Elämää Perämeren rannalla 1920-luvulla

Tämä alkaa 1920-luvun alkuvuosilta. Tämä Simon kunta sijaitsee täällä Pohjanlahden pohjukassa, jota sanotaan Perämereksi. Täällä lähellä rantaa on kirkko ja työväentalo, noin 500 metriä toisistaan. Kylän edustalla on useita saaria, joista yhdellä sijaitsi Kemi-yhtiölle kuuluva Kallion saha.

Isäni oli kuollut vuonna 1917 ja olin saanut isäpuolen v. 1920. Olin silloin 11-vuotias. Isäpuoleni opetti minut kutomaan verkkoja. Hän kulki Kallion sahalla töissä ja vapaa-ajat kalasti mm. lohia. 

Ja niitä saatiin silloin. Ei ollut yhtään kesäistä päivää, että ei olisi ollut lohta ruokapöydässä. Jopa kyllästymiseen saakka. Yksikin kesä oli niin hyvä lohikesä, että isoimpien talojen emännät kulkivat seuraavan talven uusi musta "plyyssitakki" päällä.

Työväentalo sijaitsi aivan kotini lähellä. Olin saanut käydä siellä kesäjuhlissa ja teattereissa. Siitä on jo yli viisi vuosikymmentä. Siihen aikaan kulki kiertäviä teatteriseurueita. Kun kotoani annettiin näyttelijöille yösija, niin me saimme vapaaliput teatteriin. Näyteltiin Liitupiiriä, Jeppe Niilonpoikaa, Regina von Emeritsiä, Bajadeeriä ym. Tosin meille ei voitu majoittaa kun yksi pariskunta tai saattopa olla "susipariki" joskus. Ei meillä ollut antaa kuin yksi kamari, jossa oli yksi sänky. Ja meidän paras lakana siinä, jossa virkattu pitsi. Siinä luki: "Nuku suloisesti". 

Olin täyttänyt jo 18 vuotta, mutta tansseihin en ollut saanut mennä. Kyllä minua kovasti halutti mennä, varsinkin kesäiltoina. Sieltä kuului haitarin soitto meidän pihalle ja näin, kuinka sinne "lappoi" väkeä. Tyttöjä ja poikia, jotka olivat minua nuorempiakin. Isäpuoleni, jota kutsuimme sedäksi, sanoi, että sinne et mene kenkiä kuluttamaan. 

Mutta sitten minä keksin keinon, miten pääsen sinne. Oli nimittäin niin, että naapurissa asui pariskunta Helli ja Aarne. Aarne kulki sahan hinaajalla töissä ja joutui joskus olemaan öitä poissa kotoa . Minä sain kulkea Hellin yökaverina, niin sanottuna "pörönpönkkänä". Ja Helli opetti minut tanssimaan.

Ja kerran sattui niin onnellisesti, että talolla oli tanssit ja Aarne oli töissä. Me päätettiin Hellin kanssa, että nyt jos koskaan.

Setä oli päivällä töissä ja minä "hiissasin" pyhävaatteeni Hellin komeroon. Minun äitini tuli katsomaan, että mitä sinä niitä vaatteita tänne "hyyssäät". Minä sanoin, että me mennään illalla talolle tanssimaan. Äiti sanoi,että mene vaan, olethan sinä jo siinä iässä. Hän on ollut naimisissa jo 17-vuotiaana.

Niin sitä sitten mentiin talolle, kun ilta tuli. Helli lainasi minulle lippurahan. Ostettiin luukulta liput. Haitari soitti "Villiruusua" ja lattia oli jo tupaten täynnä tanssijoita. Sinne sekaan vaan "valssaamaan".

Ei siinä tarvinnut toista peliä "akkaparilla" tanssia. Kyllä kävi tuuri, ei viety vierestä. Ihan joka pelin sain mennä letit suorina. Pojat haki, tutut ja tuntemattomat. Minun vanhempi velipoika Leo soitti siellä haitaria. Kun soitettiin loppumarssi "Vapaa Venäjä", niin hän toi haitarin minulle ja sanoi, että vie tuo kotia, hän menee saatille ja tulee myöhemmin.

Sattui sitten niin, että Aarne olikin tullut kotiin ja minä läksin haitarin kanssa kotia.

Simo oli ns. lestadiolaispitäjä ja täällä pidettiin joka kesä kolmipäiväiset suviseurat eli "isot seurat". Silloin oli justiin se seura-aika. Kirkosta kuului virret ja saarnat meidän pihalle asti. Ja kun minun isäpuoli oli kotoisin Kuivaniemeltä, joka on naapurikunta, niin hänen sukulaiset ja tuttavat tulivat junalla tänne seuroihin. He olivat sen kolme päivää kirkossa ja meillä yötä. Ja sinä yönä heitä oli 13 henkeä meille majoitettuna ja minunkin peti oli annettu niille. Täällä pohjoisessa oli silloin tapana pestä navetat ja kalkita seinät aina kesäksi. Silloin ennen oli kesät paljon pidempiä, kuin nyt ja myös lämpimämpiä. Asuttiin kesät navetoissa ja nukuttiinkin siellä.

Niinpä minä suunnistin sinne haitari selässä. Mutta kun avasin eteisen oven, niin siellä makasi ukkoa ja akkaa "sikin sokin". Toiset kuorsasivat sikeässä unessa ja  toiset vilkaisivat minua ja hokivat "herra jeesus kiitetty". Ja navetan lattia oli ihan täynnä, eipä tahtonut jalansijaa löytää. Mutta siellä perällä oli kanakoppi, jossa minun 10-vuotias veljeni nukkui. Sieltä minä löysin "kylensijan" siksi aamuyöksi.

Mutta se aamuherätys. Se oli taas toinen juttu, kun ne seuravieraat haukkui minut syntisäkiksi ja saarnasi parannusta, tuomitsivat suoraan helvettiin. Ja sai siinä äitikin osansa, kun ei ollut osannut kasvattaa tytärtään "herran nuhteessa".

Mutta minähän olin vielä nuori. Huomenna jatkui vielä seurat ja taas oli talolla tanssit. Olihan siellä seuroissa nuoriakin päivällä ja illalla ne tuli tansseihin.

Siitä tanssimatkasta se alkoi se villitys ja sieltä talolta ei pitänyt enää mikään minua pois. Kyllä minä itseni sinne aina jotenkin järjestin.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1970-luvulla.