kuva WSOY |
Lapsena Homeiran maailma rajoittui siihen, mitä hän näki kotinsa matalalla seinässä olevasta ikkunasta. Koti sijaitsi Neuvostoliiton miehittämässä Heratin kaupungissa Afganistanissa. Homeiran ollessa teini-iässä Afganistanissa oli noussut valtaan Taliban ja heidän ankarat lakinsa. Naiset ja tytöt eivät saaneet poistua kotoaan, muuten kuin sukulaismiestensä seurassa. Burkasta oli tullut pakollinen. Naisten kasvoja ja vartaloa ei saanut näkyä julkisesti.
Talibanit sulkivat myös kaikki tyttöjen koulut. Homeiran palava halu opiskeluun sai hänet kuitenkin pitämään salaa kotikoulua alueen tytöille.
"Isoäitini uskoi, että vaikeimpia tehtäviä, joita Kaikkivaltias voi kenellekään määrätä, on elää tyttönä Afganistanissa."
*****
Talibanien tunkeutuessa taloihin etsimään aseita, televisioita ja kirjoja, Homeirankin perheessä tärkeät kirjat jouduttiin hautaamaan maahan. Iltaisin kotiinsa suljettuna Homeira toivoi, että hänkin haluaisi tulla haudatuksi yhdessä kirjojen kanssa. Niin epätoivoiseksi hän elämänsä tunsi muuttuneen.
"Maan alta kaivetun arkun kirjoissa kellään ei ollut burkaa. Niissä ei ollut tyttöjä, joita piiskattiin granaattipuun oksilla, eikä tyttöjä vaihdettu taistelukoiriin. Tyttöjä ei annettu kaupungin vanhalle uskonoppineelle, eivätkä piestyt tytöt hypänneet kaivoon välttääkseen kuoliaaksi kivitykseltä. Isä ei pakottanut tyttöjä pitämään poikien vaatteita ja esiintymään perheen poikana."
Maan alle haudatuissa kirjoissa ihmiset kertoivat omasta elämästään. Äiti oli se ihminen, joka sai Homeiran miettimään kirjoittamista omasta elämästään. Mutta kuka näitä kirjoja lukisi, koska niiden julkaiseminen on tässä maassa kielletty?
"Sidomme sinun tarinasi näiden lintujen siipiin, niin ne lentävät maailman kaukaisiimpiinkin kolkkiin."
*****
Homeiran muutettua opiskelemaan ulkomaille, maailma naisille Afganistanin ulkopuolella tuntui lähes paratiisilta. Valmistuttuaan ja naimisiin mentyään Homeira palasi Iranista Kabuliin, jossa maailmaa hallitsivat miehet. Elämän afganistanilaisnaisena hän joutui katkerasti kokemaan synnytettyään poikansa.
"Kun isäsi tuli verhon takaa, hänellä oli kädessään keltainen syntymätodistus. Otin todistuksen häneltä ja luin sen. Siinä oli sinun nimesi, isäsi nimi ja isoisäsi nimi. Mutta kukaan ei ollut kysynyt minun nimeäni. se oli tarpeeton. Katsoin sinua, ja mieleni teki piilottaa sinut takaisin kohtuuni, jotta voisit taas olla myös minun."
*****
Pojan ollessa puolitoistavuotias Homeiran mies ilmoittaa löytäneensä itselleen uuden vaimon. Koska Homeiran ei suostu olemaan toinen vaimo, mies aikoo ottaa avioeron. Eron myötä Homeiran menettää kaikki oikeutensa äitinä heidän yhteiseen poikaansa, ja pojalle kerrotaan äidin kuolleen.
Tanssi moskeijassa on äidin kirje pojalleen, josta hän joutui vasten tahtoaan eroon.
"Kuulin, että sinulta on kysytty äidistäsi ja että itkit, kun sanoit, että äitisi on kuollut. Älä usko niitä puheita! En minä ole kuollut. Elän maanpaossa, paikassa, joka on omalla tavallaan kaunis: täällä on omat lakinsa ja omat ongelmansa. Mutta elän ikuisessa tuskassa, sillä täältä puuttuu se, mikä on minun elämälleni, sielulleni, kaikkein tärkeintä. Sinä et ole täällä."
*****
Tämä tositarinaan perustuva kirja oli syvästi koskettavaa luettavaa. Kerronnaltaan niin kovin kaunis, samalla kuitenkin niin järkyttävä ja surullinen kertomus kärsimyksistä. Kertomus maailmasta, jossa naisten kohtalona on elämä ilman ääntä, ilman mitään inhimillisiä oikeuksia. En löydä sanoja niille tuntemuksille, mitä tämä syvästi tunteisiin menevä kirja minussa herätti. Ihmisten elämää maassa, jossa naisen nimen mainitseminen perheen ulkopuolella on häpeä.
"Kunpa olisimme kaikki lintuja,
niin voisimme lentää täältä pois."
Homeira Qaderi
Tanssia moskeijassa
Afgaaniäidin kirje pojalleen
alkut. Dancing in the Mosque
suom. Irmeli Ruuska
WSOY 2022
kuva Tim Schoon |
Homeira Qaderi (s. 1980) on palkittu kirjailija ja rohkea naisten oikeuksien ja Afganistanin kansalaisyhteiskunnan puolustaja. Hän suoritti kirjallisuuden maisterin tutkinnon Teheranissa ja työskenteli Afganistaniin palattuaan opettajana Kabulin yliopistoissa. Qaderi on ollut aktiivinen jäsen kotimaansa kansallisoikeusliikkeessä ja puhunut usein kansainvälisissä konferensseissa parantaakseen afganistanilaisnaisten asemaa. Hän toimi 2010-luvulla sekä työ- ja sosiaaliministerin että opetusministerin neuvonantajana. Homeira Qaderi ja hänen poikansa olivat viimeisiä afganistanilaisia, jotka pääsivät pakoon Talibanin vallan alle uudelleen joutuneesta Kabulista syyskuussa 2021.
#lukumatkamenneisyyteen23 kohta 2. ( kirjassa kirjoitetaan tai luetaan kirje)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti