka oli siellä emäntänä, sanoi: "Tuossa Aapon puolella on koulu, joka on jo alkanut". Niin minä myöhästyin jo ensimmäisenä päivänä. Mustosen Ida oli siellä opettajana. Ja kun oppilaat olivat jo istumassa niin minä jouduin "Vares Arvin" viereen etupenkkiin istumaan.

 Tuossa lähellä on meren ranta ja siinä on muutamia saaria. Kallion saari, jossa oli Kemiyhtiön saha. Ja jossa oli jopa 3-kerroksisia rakennuksia. Sieltä tuli lapsia kouluun. Fram ja Meriteeri toi ne kesällä ja talvella ne tuli suksilla ja jalkaisin. Silloin syksyllä hukkui Markkasen Oskari. Samalla luokalla oli kuin minä. 

Ja silloin raivosi myös Espanjantauti, joka tappoi paljon ihmisiä. Knihtilän Armas kuoli silloin ja Uudentalon Helmi. Häneltä puhkesi umpisuoli. Me ensi- ja toisluokkalaiset olimme sinä talvena kolmissa koulutoverin hautajaisissa.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman v. 1992.

Lapsuuteni mummola

Vietin lapsena usein aikaani mummolassa vanhemman veljeni kanssa. Sinne oli kotoani  noin kilometrin matka. Siellä asui myös orvoksi jäänyt serkkupoikani. 

Varsinkin kesäisin siellä kului aika hyvin, kun siellä oli lehmiä ja vasikoita, joita saimme paimentaa. Aamuisin veimme lehmät rautatien takana olevalle laitumelle ja haimme ne illalla kotiin. Sinne oli noin pari kilometriä matkaa ja jos hyvin sattui, niin näimme junan. 

Eräänä iltana, kun odotimme lehmien tulevat veräjälle, näimme junan tulla porhaltavan kaukana. Pojat panivat korvansa rataa vasten ja kuuntelivat, kun rata tärisi. Minä istuin veräjäpuulla. Juuri kun pojat juoksivat pois, juna tuli ja "ruuttasi" kuumaa höyryä poikia kohti. Ne olivat nähneet, kun pojat "vehtasivat" siinä radalla.

Muistan myös toisen päivän, kun päätimme veljeni kanssa lähteä hukuttamaan kissaa. Se oli iso keltakirjava kolli. Se oli mennyt viilihyllylle ja latkinut viilipytyistä päällisen suuhunsa. Kuulimme tätimme sanovan, että se pitäisi tappaa. Niinpä ajattelimme, että meillä on enempi aikaa. Olihan heinäntekoaika ja vanhempi väki oli niityllä. Lähdin veljeni kanssa lähellä olevan ison ojan varteen. Veljeni sitoi narun kissan kaulaan ja narun toiseen päähän ison kiven. Leo kantoi kissaa ja minä kiveä. Nakkasimme ne yhtä aikaa ojaan. Molskis, sinne putosi niin kissa kuin kivikin. Mutta kissa nousi pinnalle ja ui rantaan naru kaulassa. Kivi oli irronnut ja jäänyt ojan pohjaan. Kissa pinkoi erään ladon alle piiloon. Seuraavana päivänä se istui viilihyllyn alla naru kaulassa.

En muista, sattuiko tämä samana päivänä. Väki oli heinäniityllä. Olimme "kotimiehinä", kun mummu oli liikuntakyvytön, reumatismin runtelema, eikä päässyt sängystä mihinkään. Nostettiin istumaan ja laitettiin maata, käännettiin kylkeä ja niin pois päin.

Olimme poikien kanssa pihalla. Pojat ampuivat "piilipyssyllä" ja nuoli lensi katolle. Leo sanoi minulle, että mene sinä hakemaan se pois. Minä tietenkin tottelin, kun olin nuorempi. Ja kun olin tyttö, en tietenkään saanut ampua pyssyllä. 

Kiipesin tikapuita myöten katolle. Olin kai siinä 6-vuotias, en älynnyt pelätä. Kun "piili" oli siinä parin metrin päässä räystäällä, niin lähdin kävelemään. Juuri kun sain nuolesta kiinni, silloin se tapahtui. Minä putosin. Ensin jalat edellä ja onneksi siinä oli portaiden kaidepuu alla. Putosin sen päälle ja siitä pää edellä alas maahan. Ja silloin poikia "vietiin" lähellä olevaan vasikkahakaan.

Tunsin kuinka päätäni huimasi ja mieleeni tuli, että nyt täytyy saada vettä. Juoksin kaivolle. Se oli vinttikaivo, jossa roikkui vesiämpäri. Kurkotin siihen, join vettä ja menin pirtin sänkyyn maata. 

Mummu istui sänkynsä laidalla ja kysyi, että missä pojat on? Sanoin, että ulkona. Olin nukahtanut siihen, heräsin vasta illalla jalat mustelmilla ja pää kipeänä. Väki oli tullut niityltä ja pojat oli vissiin sanoneet, että olin kiikkunut katolle ja pudonnut. Torut minä siitä sain, en kuitenkaan selkäsaunaa, vaikka sitä luvattiin vielä toisena päivänäkin.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan. 

Lastasin teevilaivassa

Seililaiva Mathilde, kuva Ajapaik Eesti

                                                                                   

Olin 13-vuotias, kun pääsin laivaan töihin. Se oli englantilainen iso puulaiva, Mathilde nimeltään. Se oli tuossa Kallion sahan edustalla ja sinne mentiin tuosta Knihtilän rannasta.

Sellainen iso vene "Juntta" nimeltään lastattiin täyteen akkoja ja "Meriteeri" hinasi sitä venettä. Olin pienikokoinen. Kun niitä oli liika paljon niitä akkoja ja niissä odottavia äitejä, niin niitä ei haluttu ottaa matkaan. Ne alkoi haukkuun minua, että otetaanhan tänne penskojakin. Ja kun siitä ei tullut loppua, niin minä palasin kotiin sillä "Meriteerellä". 

Mutta seuraavana aamuna tuli Kestin Heikki meille, joka oli "tivinä" siinä laivassa, ja sanoi, että nouse sukkelaan Meriteeri vislaa jo rannassa. Ja niin sitä mentiin.

 

Ja kun minä siellä laivan ruumassa laitoin niitä teeviä pinoon, niin se laivan kapteeni tuli siihen viereen ja puhui Heikin kanssa "engelskaa". Minä kysyin, että mitä te puhuitte, niin Heikki sanoi, että "kapu" kysyi, miksi noin pieni tyttö on täällä töissä? Minkälainen koti hällä on? Heikki oli sanonut, että hyvä koti hällä on ja että hänellä on isäpuoli. Kapteeni oli aikonut lähteä meille ja tahtoisi viedä minut kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole lapsia , niin hän veisi minut vaimolleen. Eihän minua olisi kotoa päästettykään.

Ja jos minä olisin hänen matkaansa lähtenyt, niin en minä tätä nyt kirjoittaisikaan. Sillä se laiva upposi menomatkallaan kovassa myrskyssä ja miehistö meni mukana.
                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        .                                                                                                                                                                                                                                                                Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1980-luvulla.                                                                                                                                                                                     

                                                                                       

Kesäni Kallion sahalla

Olin vuonna 1924 14-vuotias. En ollut vielä rippikoulua käynyt, kun minut pantiin töihin Kallion sahalle, joka oli kolmen kilometrin vesimatkan päässä Simoniemen kylän rannasta. 

Muistan hyvin sen aamun, jolloin äitini herätti minut lähtemään sinne töihin. Hän oli jo laittanut valmiiksi eväskorin, jossa oli voileipiä, kananmuna ja pieni maitopullo. Nousin tietenkin vastahakoisesti ylös, kun nukutti niin makeasti. Mutta ei auttanut, vaan oli noustava ylös. Rannassa odotti MERITEERI, joka lähti "prutkuttamaan" kohti Kallion sahaa. Eräs nainen sanoi minulle, että tule mukaan. Mennään tuonne lautatarhalle. Sinne tuli pomo ja sanoi mitä minun pitäisi tehdä. Jouduin ns. "rullamokiksi". Siellä oli sellaiset pitkät puurännit ja rannassa oli möljän vieressä Proomu, johon lastattiin puutavaraa retille vietäväksi. Siellä se lastattiin ulkomaille meneviin valtamerilaivoihin,"seililaivoihin". Miehet kantoivat lautatapulista kuivaa lautaa ja lankkuja lastausränniin. Rännissä oli sellaiset rullat joita pitkin puut menivät, kun me annettiin niille käsin vauhtia. Akkoja ja pojankloppeja seisoi aina jonkun matkan päässä toisistaan rännin vierellä. Mutta ei yhtään niin pientä kakaraa, kuin minä olin. Ja kyllä siellä kuuli rivoa puhetta, mutta annoin sen mennä toisesta korvasta ulos. Olin pienikokoinen ja hirveän ujo. En uskaltanut puhua kenellekään "halaistua sanaa".

Kallion saha

 

Kun sitten sahan pilli vihelsi ruokatunnille, kaikki lähtivät kuka minnekin. Jäin yksin ja menin lautatapulin alle syömään eväitäni. Kun olin syönyt, kävelin Pirttisaareen. Äiti oli pannut pari markkaa nenäliinan solmuun ja se oli minulla esiliinan taskussa "taipperineulalla" kiinni. Meni siellä yhteen "pytinkiin". Siellä asui Talviska, joka myi "limunaatia" ja nisua. Ostin limunaatipullon ja "nisukiivun" ja menin portaille syömään. Sitten vein tyhjän pullon sisälle ja lähdin takaisin lautatarhalle. Sinne olivat jo toiset tulleet ja samassa pilli alkoi ulvoa ja alettiin töihin. Kello neljä pilli vihelsi taas  ja päästiin lähtemään kotiin. Se oli ensimmäinen päivä ja seuraavana aamuna taas herätys ja ylösnousu. Kyllä minulla oli seuraavana päivänä oikea olkapää kipeä ja käsi tikkuja täynnä. Äiti sanoi, että kyllä se siellä paranee, missä on tullutkin. Eräänä aamuna menin niin aikaisin rantaan, että sinne ei ollut tullut vielä muita töihinmenijöitä. MERITEERI oli jo tullut. Kiipesin siihen ja istuin penkille. Siinä oli lämmittäjä ja kippari, joka oli aika hävytön suustaan. Kova puhumaan ruokottomuuksia ja kiroilemaan. Kun hän näki, että minä olen yksin, alkoi hän laulaa hoilottaen: " Pieru se poltti pillusta villan". Sekös minua hävetti. Meinasi aivan itku tulla, kun hän vielä ilkikurisesti välillä vilkaisi minua. Onneksi siihen tulivat muutkin töihinmenijät. Ja maalaiset toivat Kallioon menevät "maitopäälärit" ja päästiin lähtemään. Sitä samaa rataa meni kaksi viikkoa ja koitti tilipäivä. Ukot kävivät konttorista hakemassa tilipussinsa ja sanoivat, että menehän tyttö sinäkin hakemaan tilisi. No minä menin ja sanoin nimeni. Mutta eihän siellä ollut minun nimelläni tiliä. Oli kyllä isäpuoleni sukunimellä, mutta etunimikään ei ollut minun. Annettiin se minulle ja sanottiin, että kyllä se on sinun tilisi. Otin sen ja panin esiliinan taskuun ja "taipperineulalla" taskun kiinni. Kun oli ruokatunti, lähdin Pirttisaareen, missä oli tilimarkkinat.

 

Kallion sahan Pirttisaari

                                                 

Minulla oli nenäliinan mutkassa se kaksi markkaa, joilla ostin "sorttikauppiaalta" uuden nenäliinan. Siinä oli valkoisella pohjalla mustia pilkkuja ja punaiset reunat. Se oli kaunis nenäliina. Eräänä aamuna pomo tuli työmaalle ja sanoi Puolasen Olgalle, että pitäisi mennä Sysimölle töihin. Koivuluodon saaressa poltettiin miiluissa rimoista hiiliä sahan pajalle. Kun minun olisi pitänyt jäädä yksin ukkojen kanssa, niin lähdin Olgan matkaan. Menimme Sysimölle, jossa Olga joutui nostelemaan pitkiä "losurimoja" miilulle. Hän sanoi minulle, että mene sinä takaisin tarhalle. Et sinä jaksa näitä nostella. Lähdin takaisin. Pomo tuli minua vastaan sahan luona ja kysyi, mistä sinä tulet? Enhän minä sinua miilulle käskenyt, mene tarhalle. En mennyt tarhalle, vaan lähdin ponttoonisiltaa pitkin Pihlajakariin, jossa isäpuoleni oli tekemässä proomuja. 9-vuotias veljeni oli tervaamassa niitä ja ne olivat lähdössä maihin soutuveneellä. Minä valehtelin, että pomo oli lähettänyt minut miilulle, mutta en minä jaksa siellä olla. Niin pääsin kotiin kesken päivän. Kun oltiin puolimatkassa veljeni riisui vanhat tervaiset kengät jaloistaan ja sanoi, että mihin nämä pannaan. Isäpuoli sanoi, että heitä mereen ja sinne ne upposivat. Oli ne niin hyvin tervattu, että siellä ne ovat vielä tänä päivänäkin. No, valheella on lyhyet jäljet. Isäpuoli oli ottanut asiasta selvää ja passitti minut takaisin töihin. Eräänä päivänä nousi niin ankara myrsky, että Meriteeri ei uskaltanut lähteä viemään työväkeä maihin. Siellä me istuttiin rantakivellä ja odotettiin FRAMia. 

Fram

Mutta kun sitäkään ei kuulunut,kaikki lähtivät hakemaan yösijaa tuttaviensa luota. Minulle tuli hätä, että tännekö minä jään yksin.Meni sahalle. Siellä oli töissä eräs Riitu, joka oli joskus asunut meidän keittiössä. Hän oli "Ameriikan leski". Hänellä oli kaksi tyttöä, vähän minua vanhempia. Sain sanotuksi Riitulle, että saanko minä tulla teille yöksi, kun paatti ei vie maihin. Riitu sanoi: "Mene lapsirukka sinne. Meillä ei äitis kanssa ole ollut sanaharkkaa koskaan. Siellä on tytöt kotona. Kyllä sinä sovit sinne komeron lattialle nukkumaan". En saanut paljon nukuttua koko yönä, kun siellä oli niin ahdasta. Aamulla satoi kovasti vettä. Riitu sanoi: "Ei siellä olla töissä, kun sataa vettä. Mene aamupaatilla maihin. Se lähtee kohta". Menin möljälle, jossa FRAM oli lähdössä. Pidin "rokulipäivän". 

Niin kului kesä. En tiedä, mitä sinä kesänä tienasin. En aukaissut yhtään tilipussia. Eihän ne olleet minun nimellä. Kulutin päivässä ne kaksi markkaa "limunaatiin ja pullakiivuihin".  Kun tulin kotiin, niin aina oli lämmin ruoka valmiina. Olihan äiti aina kotona.

                                                                                                   

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuutensa kesästä 1980-luvulla.

Elämää Perämeren rannalla 1920-luvulla

Tämä alkaa 1920-luvun alkuvuosilta. Tämä Simon kunta sijaitsee täällä Pohjanlahden pohjukassa, jota sanotaan Perämereksi. Täällä lähellä rantaa on kirkko ja työväentalo, noin 500 metriä toisistaan. Kylän edustalla on useita saaria, joista yhdellä sijaitsi Kemi-yhtiölle kuuluva Kallion saha.

Isäni oli kuollut vuonna 1917 ja olin saanut isäpuolen v. 1920. Olin silloin 11-vuotias. Isäpuoleni opetti minut kutomaan verkkoja. Hän kulki Kallion sahalla töissä ja vapaa-ajat kalasti mm. lohia. 

Ja niitä saatiin silloin. Ei ollut yhtään kesäistä päivää, että ei olisi ollut lohta ruokapöydässä. Jopa kyllästymiseen saakka. Yksikin kesä oli niin hyvä lohikesä, että isoimpien talojen emännät kulkivat seuraavan talven uusi musta "plyyssitakki" päällä.

Työväentalo sijaitsi aivan kotini lähellä. Olin saanut käydä siellä kesäjuhlissa ja teattereissa. Siitä on jo yli viisi vuosikymmentä. Siihen aikaan kulki kiertäviä teatteriseurueita. Kun kotoani annettiin näyttelijöille yösija, niin me saimme vapaaliput teatteriin. Näyteltiin Liitupiiriä, Jeppe Niilonpoikaa, Regina von Emeritsiä, Bajadeeriä ym. Tosin meille ei voitu majoittaa kun yksi pariskunta tai saattopa olla "susipariki" joskus. Ei meillä ollut antaa kuin yksi kamari, jossa oli yksi sänky. Ja meidän paras lakana siinä, jossa virkattu pitsi. Siinä luki: "Nuku suloisesti". 

Olin täyttänyt jo 18 vuotta, mutta tansseihin en ollut saanut mennä. Kyllä minua kovasti halutti mennä, varsinkin kesäiltoina. Sieltä kuului haitarin soitto meidän pihalle ja näin, kuinka sinne "lappoi" väkeä. Tyttöjä ja poikia, jotka olivat minua nuorempiakin. Isäpuoleni, jota kutsuimme sedäksi, sanoi, että sinne et mene kenkiä kuluttamaan. 

Mutta sitten minä keksin keinon, miten pääsen sinne. Oli nimittäin niin, että naapurissa asui pariskunta Helli ja Aarne. Aarne kulki sahan hinaajalla töissä ja joutui joskus olemaan öitä poissa kotoa . Minä sain kulkea Hellin yökaverina, niin sanottuna "pörönpönkkänä". Ja Helli opetti minut tanssimaan.

Ja kerran sattui niin onnellisesti, että talolla oli tanssit ja Aarne oli töissä. Me päätettiin Hellin kanssa, että nyt jos koskaan.

Setä oli päivällä töissä ja minä "hiissasin" pyhävaatteeni Hellin komeroon. Minun äitini tuli katsomaan, että mitä sinä niitä vaatteita tänne "hyyssäät". Minä sanoin, että me mennään illalla talolle tanssimaan. Äiti sanoi,että mene vaan, olethan sinä jo siinä iässä. Hän on ollut naimisissa jo 17-vuotiaana.

Niin sitä sitten mentiin talolle, kun ilta tuli. Helli lainasi minulle lippurahan. Ostettiin luukulta liput. Haitari soitti "Villiruusua" ja lattia oli jo tupaten täynnä tanssijoita. Sinne sekaan vaan "valssaamaan".

Ei siinä tarvinnut toista peliä "akkaparilla" tanssia. Kyllä kävi tuuri, ei viety vierestä. Ihan joka pelin sain mennä letit suorina. Pojat haki, tutut ja tuntemattomat. Minun vanhempi velipoika Leo soitti siellä haitaria. Kun soitettiin loppumarssi "Vapaa Venäjä", niin hän toi haitarin minulle ja sanoi, että vie tuo kotia, hän menee saatille ja tulee myöhemmin.

Sattui sitten niin, että Aarne olikin tullut kotiin ja minä läksin haitarin kanssa kotia.

Simo oli ns. lestadiolaispitäjä ja täällä pidettiin joka kesä kolmipäiväiset suviseurat eli "isot seurat". Silloin oli justiin se seura-aika. Kirkosta kuului virret ja saarnat meidän pihalle asti. Ja kun minun isäpuoli oli kotoisin Kuivaniemeltä, joka on naapurikunta, niin hänen sukulaiset ja tuttavat tulivat junalla tänne seuroihin. He olivat sen kolme päivää kirkossa ja meillä yötä. Ja sinä yönä heitä oli 13 henkeä meille majoitettuna ja minunkin peti oli annettu niille. Täällä pohjoisessa oli silloin tapana pestä navetat ja kalkita seinät aina kesäksi. Silloin ennen oli kesät paljon pidempiä, kuin nyt ja myös lämpimämpiä. Asuttiin kesät navetoissa ja nukuttiinkin siellä.

Niinpä minä suunnistin sinne haitari selässä. Mutta kun avasin eteisen oven, niin siellä makasi ukkoa ja akkaa "sikin sokin". Toiset kuorsasivat sikeässä unessa ja  toiset vilkaisivat minua ja hokivat "herra jeesus kiitetty". Ja navetan lattia oli ihan täynnä, eipä tahtonut jalansijaa löytää. Mutta siellä perällä oli kanakoppi, jossa minun 10-vuotias veljeni nukkui. Sieltä minä löysin "kylensijan" siksi aamuyöksi.

Mutta se aamuherätys. Se oli taas toinen juttu, kun ne seuravieraat haukkui minut syntisäkiksi ja saarnasi parannusta, tuomitsivat suoraan helvettiin. Ja sai siinä äitikin osansa, kun ei ollut osannut kasvattaa tytärtään "herran nuhteessa".

Mutta minähän olin vielä nuori. Huomenna jatkui vielä seurat ja taas oli talolla tanssit. Olihan siellä seuroissa nuoriakin päivällä ja illalla ne tuli tansseihin.

Siitä tanssimatkasta se alkoi se villitys ja sieltä talolta ei pitänyt enää mikään minua pois. Kyllä minä itseni sinne aina jotenkin järjestin.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1970-luvulla.