Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa

kuva WSOY

Lapsena Homeiran maailma rajoittui siihen, mitä hän näki kotinsa matalalla seinässä olevasta ikkunasta. Koti sijaitsi Neuvostoliiton miehittämässä Heratin kaupungissa Afganistanissa. Homeiran ollessa teini-iässä Afganistanissa oli noussut valtaan Taliban ja heidän ankarat lakinsa. Naiset ja tytöt eivät saaneet poistua kotoaan, muuten kuin sukulaismiestensä seurassa. Burkasta oli tullut pakollinen. Naisten kasvoja ja vartaloa ei saanut näkyä julkisesti.

Talibanit sulkivat myös kaikki tyttöjen koulut. Homeiran palava halu opiskeluun sai hänet kuitenkin pitämään salaa kotikoulua alueen tytöille.

 "Isoäitini uskoi, että vaikeimpia tehtäviä, joita Kaikkivaltias voi kenellekään määrätä, on elää tyttönä Afganistanissa."

*****

Talibanien tunkeutuessa taloihin etsimään aseita, televisioita ja kirjoja, Homeirankin perheessä tärkeät kirjat jouduttiin hautaamaan maahan. Iltaisin kotiinsa suljettuna Homeira toivoi, että hänkin haluaisi tulla haudatuksi yhdessä kirjojen kanssa. Niin epätoivoiseksi hän elämänsä tunsi muuttuneen.

"Maan alta kaivetun arkun kirjoissa kellään ei ollut burkaa. Niissä ei ollut tyttöjä, joita piiskattiin granaattipuun oksilla, eikä tyttöjä vaihdettu taistelukoiriin. Tyttöjä ei annettu kaupungin vanhalle uskonoppineelle, eivätkä piestyt tytöt hypänneet kaivoon välttääkseen kuoliaaksi kivitykseltä. Isä ei pakottanut tyttöjä pitämään poikien vaatteita ja esiintymään perheen poikana." 

Maan alle haudatuissa kirjoissa ihmiset kertoivat omasta elämästään. Äiti oli se ihminen, joka sai Homeiran miettimään kirjoittamista omasta elämästään. Mutta kuka näitä kirjoja lukisi, koska niiden julkaiseminen on tässä maassa kielletty?

"Sidomme sinun tarinasi näiden lintujen siipiin, niin ne lentävät maailman kaukaisiimpiinkin kolkkiin."

*****

Homeiran muutettua opiskelemaan ulkomaille, maailma naisille Afganistanin ulkopuolella tuntui lähes paratiisilta. Valmistuttuaan ja naimisiin mentyään Homeira palasi Iranista Kabuliin, jossa maailmaa hallitsivat miehet. Elämän afganistanilaisnaisena hän joutui katkerasti kokemaan synnytettyään poikansa.    

"Kun isäsi tuli verhon takaa, hänellä oli kädessään keltainen syntymätodistus. Otin todistuksen häneltä ja luin sen. Siinä oli sinun nimesi, isäsi nimi ja isoisäsi nimi. Mutta kukaan ei ollut kysynyt minun nimeäni. se oli tarpeeton. Katsoin sinua, ja mieleni teki piilottaa sinut takaisin kohtuuni, jotta voisit taas olla myös minun." 

*****

Pojan ollessa puolitoistavuotias Homeiran mies ilmoittaa löytäneensä itselleen uuden vaimon. Koska Homeiran ei suostu olemaan toinen vaimo, mies aikoo ottaa avioeron. Eron myötä Homeiran menettää kaikki oikeutensa äitinä heidän yhteiseen poikaansa, ja pojalle kerrotaan äidin kuolleen.

Tanssi moskeijassa on äidin kirje pojalleen, josta hän joutui vasten tahtoaan eroon.

"Kuulin, että sinulta on kysytty äidistäsi ja että itkit, kun sanoit, että äitisi on kuollut. Älä usko niitä puheita! En minä ole kuollut. Elän maanpaossa, paikassa, joka on omalla tavallaan kaunis: täällä on omat lakinsa ja omat ongelmansa. Mutta elän ikuisessa tuskassa, sillä täältä puuttuu se, mikä on minun elämälleni, sielulleni, kaikkein tärkeintä. Sinä et ole täällä."

*****

Tämä tositarinaan perustuva kirja oli syvästi koskettavaa luettavaa. Kerronnaltaan niin kovin kaunis, samalla kuitenkin niin järkyttävä ja surullinen kertomus kärsimyksistä. Kertomus maailmasta, jossa naisten kohtalona on elämä ilman ääntä, ilman mitään inhimillisiä oikeuksia. En löydä sanoja niille tuntemuksille, mitä tämä syvästi tunteisiin menevä kirja minussa herätti. Ihmisten elämää maassa, jossa naisen nimen mainitseminen perheen ulkopuolella on häpeä.

"Kunpa olisimme kaikki lintuja, 

niin voisimme lentää täältä pois." 

 

Homeira Qaderi

Tanssia moskeijassa

Afgaaniäidin kirje pojalleen

alkut. Dancing in the Mosque

suom. Irmeli Ruuska

WSOY 2022 

 

kuva Tim Schoon

Homeira Qaderi (s. 1980) on palkittu kirjailija ja rohkea naisten oikeuksien ja Afganistanin kansalaisyhteiskunnan puolustaja. Hän suoritti kirjallisuuden maisterin tutkinnon Teheranissa ja työskenteli Afganistaniin palattuaan opettajana Kabulin yliopistoissa. Qaderi on ollut aktiivinen jäsen kotimaansa kansallisoikeusliikkeessä ja puhunut usein kansainvälisissä konferensseissa parantaakseen afganistanilaisnaisten asemaa. Hän toimi 2010-luvulla sekä työ- ja sosiaaliministerin että opetusministerin neuvonantajana. Homeira Qaderi ja hänen poikansa olivat viimeisiä afganistanilaisia, jotka pääsivät pakoon Talibanin vallan alle uudelleen joutuneesta Kabulista syyskuussa 2021.
 

#lukumatkamenneisyyteen23 kohta 2. ( kirjassa kirjoitetaan tai luetaan kirje)

 

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

kuva Otava

    Khaled Hosseini

    Ja vuoret kaikuivat

    alkuteos: And the Mountains Echoed 2013

    suom. Katariina Kaila

    Otava 2013

 

 

 

 

 

Khaled Hosseini on Kaliforniassa asuva kirjailija ja lääkäri. Hän on syntynyt Afganistanissa Kabulissa vuonna 1965, mutta pakeni vuonna 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Hossenin aiemmat romaanit Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat kansainvälisiä myyntimenestyksiä, ja ne on käännetty neljällekymmenelleviidelle kielelle. Vuonna 2006 Khaled Hosseini nimitettiin YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettilääksi.

*****

Abdullah ja Pari elävät pienessä Shadbaghin kylässä Afganistanissa. Abdullah hoiti sisartaan ja oli valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa. Hän keräsi vanhaan teerasiaan Parille erivärisiä ja -muotoisia sulkia, joista Pari ilahtui. Pari rakasti myös vanhaa kulkukoiraa, jota kylän lapset kivittivät. Koira seurasi Parin kannoilla päiväkaudet ja asettui iltaisin oven ulkopuolelle odottamaan aamua.

Lasten äiti oli kuollut synnyttäessään Paria.  Äiti, jonka kasvot Abdullah hädin tuskin muisti kolmen vuoden jälkeen. Hän muisti vain miten äiti oli silittänyt hänen poskeaan ennen nukkumaanmenoa ja tuutulaulun, mitä äiti oli laulanut.  

Löysin surullisen keijun siimeksessä paperipuun. 

Tiedän surullisen keijun jonka tuuli puhalsi pois.  

Tätä laulua Abdullah lauloi Parille iltaisin, heidän maatessaan päät yhdessä, jalat toisiinsa kietoutuneina. 

Nyt heillä oli äitipuoli Parwana, joka joutui omien lastensa lisäksi hoitamaan nyt Abdullahia ja Paria, toisen naisen tähteitä.  Ja Kabulin matkan jälkeen Abdullah todella ymmärsi Parwanan sanat: " Sen täytyi olla hän. Olen pahoillani, Abdullah. Se ei voinut olla kukaan muu." 

Lasten isällä oli tapana kertoilla heille iltaisin tarinoita. Edellisenä iltana, ennen sisarusten matkaa isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin, isä kertoo heille tarinan. Kolmevuotias Pari nukahtaa kesken kerronnan, mutta Abdullah haluaa kuulla kaiken tuosta hirviötarinasta. Aavistamatta, että hänen ja Parin yhteinen elämä on pian päättymässä.

Tarina hirviöstä, joka vaelsi maan päällä, monilapsisen perheen isästä ja perheen kuopuksesta, kolmivuotiaasta Qais-pojasta. Tarina isästä, jonka rakkautta poikaansa kohtaan hirviö koettelee. Valitseeko tarinan isä itsekkäästi pojalleen ankaran elämän köyhyydessä, kuoleman kuivuudessa ja nälässä vai epäitsekkäästi  mahdollisuuden hyvään ja armeliaaseen elämään? Erotessaan pojastaan he eivät koskaan enää tapaisi? Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja. 

Abdullah, ymmärrätkö, että se oli armollinen teko? Antaa juomaa, joka pyyhkii pois muistot?

Kuinka todelta nuo isän lauseet tuntuivat luettuani kirjan viimeiset sivut. Tarinan kautta isä mielessään aneli pojaltaan hyväksyntää edessä olevalle teolleen, jota hän tiesi katuvansa koko lopun elämäänsä.

Aamulla isä lähtee raskaalle matkalle aavikon halki vetäen perässään kärryjä, joissa Pari istuu ja välillä myös Abdullah. Usean päivän kestävän matkan jälkeen isä ja lapset saapuvat Kabuliin, jossa heitä odottaa Nabi-eno, joka vie heidät hienoon ja isoon taloon. Eno toimii autonkuljettajana talon isäntäväelle.

Sabur, työtä vailla oleva isä, joutuu tekemään karun päätöksen, jotta perhe selviytyisi tulevasta talvesta: "Sormi oli leikattava irti, jotta käsi säästyisi".

"En käsitä vieläkään, miksi hän päätti tuoda tyttärensä Shadbaghista kävellen. Tai miksi hän salli Abdullahin tulla mukaan. Ehkä hän halusi viettää tyttärensä kanssa sen lyhyen yhteisen ajan, joka heillä oli vielä jäljellä. Ehkä ankara matka oli katumusharjoitus. Tai ehkä kyse oli ylpeydestä: hän ei halunnut kyyditsijäksi miestä, joka oli ostamassa hänen tyttärensä."

Jälkikäteen palattuaan takaisin kylään Abdullahin isä Sabur näytti kutistuneen, hän raahusti ilman päämäärää synkistynein kasvoin. Kukaan kylässä ei puhunut enää Parista. Kukaan ei maininnut hänen nimeään, tyttö oli kokonaan kadonnut heidän elämästään. Vain Shujassa Abdullah näki heijastuman omasta surustaan. Koira kulki istumassa surullisesti valittaen oven edessä, kunnes se monen viikon jälkeen jolkotti kohti kukkuloita, eikä kukaan kylässä enää nähnyt sitä.

Parin elämä jatkuu ensin Kabulissa ja sitten Pariisissa Nila Wahdatin tyttärenä, jonne he muuttavat Nilan aviomiehen kuoltua. Pari on silloin kuusivuotias. Abdullahin elämä vie Yhdysvaltoihin, jossa hän perustaa vaimonsa Sultanan kanssa ravintolan. Kommunistien vallattua Afganistanin he saivat turvapaikan USA:ssa, kun heidän tyttärensä Pari syntyy.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Pari saa puhelun Markos Varvarikselta ja hänen elämänsä ja heikot muistikuvansa varhaisesta lapsuudesta alkavat nousta muistin hämäryydestä, nähtyään puistossa vanhan naisen koiran; ....iso, ilkeä, likainen ja pörröinen, ja sen häntä ja korvat ovat vahingoittuneet. Ja kerran nähdessään puistossa nuoren äidin vetävän lastaan punaisissa kärryissä. ...vaan pienet punaiset kärryt, joissa on kitisevät renkaat, pomppimassa leviävän pilviharson alla, ylös mäkiä ja taas kuivuneisiin rotkoihin, ylös ja alas pitkin okranvärisiä kukkuloita, jotka nousevat näkyviin ja katoavat pois. 

Hahmo. Yhtä aikaa pehmeä ja kova. Pehmeä käsi hänen omassaan. Kovat polvet, joita vasten hän painoi poskensa. Hän etsii hahmon kasvoja,mutta ne pakenevat häneltä, liukuvat pois aina kun hän kääntyy katsomaan. Pari tuntee aukon avautuvan sisällään. Hänen elämästään on aina puuttunut jotain. Jotenkin hän on aina tiennyt sen."Veli".

Ja hän alkaa laulaa persiankielellä: Tiedän surullisen keijun jonka tuuli puhalsi pois.     Hän on varma, että laulussa on aiempikin säe, hän ei vain muista sitä. 

Kahden, kohtalon erilleen kuljettaman sisaruksen surullisen ja koskettavan tarinan päätteeksi Pari löytää tuon aiemman säkeen lapsuutensa tuutulaulusta, jonka veli oli hänelle opettanut: Löysin surullisen keijun siimeksestä paperipuun. 

Veljen säilyttämä sulkia sisältävä vanha teerasia, Pari ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa? "Ymmärrän vain sen, että kun kadotimme toisemme, Abdullah menetti enemmän kuin minä. Minä olin onnekas, koska olin niin nuori ... Minulla oli unohtamisen ylellisyys, hänellä ei."

Surulliseksi lopuksi myös veli sai unohtamisen ylellisyyden, kaiken vuosikymmeniä kestäneen kaipauksen ja muistamisen jälkeen : Baba vain reagoi hänen lämpimään kosketukseensa ja hellyydenosoitukseensa. 

Tämä kirja oli Khaled Hosseinin sydäntäriipaisevan tunteellinen ja surullinen, mutta kuitenkin niin optimistinen tarina oikeasta rakkaudenteosta ja tuskallisesta valinnasta. Ja kuten aiemmin lukemassani Tuhat loistavaa aurinkoa Hosseini vei minut tälläkin tarinallaan Afganistanin karuihin, mutta niin kauniisiin maisemiin. 

Kuten leiriytyminen aavikkomatkalla Kabuliin;  Abdullah hengitti aavikkopölyn kuparista tuoksua ja katsoi taivasta, joka oli täynnä jääkiteitä muistuttavia tuikkivia tähtiä. Kapea sirppi reunusti kuunhimmeänä hohtavaa, aavemaista kehrää. 

 

Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty. 

Tapaan sinut siellä.

Out beyond ideas of wrongdoing and rightdoing there is a field. 

I ´ll meet you there.

Rumi

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

kuva Otava

  Khaled Hosseini

  Tuhat loistavaa aurinkoa

  englanninkielinen alkuteos 2007 :

  A thousand Splendid Suns

  Suom. Kristiina Savikurki

  Otava 2008

  399 sivua

 

 

 

Khaled Hosseini on syntynyt 1965 Kabulissa Afganistanissa. Hänen isänsä oli diplomaatti ja työskenteli Afganistanin ulkoministeriön palveluksessa. Äiti oli historian ja persiankielen opettaja kabulilaisessa oppikoulussa. Vuodet 1970-73 perhe asui Teheranissa, jossa isä työskenteli Afganistanin suurlähetystössä. Vuodesta 1976 asemapaikka oli Pariisi. Khaled Hosseini asuu Kaliforniassa ja työskentelee sisätautilääkärinä. Hän on naimisissa, perheessä on kaksi lasta ja kotikielenä on persia. Khaled Hosseini kävi Afganistanissa ensimmäisen kerran 27 vuoden jälkeen keväällä 2003.

Vangitseva tarina sijoittuu Afganistanin lähihistoriaan. Se kattaa yli kolmekymmentä vuotta kuvaten sekä sotaa Neuvostoliittoa vastaan että talebanin hirmuhallinnon. Naisten osa kaiken keskellä on kurjista kurjin.

Kirja on tarina kahden naisen elämää kuvaavasta arjesta väkivaltaisen miehen vaimoina. Vanhempi naisista Mariam naitetaan jo 15-vuotiaana kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Mutta jo aiempi elämä on ollut Mariamille täynnä murhetta. Hänellä on kuitenkin unelmia tulevaisuudestaan, mutta ne muuttuvat arjeksi hellan ja nyrkin välissä. 

Kun Rashid ottaa toiseksi vaimokseen nuoren Lailan, Mariamin elämä muuttuu. Mariamille Laila on kuin syntymättä jäänyt tytär ja Lailalle Mariam on äiti. He unelmoivat modernin nykyaikaisen afganistanilaisnaisen elämästä, mutta se ei toteudu kummankaan kohdalla. Burga antaa heille suojaa ja naisina rauhaa, mutta se myös vangitsee ja alistaa heitä. 

"On vain yksi asia, yksi ainut taito jota meidän kaltaisemme nainen elämässä tarvitsee, eikä sitä opeteta koulussa ... vain yksi taito. Ja se on tämä: `tahamul´. Kyky sietää ... se on meidän osamme elämässä Mariam. Tällaisten naisten osa. Me kärsimme ja kestämme. Muuta meillä ei ole."

Kirjasta välittyy myös kahden eri-ikäisen naisen ystävyys ja toisesta huolehtiminen, kun he yrittävät selviytyä raa´an väkivallan keskellä muurien ympäröimän kotinsa vankeina. Kaiken kärsimyksen jälkeen kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. 

Ja kaiken sen sotimisen, kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Afganistan on kuitenkin näille ihmisille kotimaa, rakkain paikka maailmassa. 

 

"Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katolla himertävät,

 tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa kätkeytyvät"

"One could not count the moons, that shimmer on her roofs.

 And the thousand splendid suns that hide behind the walls."

 

Sa´ib-e Tabrizin 1600-luvulla kirjoitettu runo Kabulista