Meillä oli kolme pientä lasta, ja kun maito oli silloin kortilla, niin korttiannokset eivät riittäneet alkuunkaan. Aikuiset saivat kolme ja lapset kuusi desilitraa maitoa päivässä.
Miehelläni oli tapana ottaa selkäreppuun kaksi neljän litran maitopääläriä mukaan, kun hän lähti töihin. Ne junat ajoivat Kemijärvelle asti ja he olivat siellä päätepisteessä yötä. Kun siellä radan varrella oli taloja, joissa oli lehmiä, niin ne talolliset möivät sitä "mustan pörssin" maitoa.
Mieheni oli jälleen sillä työreissulla.
Hän kaivoi povitaskustaan kirjeen ja antoi sen minulle. Minä olin kuin puulla päähän lyöty ja kysyin, että missäs se mies on, kun reppu ja kirje tulee? Hän mutisi jotain ja lähti pois.
No, minä huomasin sen kirjeen kädessäni, avasin sen ja istuin lukemaan.
Se oli veturitallilta. Veturimestari oli kirjoittanut sen. Siinä luki, että miehenne on loukkaantunut ja on Muurolan sairaalassa, eikä hänellä ole hengenvaaraa.
Sitten minä huomasin, että reppu oli puulaatikon päällä ylösalaisin. Myös maitopäälärit olivat olleet ylösalaisin ja ne oli täynnä maitoa. Onneksi kannet olivat pysyneet kiinni, niin että maito oli säilynyt pääläreissä.
En nukkunut koko yönä. Valvoin ja mietin, että miten meidän nyt käy. Sillä enhän tiennyt, kuinka pahasti mieheni oli loukkantunut.
Tulihan se aamu. Herätin lapset, puin heille vaatteet ja keitin aamupuuron. Syötin lapset ja lähdimme käymään veturitalleilla. Hain käsiini veturimestarin ja kysyin häneltä, tiesikö hän enempää tästä asiasta. Hän kertoi, että Muurolan lähellä oli tavarajuna ajanut toiseen pahki. Koska oli sotatila, niin junat ajoivat pimeässä ilman valoja. Törmäyksen seurauksena veturi oli pysähtynyt niin äkkiä, että lämmittäjä oli kaatunut kuumaa uuninluukkua vasten ja takana oleva kahden metrin halkopino oli kaatunut hänen päälleen. Ennen kuin halot oli saatu siitä pois, niin lämmittäjän kasvot olivat palaneet pahasti sekä myös oikea käsivarsi, olihan se luukku kuuma. Hän sanoi, että Kemijärven reissullakin sai "syytää" seitsemäntoista metrin pituista halkoa uuniin.
No, tulihan se isä sieltä muutaman päivän kuluttua kotiin, ja olihan hän kamalannäköinen! Koko pää oli laitettu valkoiseen pakettiin. Vasen silmä vain näkyi. Nuorin tytär oli parivuotias, ja hän säikähti niin, että juoksi itkien kamariin, peitti silmänsä ja meni hetekan päälle maata.
No sitten ne siteet täytyi aukaista ja uudelleen tukottaa, ja aina Anneli juoksi kamariin. Isä täytyi sitten viedä sotasairaalaan hoidettavaksi ja minä lasten kanssa kävin siellä joka päivä häntä katsomassa. Sitten tuli kesä ja isän kasvot alkoivat märkimään, hänet täytyi viedä Ouluun. Siellä oli kuuluisa silmälääkäri Kiianmies, joka otti hänet käsiteltäväkseen.
Kasvoista oli oikea puoli palanut - otsa, kulmakarvat, silmäripset palaneet -, nenänvarsi oli poikki ja oikea silmä repsotti aivan auki. Hänet täytyi paikata ja kyllä tohtori Kiianmies tekikin kovasti töitä hänen kanssaan, että sai hänet kuntoon ja silmäkin meni kiinni.
Ja elämä jatkui.
Tästä on nyt kulunut aikaa neljäkymmentä vuotta.
Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1980-luvulla.
on kulunut 110 vuotta isäni syntymästä.
Aila-Riitta
Voi millainen tapahtuma, ihme, ettei pahemmin käynyt, hyvä niin.
VastaaPoistaLuin jo muutaman jutun ja jatkan toisella kertaa, on niin mielenkiintoisia tarinoita. Hienoa, että äitisi on kirjannut ne muistiin. 😊
Mukava näitä muistoja on kirjata. Täällä ovat jälkipolvillekin tallessa. Onneksi nyt vihdoin sain tämän haaveeni todeksi :)
VastaaPoista