Syksyn 2021 kirjauutuuksia

 Syksyn 2021 kirjauutuuksista löysin paljon mielenkiintoista luettavaa.

Gummerus

kuva Gummerus

 

 Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva 

Ilmestyy elokuussa 2021.

Veteen piirretty viiva käsittelee valheen ja totuuden välistä hienovaraista eroa. Se on ihailtavan tarkkanäköinen kuvaus perheestä käännekohdassa.

kuva Gummerus

Winston Graham: Poldark Laululintu

Ilmestyy elokuussa 2021.

Rakastetun Poldark-saagan 12. ja viimeinen osa vie lukijansa Cornwallin rannikolta 1800-luvun alun kuohuvaan Eurooppaan.

kuva Gummerus

Natasha Lester: Diorin salaisuus

Ilmestyy syyskuussa 2021

Muotikonservaattori Kat Jourdan löytää isoäitinsä syrjäiseltä mökiltä mittaamattoman arvokkaan Diorin leninkien kokoelman. Hän alkaa kuumeisesti selvittää, miten ihanat muotiluomukset ovat päätyneet hänen isoäitinsä huomaan.

kuva Gummerus

Matti Rönkä: Surutalo

Ilmestyy syyskuussa 2021

Surutalo on lähelle tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät.

kuva Gummerus

Anna Jansson: Kuolon kosketus

Ilmestyy elokuussa 2021 

Gotlantia riivaa murhanhimoinen kostaja. Raiskauksesta epäiltyjä miehiä löytyy kuolleena ja jokaisen ruumiin vieressä on keritsimet.

Bazar

kuva Bazar

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Ilmestyy syyskuussa 2021

Kiivilinnun kutsu jatkaa lukijoiden sydämet vienyttä, Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukusaagaa ja vie lukijan unohtumattomalle matkalle tietään kotiin etsivän nuoren naisen kanssa.

kuva Bazar

Lucinda Riley: Oliivipuu

Ilmestyy lokakuussa 2021 

Oliivipuu on kertomus perheestä, ystävistä ja rakastetuista, paahteisista päivistä ja vanhan oliivipuun varjoissa viihtyvistä salaisuuksista.

kuva Bazar

Leah Mercer: Sinä olet arvoitus

Ilmestyy heinäkuussa 2021

Mitä jos heräisit elämään, jota et tunnista omaksesi? Sinä olet arvoitus on riipaiseva romaani elämän merkityksekkäimmistä valinnoista. 

Tammi 

kuva Tammi

Elly Griffiths: Musta enkeli

Ilmestyy syyskuussa 2021 

Kymmenennessä Ruth Galloway-mysteerissä uppoudutaan italialaisen pikkukaupungin menneisyyteen. 

kuva Tammi

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Ilmestyy marraskuussa 2021 

Syyspäiväntasaus on perinteinen juhla Doggerlandissa, mutta tragedia iskee varoittamatta ilonpidon keskelle. Onko kyseessä viharikos vai jotain muuta?

kuva Tammi

Ninni Schulman: Tervetuloa kotiin

Ilmestyy syyskuussa 2021 

Painajaisten luokkakokous. Tervetuloa kotiin muistuttaa, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

kuva Tammi

Anne B. Radge: Talon tytär

Ilmestyy elokuussa 2021 

Berliininpoppelit-sarjan päätösosa. Se tarjoaa monimutkaisia, kipeitäkin perhesuhteita, epäsovinnaisia henkilöitä ja suurella rakkaudella kuvattua maaseudun elämää.

kuva Tammi

Saija Kuusela: Katse

Ilmestyy elokuussa 2021 

Saija Kuuselan vahva esikoisdekkari kuljettaa lukijansa Pohjois-Norjaan, missä mereltä vihmova tuuli piiskaa kasvoja ja ympärillä hehkuvat karun kauniit tunturit. Katse on tarina rakkaudesta, polttavasta intohimosta, petoksesta, kostosta ja jokaisessa meistä asuvasta pimeydestä.

WSOY

kuva WSOY

Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

 

Ilmestyy marraskuussa 2021

 

Poliisi Emma Sköldin ensimmäinen, ennen suomentamaton juttu. Kuuluisa näyttelijätär löytyy tajuttomana Tukholman ylellisestä Yasuragi-kylpylähotellista.

 

kuva WSOY

 Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä

Ilmestyy marraskuussa 2021

Emma Sköld-sarjan toisessa osassa kilpajuoksuun osallistuu kuolema.

 

kuva WSOY

 Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja

Ilmestyy lokakuussa 2021

Koulun suunnistuspäivän jälkeen metsästä löytyy kuollut poika: ruumis on pahoinpidelty ja arvoesineet ovat kadoksissa.

kuva WSOY

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Ilmestyy elokuussa 2021

 

 Arvaamaton tuuli ja kesyttämätön luonto: kun Ernt Allbright palaa Vietnamin sodasta traumatisoituneena miehenä vuonna 1974, hän päättää hetken mielijohteesta muuttaa Alaskaan ja ottaa vaimonsa Coran ja tyttärensä Lenin mukaan, halusivat nämä tai eivät. 

 

Otava 

kuva Otava

Ann Cleeves: Kulovalkea

Ilmestyy lokakuussa 2021

Komisario Jimmy Perez palaa Shetlanninsaarille tutkimaan uransa häiritsevintä juttua. Kulovalkea on rakastetun Shetlanti-dekkarisarjan huikea jännittävä päätösosa.

 

kuva Otava

 

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli

Ilmestyy elokuussa 2021

Kolme naista, jotka ovat tuntemattomia toisilleen mutta kytkeytyvät saman miehen kuolemaan.

Myllylahti

 

kuva Myllylahti

Jaana Lehtiö: Mitä mieleen jää

 

Ilmestyy elokuussa 2021 

 

Koukuttava jännitysromaani mullan alta paljastuvasta mysteeristä, joka saa vuosikymmenien padot murtumaan.

*****

 

Näihin kirjoihin haluan tutustua, tuskin maltan odottaa syksyn pimeitä iltoja. Ja lisää uutuuksia minun makuuni on vielä tulossa 😍

Ragnar Jónasson: Pimeys

kuva Tammi Kustannus

 

 Islanninkielinen alkuteos: Dimma 2015

 Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen

 Tammi 2021

 238 sivua 

 

 

 

 

 

 

 

Ragnar Jónasson on islantilainen rikoskirjailija ja juristi. Hänen kirjojaan on käännetty 23 kielelle ja myyty yli miljoona kappaletta. Hän on kääntänyt Agatha Christietä islanniksi ja perustanut Reykjavik Noir-kirjallisuusfestivaalin. Hän asuu Reykjavikissa vaimonsa ja tyttäriensä kanssa. 

= Ragnar Jonassonin Hulda-sarja on jo aiemmin menestystä keränneen kirjailijan suuri kansainvälinen läpimurto. Sarja kulkee ajassa taaksepäin: toinen osa Saari tapahtuu Huldan ollessa viisissäkymmenissä ja kolmas osa Sumu vielä kymmenen vuotta aiemmin. Kirjoista on tulossa myös tv-sarja.=

= Hulda Hermannsdóttirin pitkä ura Reykjavikin poliisissa on päättymässä ennenaikaiseen eläkkeeseen, kun nuoremmat työntävät hänet tieltään. Hän päättää käyttää viimeiset työpäivänsä kadonneen nuoren turvapaikanhakijan tapauksen tutkimiseen. Samaan aikaan Huldan on myös päätettävä, onko olemassa rikoksia, joiden kohdalla on syytä antaa armon käydä oikeudesta. Aika käy kuitenkin vähiin, ja kollegatkin tuntuvat vastustavan Huldan tutkimuksia. Mutta hän ei aio antaa periksi. Kerran elämässään hän on tehnyt suuren virheen, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan kuolemaansa saakka. Tällä kertaa Hulda aikoo varmistaa, että syyllinen saadaan kiinni. Maksoi mitä maksoi. =

Hulda on muuttanut omakotitalosta meren rannalta pieneen kerrostaloasuntoon korkealle 5. kerrokseen. Maisemaa on nyt kaupungin kadut ja kerrostalot. Nyt Hulda pelkää yksinäisyyttä ja yksinoloa. Eikä hän ole enää tervetullut työpaikalleenkaan, hänen tilalleen on jo valittu uusi nuori mies. Mutta Hulda ei halua vielä lähteä. Hän saakin jäädä vielä pariksi viikoksi ja tutkia mitä vain keskeneräistä tapausta.

"Hyvä. Yritän puuhastella jotain", Hulda sanoo viileästi."

Kirkkaanvihreällä, kahdeksankymmenluvulta olevalla autollaan, kaksiovisella tsekkiläisellä Skodallaan, hän lähtee tutkimusmatkoilleen.

Kirja kertoo Huldan kolmesta viimeisestä työpäivästä.                                               Hän alkaa tutkimaan kadonneen turvapaikanhakijan kesken jätettyä tutkimusta. Miksi Venäjältä tullut Elena oli hukuttautunut, kuten tutkimuksen loppuraportissa luki, vaikka hän oli saamassa myönteisen turvapaikkapäätöksen? 

Työkaveritkaan eivät ole halukkaita muistelemaan tapausta.

"Ilme Karenin kasvoilla oli tyhjä. Hän vilkaisi kelloaan, väläytti Huldalle hymyn ja ilmiselvästi halusi häipyä paikalta niin pian kuin suinkin. Piinallisen hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: `En usko voivani auttaa sinua. En ole kuullut asiasta aiemmin ja teen nykyään ihan muita töitä´."

Jo toinen Huldan työkavereista kieltäytyi muistamasta tapausta! 

Kirjassa on myös takautumia Huldan lapsuudesta. Äidin huoli lapsesta, rahasta ja tulevaisuudesta oli läsnä joka päivä.

"Elämä lapsen kanssa oli vakiintunut uomiinsa. Siitä ei kuitenkaan ollut tullut elämää, josta nuori äiti oli unelmoinut, vaan pelkkää päättymätöntä taistelua. Pienokainen voi huonosti, oli ärtyisä ja etäinen, mutta äiti koetti parhaan kykynsä mukaan hoivata häntä ja osoittaa hänelle rakkauttaan."

"Kumpikaan heistä, ei nuori äiti eikä lapsen isoisä , sanonut ääneen sitä, minkä he molemmat tiesivät: he tulisivat myymään tytön summasta, joka oli niin huomattava, että se muuttaisi heidän elämänsä suunnan."

"Hän ei halunnut mennä sisälle. Eikä hän halunnut jättää tytärtään, pikku Huldaa, heidän luokseen asumaan."

" `Lähden kotiin´, hän toisti, `ja Hulda tulee minun kanssani´."

"Nuori äiti piteli tytärtään lujasti kiinni eikä aikonut milloinkaan, koskaan päästää irti."

Huomasin, että minulle tämä kirja oli erilainen dekkari. Kiinnostukseni keskittyi enemmänkin Huldan tarinaan, kuin varsinaiseen rikoksen tutkimiseen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Ja lopuksi jäin miettimään, kuka lopulta selvittää venäläisen Elenan kohtalon? Huldahan sai selvitettyä oman tutkimuksensa.

kuva Tammi

 

Ensimmäinen lukemani islantilaiskirjailijan teos. Ja heti "osu ja uppos", tykästyin kovasti 😊

Mielenkiinnolla odotan seuraavaa toista osaa Hulda-sarjaan. Onneksi se ilmestyy jo lokakuussa 2021. 

 

Winston Graham: Kaksiteräinen miekka

kuva: Gummerus Kustannus

  

  Englanninkielinen alkuteos: The Twisted Sword 1990

  Suomentaneet: Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

  Gummerus 2021

  710 sivua

 

 

 

 

 

 

Winston Graham (1908-2003) oli 1900-luvun menestyksekkäimpiä  ja tuotteliaimpia englantilaisia  kirjailijoita. Graham tunnetaan ennen  muuta Cornwalliin sijoittuvasta historiallisesta Poldark-sarjastaan,  joka on sovitettu jo kahdesti tv-sarjaksi.

Kaksiteräinen miekka on tv-sarjanakin tunnetun Poldark-saagan tapahtumarikas ja koskettava yhdestoista, toiseksi viimeinen osa.

- Cornwall v. 1815.

Ross Poldark saa määräyksen matkustaa Pariisiin seuraamaan tulenarkaa poliittista tilannetta. Arki Pariisissa alkaa hyvin ja Demelza nauttii seurapiirielämästä, kunnes sana Napoleonin paosta ja armeijan noususta alkaa kiiriä. Ross pidätetään vakoojana, kun Demelza ja lapset pakenevat Belgiaan. Kotirintamalla Clowancen aviomies Stephen Carrington pyrkii rikastumaan sodan varjolla. Samaan aikaan onnensa kukkuloilla oleva Jeremy Poldark kutsutaan sotavoimiin ja lähetetään Waterloon taisteluun. Sota ravistelee koko Cornwallia, ja sillä on kohtalokkaita seurauksia myäs Poldarkien perheelle. -

Ross lähetetään Pariisiin erikoistehtäviin Liverpoolin, pääministerin, toimesta.

" Mikäli otatte tehtävän vastaan, toimenkuvanne olisi täysin epämuodollinen."

Rossia pyydetään ottamaan Demelza ja lapset mukaan, jotta vaikuttaisi, että he ovat lomailemassa. Rossin tehtävä on vierailla Ranskan armeijan joukkojen luona eri kohteissa ja raportoida Liverpoolille käsityksensä vallitsevasta mielialasta. Demelza viihtyy hyvin Pariisissa ja nauttii seurapiirielämästä.

Elban saarelle karkoitettu Napoleon onnistui pakenemaan Ranskaan ja sai häntä vastaan lähetetyt ranskalaiset sotajoukot puolelleen. Bonaparte sai vallattua Pariisin ja suuren osa Ranskaa.

Demelza joutuu pakenemaan lastensa kanssa Pariisista Belgiaan. Samaan aikaan Ross Poldark otetaan vangiksi, häntä syytetään vakoilusta.

Yksi kirjan mieleenpainuvin henkilö oli mielestäni Rossin ja Demelzan nuorin tytär Isabella Rose, vasta 13-vuotias.

Matkatessaan hevosvaunuilla Belgiaan he yöpyivät majatalossa Royessa. Yllättäen Napoleonin puolalaiset peitsimiehet tulivat samaan majataloon. Demelzan seuruetta kuljettavissa vaunuissa matkasi myös pieni musta laatikko.

"Kun vihdoin ymmärrettiin,että Bonaparte valtaisi Pariisin, oli kaksi asiaa, joiden ei haluttu päätyvän hänen käsiinsä: kuningas ja kruununjalokivet." 

Juuri kun peitsimiehet alkoivat murtaa mustaa laatikkoa auki pihdeillä, Isabella Rose alkoi soittaa cembaloa.

"Samassa avoimen oven kautta alakerrasta alkoi kantautua musiikkia. Soitto ei kuitenkaan ollut yhtä varovaista ja hillittyä kuin ennen illallista. Vanhaa soitinparkaa taottiin nyt raivokkaasti. Sitten kuului tytön laulua - vahva ja soinnikkaan soinniton ääni oli epäilyksettä Isabella Rosen ääni. Mitä hän oikein lauloi? Ei ainakaan lempeätahtista, kaupunkilaishiirestä ja maalaishiirestä kertovaa sävelmää. Laulu oli tunnettu aiemmin nimellä Chant de l´Armée du Rhin, mutta siitä oli kauan sitten leivottu vallankumouksen ja tasavaltalaisuuden tunnussävel, ja Isabella Rose oli oppinut sen Etienneltä, paatuneelta jakobiiniltä."

Puolalaismiehet  pysähtyivät kuuntelemaan ja yhtyivät lauluun.

"He puhuivat jotain omalla kielellään. Heidän välillään vaikutti olevan erimielisyyksiä. Sitten vaalea upseeri totesi ykskantaan jotain alaiselleen ja asia jäi siihen. Hän kääntyi katsomaan kahta naista, jotka seisoivat hänen edessään uhmakkaasti. Tumma mies laski pihdit käsistään, pyyhkäisi univormuaan ja poistui. Upseeri sanoi jotain Jodielle, mutta puolaksi. Hän kumarsi vielä kerran Demelzalle ja meni toverinsa perässä ulos sulkien oven takanaan." 

Alakerrassa miehet kokoontuivat kuuntelemaan soittoa, jota Demelza seurasi huolestuneena porraskaiteen takaa.

"Täältä saattoi juuri ja juuri nähdä huoneeseen, jossa Bella istui cembalon ääressä. Demelza erotti tummat hiuskiehkurat, rusettinauhat ja hoikan tytön yläselän - kaikki muu jäi harteikkaiden sotilaiden taakse."

Soiton loputtua miehet tyhjensivät olutkolpakkonsa ja lähtivät hevosten kaviot kopisten mukulakivikatua pitkin eteenpäin.

Bella hyppelehti äitinsä luo yläkertaan.

"Äiti, eikö ollutkin hauskaa! Ja - tiedätkö mitä - he kaikki antoivat minulle suukon!"

Isabella Rose oli soitollaan pelastanut kruununjalokivet. 

"Taivas häntä siunatkoon", Jodie sanoi. " Hän taisi pelastaa meidät!"  

Waterloon taistelu koitui kohtalokkaaksi Poldarkien perheelle. Lopulta Napoleonin armeija hävisi taistelun. Hän antoi miestensä paeta ja yritti itsekin paeta, mutta joutui antautumaan. Hänet vangittiin ja vietiin Saint Helenan saarelle.

Mutta elämä jatkui Cornwallin nummilla. 

Katsottuani vuosia sitten tv-sarjan Poldark, kiinnostuin myös Grahamin Poldark-kirjoista. Pidän kovasti historiallisesta kaunokirjallisuudesta ja etenkin nämä tarinat tempaavat helposti mukaansa. Nytkin huomasin, että minun piti päivittää tietojani Napoleon Bonapartesta ja Waterloon taistelusta. Olivat jo osittain unohtuneet muinoisista kouluajoista.

Tässä(kään) kirjassa nuo kuvaukset sodinnan keskeltä eivät olleet mitenkään raakoja. Mutta kuitenkin parasta antia minulle olivat Cornwallin nummet ja siellä ne Rossin ja Demelzan tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset.

Onneksi vielä yhden kirjan verran saan seurata Poldarkien matkassa.

 

kuva Gummerus Kustannus

 Poldark-saagan 12. ja viimeinen osa Laululintu ilmestyy elokuussa 2021 ja se vie lukijansa Cornwallin rannikoilta 1800-luvun alun kuohuvaan Eurooppaan.

 

Syksyn ruskalehdet

 

Ne leijuu, ne liitää, nuo lehdet pihlajan.

Ne ilmassa kiitää, ne maahan laskeutuu.

Ne värikkäinä loistaa, ne kengän pohjaan tarttuu, huoneeseen kulkeutuu.

Ne harja sieltä poistaa, koska kori sulkeutuu.

On lehdet pihlajapuumme pois, maahan pudonneet.

Ja marjatertut kutsuu:

Nyt pikkulinnut tulkaa ja meistä nauttikaa. 

On pian lumen aika, on valkoisena maa. 

 

 

Äitini Enna kirjoitti tämän runon 1980-luvulla. 

Onnettomuus välirauhan aikaan

Elettiin välirauhan aikaa v.1941. Asuimme silloin Kemissä, mieheni oli töissä Valtionrautateillä veturinlämmittäjänä. 

Meillä oli kolme pientä lasta, ja kun maito oli silloin kortilla, niin korttiannokset eivät riittäneet alkuunkaan. Aikuiset saivat kolme ja lapset kuusi desilitraa maitoa päivässä.

Miehelläni oli tapana ottaa selkäreppuun kaksi neljän litran maitopääläriä mukaan, kun hän lähti töihin. Ne junat ajoivat Kemijärvelle asti ja he olivat siellä päätepisteessä yötä. Kun siellä radan varrella oli taloja, joissa oli lehmiä, niin ne talolliset möivät sitä "mustan pörssin" maitoa. 

Mieheni oli jälleen sillä työreissulla.

Oli lauantai-ilta, kello kävi kymmentä ja olin juuri laittamassa lapsia "yöpuulle", kun ovesta työntyi outo mies takapuoli edellä sisään ja pisti repun puulaatikon päälle.

Hän kaivoi povitaskustaan kirjeen ja antoi sen minulle. Minä olin kuin puulla päähän lyöty ja kysyin, että missäs se mies on, kun reppu ja kirje tulee? Hän mutisi jotain ja lähti pois.

No, minä huomasin sen kirjeen kädessäni, avasin sen ja istuin lukemaan. 

Se oli veturitallilta. Veturimestari oli kirjoittanut sen. Siinä luki, että miehenne on loukkaantunut ja on Muurolan sairaalassa, eikä hänellä ole hengenvaaraa.

Sitten minä huomasin, että reppu oli puulaatikon päällä ylösalaisin. Myös maitopäälärit olivat olleet ylösalaisin ja ne oli täynnä maitoa. Onneksi kannet olivat pysyneet kiinni, niin että maito oli säilynyt pääläreissä.

En nukkunut koko yönä. Valvoin ja mietin, että miten meidän nyt käy. Sillä enhän tiennyt, kuinka pahasti mieheni oli loukkantunut. 

Tulihan se aamu. Herätin lapset, puin heille vaatteet ja keitin aamupuuron. Syötin lapset ja lähdimme käymään veturitalleilla. Hain käsiini veturimestarin ja kysyin häneltä, tiesikö hän enempää tästä asiasta. Hän kertoi, että Muurolan lähellä oli tavarajuna ajanut toiseen pahki. Koska oli sotatila, niin junat ajoivat pimeässä ilman valoja. Törmäyksen seurauksena veturi oli pysähtynyt niin äkkiä, että lämmittäjä oli kaatunut kuumaa uuninluukkua vasten ja takana oleva kahden metrin halkopino oli kaatunut hänen päälleen. Ennen kuin halot oli saatu siitä pois, niin lämmittäjän kasvot olivat palaneet pahasti sekä myös oikea käsivarsi, olihan se luukku kuuma. Hän sanoi, että Kemijärven reissullakin sai "syytää" seitsemäntoista metrin pituista halkoa uuniin.

No, tulihan se isä sieltä muutaman päivän kuluttua kotiin, ja olihan hän kamalannäköinen! Koko pää oli laitettu valkoiseen pakettiin. Vasen silmä vain näkyi. Nuorin tytär oli parivuotias, ja hän säikähti niin, että juoksi itkien kamariin, peitti silmänsä ja meni hetekan päälle maata. 

No sitten ne siteet täytyi aukaista ja uudelleen tukottaa, ja aina Anneli juoksi kamariin. Isä täytyi sitten viedä sotasairaalaan hoidettavaksi ja minä lasten kanssa kävin siellä joka päivä häntä katsomassa. Sitten tuli kesä ja isän kasvot alkoivat märkimään, hänet täytyi viedä Ouluun. Siellä oli kuuluisa silmälääkäri Kiianmies, joka otti hänet käsiteltäväkseen.

Kasvoista oli oikea puoli palanut - otsa, kulmakarvat, silmäripset palaneet -, nenänvarsi oli poikki ja oikea silmä repsotti aivan auki. Hänet täytyi paikata ja kyllä tohtori Kiianmies tekikin kovasti töitä hänen kanssaan, että sai hänet kuntoon ja silmäkin meni kiinni.

Ja elämä jatkui.

Tästä on nyt kulunut aikaa neljäkymmentä vuotta.

Mieheni jatkoi työtään Valtion Rautateillä ja kävi veturinkuljettajan kurssin Helsingissä vuonna 1946. Kurssin jälkeen hän jatkoi kuljettajana ja jäi eläkkeelle vuonna 1969. Hän oli kaksitoista vuotta eläkkeellä ja kuoli maaliskuussa 1981.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1980-luvulla.

 

Tänä päivänä 22. huhtikuuta 

on kulunut 110 vuotta isäni syntymästä.

Aila-Riitta

Muistoja lapsuudesta osa 2.

Oli vuosi 1918.

Ja aika oli niin huono, että meillä ei ollut mitään syömistä. Ei ollut rahaa, millä ostaa ruokaa. Mummola oli puolen kilometrin päässä ja äiti lähetti meidät sinne, että pääsi pyykin pesuun taloihin, herrasväkeen. 

Äitin täti "Paavon täti" asui Simon kylässä. Yhtenä aamuna äiti lähti Junekselle ja otti veljeni Veikon mukaansa. 

Äiti tuli illalla kotiin ja sanoi, että Paavon täti oli ottanut Veikon ottopojaksi.  

Ja Leo, minun vanhin veli, otettiin ottopojaksi mummolaan. Niin kotiin jäin vain minä 9-vuotias ja Eino 3-vuotias.

Ja aina kun äiti lähti kahvikokiksi Valtamerilaivaan, hän vei meidät mummolaan. Yhtenä iltana me pantiin aikaisin nukkumaan ja äiti pani kellon soittamaan aamulla puoli 8. Kello soi ja äiti herätti minut ja Einon ja käski meidän mennä mummolaan, kun hän meni metsänhoitajalle pyykinpesuun. Me lähdettiin ja minä ihmettelin, kun oli niin pimeä. Pappa tuli aukaisemaan oven ja sanoi, että mihin te olette menossa? Minä sanoin, että me tultiin tänne, kun äiti meni pyykinpesuun. Pappa sanoi, että tulkaa nukkumaan, nyt on ilta ja meillä jo nukutaan. Me pantiin siellä nukkumaan ja aamulla äitin siskot lähtivät katsomaan. Äiti oli jo nukkumassa ja oli sanonut, että hän pesi siellä saunassa pyykkiä ja ihmetteli, miksei se päivä valkene. Eikä häntä tultu hakemaan syömään eikä kahville. No hän sai pyykit pestyä ja lähti kotiin nukkumaan.

No sitten kului kolme vuotta. Me lapset olimme mummolassa. Mummo oli reumatismin runtelema ja makasi sängyssä ja "uikutti". Kun minä meni sinne, hän sanoi: "Tule Enna kampaamaan minun päätä ja raaputa vähän minun selkää". Ja minä kampasin ja raaputin.

 

Mumm0 makasi siinä sängyssä kahdeksan vuotta ennen kuin kuoli. Nanni-tätini hoiti ja käänteli kylkiä, nosti "kipolle" ja syötti. Nannin nuoruus meni siinä.

 

Äiti Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan.

Muistoja lapsuudesta, osa 1

 

Minun isäni oli puuseppä, sellainen koristepuuseppä. Hän oli syntynyt v. 1877 Jyväskylän Korpilahdella. 

Hän oli tullut Helsingin kautta tänne Kemiin ja tavannut äitini, rakentanut talon tänne Simoniemeen. 

Muistan hyvin kun meidän pirtti oli puusepän verstaana ja me asuimme pienessä kamarissa ja keittiössä. Höylän lastuja oli aina pirtin lattialla, jossa veljieni kanssa leikimme.

 

Meitä oli kolme poikaa ja yksi tyttö, joka olin minä. 

Kun olin syntynyt ja meillä oli ristiäiset, isä oli sanonut, että hänellä on vanha täti. Yli 90-vuotias, Enna nimeltään. Laitetaan se nimi tytölle, että hän eläisi kauan.

Ja olenhan minä elänyt aika kauan, kun täytin 9. päivänä helmikuuta 83 vuotta.

Ja sitten isä sairastui keuhkotautiin. Sehän oli semmoinen kansantauti 1900-luvun alussa. Isä jätti nikkaroimisen vähemmälle ja alkoi kulkukauppiaaksi. Hänellä oli semmoinen "sorttiloova", jossa oli paljon matalia puulaatikoita ja ne oli remmillä kiinnitetty yhteen. Siinä oli kaikkia "tilpehööriä", "taipperineuloja", nappeja, silkkinauhoja ym. Olipa siinä sellainen posliinipäinen nukkekin, jolla oli posliininuttura päässä. Minä ihastuin niin siihen nukkeen, että isä antoi sen minulle. Leikin sillä monta vuotta, mutta sitten se joutui hukkaan.

Isän keuhkotauti vain paheni. Me nukuttiin kaikki siinä pienessä kamarissa, isä, äiti ja neljä lasta. Kai me saatiin siinä niin kuin Calmett-rokotus, että me ei yksikään saatu sitä keuhkotautia.

Äidiltä kuoli kolme siskoa ja veli siihen tautiin muutaman vuoden sisällä. Täällä Simoniemessä oli joka viikko hautajaiset. Musta arkku oli pihalla auki ja siinä makasi kuollut, vanha tai nuori ihminen. 

Isäni sai yhtenä yönä verensyöksyn. Hän nukkui yläsängyssä ja potta oli tuolilla siinä alasängyn vieressä ja velipoika nukkui siinä alapetillä. Äiti "haalasi" isän alas ja minä sain mennä yläsänkyyn. Isä loukkasi päätään siinä rytäkässä ja hän eli vielä viikon. Muistan kun hän käveli edestakaisin pirtin lattialla hänellä oli valkoinen "tukko" päässä.

No sitten tuli 15.päivänä lokakuuta 1917 iltapäivällä Kestin Heikki ja Kaisa meille kylään. Ne oli tuosta naapurista. Isä istui keinutuolissa kamarissa ja yhtäkkiä äiti ja Heikki huomasi, että isä alkoi kaatumaan. Niin ne "haalasivat" isän siihen sängyn kannelle. Minä olin siinä "kakluunin" vieressä ja näin kun isä vain korahti ja aataminpala liikahti. Isä oli kuollut. Äiti aukaisi "kakluunin" peltin ja menimme pirttiin.

Heikki ja Kaisa jäi meille yöksi ja nukuimme pirtissä sen yön.

Aamulla menimme Knihtilän Akselin tykö, kun siellä oli puhelin. Akseli seisoi ovipielessä ja mittasi arkun pituuden, kun hän oli isän kokoinen.

Musta arkku sitten tuotiin ja isä pantiin siihen. Ja kun oli sota-aika niin ei meillä ollut edes kahvia niille neljälle miehelle, jotka kantoivat isän Akselin latoon siksi aikaa kun hautajaiset ovat. Isältä oli jäänyt neljä sikaria laatikkoon, niin äiti antoi ne niille miehille. 

Olin silloin 7-vuotias ja olin jo koulussa. Sain olla kotona seuraavan päivän.

Kuten kerroin, olin 1-luokalla sinä vuonna kun isä kuoli. Menin tuohon lähelle Simon vanhimmalle koululle, siinä piti alkaa pikkukoulu. Siinä oli minua vanhempia oppilaita ja Lahti Matti oli opettajana. Kun minä osasin suoraan lukea, niin opettaja sanoi, että saat mennä Ollilan koululle, siellä alkaa kansakoulu. Niin minä meni sinne. Veljeni Leo, joka oli jo kolmannella luokalla ja tulisi tähän vanhaan kouluun, neuvoi minua. Mutta minä menin Petterin puolelle. Äitin serkku, joka oli siellä emäntänä, sanoi: "Tuossa Aapon puolella on koulu, joka on jo alkanut". Niin minä myöhästyin jo ensimmäisenä päivänä. Mustosen Ida oli siellä opettajana. Ja kun oppilaat olivat jo istumassa niin minä jouduin "Vares Arvin" viereen etupenkkiin istumaan.

 Tuossa lähellä on meren ranta ja siinä on muutamia saaria. Kallion saari, jossa oli Kemiyhtiön saha. Ja jossa oli jopa 3-kerroksisia rakennuksia. Sieltä tuli lapsia kouluun. Fram ja Meriteeri toi ne kesällä ja talvella ne tuli suksilla ja jalkaisin. Silloin syksyllä hukkui Markkasen Oskari. Samalla luokalla oli kuin minä. 

Ja silloin raivosi myös Espanjantauti, joka tappoi paljon ihmisiä. Knihtilän Armas kuoli silloin ja Uudentalon Helmi. Häneltä puhkesi umpisuoli. Me ensi- ja toisluokkalaiset olimme sinä talvena kolmissa koulutoverin hautajaisissa.

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman v. 1992.