Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

kuva Otava

    Khaled Hosseini

    Ja vuoret kaikuivat

    alkuteos: And the Mountains Echoed 2013

    suom. Katariina Kaila

    Otava 2013

 

 

 

 

 

Khaled Hosseini on Kaliforniassa asuva kirjailija ja lääkäri. Hän on syntynyt Afganistanissa Kabulissa vuonna 1965, mutta pakeni vuonna 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Hossenin aiemmat romaanit Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat kansainvälisiä myyntimenestyksiä, ja ne on käännetty neljällekymmenelleviidelle kielelle. Vuonna 2006 Khaled Hosseini nimitettiin YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdonlähettilääksi.

*****

Abdullah ja Pari elävät pienessä Shadbaghin kylässä Afganistanissa. Abdullah hoiti sisartaan ja oli valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa. Hän keräsi vanhaan teerasiaan Parille erivärisiä ja -muotoisia sulkia, joista Pari ilahtui. Pari rakasti myös vanhaa kulkukoiraa, jota kylän lapset kivittivät. Koira seurasi Parin kannoilla päiväkaudet ja asettui iltaisin oven ulkopuolelle odottamaan aamua.

Lasten äiti oli kuollut synnyttäessään Paria.  Äiti, jonka kasvot Abdullah hädin tuskin muisti kolmen vuoden jälkeen. Hän muisti vain miten äiti oli silittänyt hänen poskeaan ennen nukkumaanmenoa ja tuutulaulun, mitä äiti oli laulanut.  

Löysin surullisen keijun siimeksessä paperipuun. 

Tiedän surullisen keijun jonka tuuli puhalsi pois.  

Tätä laulua Abdullah lauloi Parille iltaisin, heidän maatessaan päät yhdessä, jalat toisiinsa kietoutuneina. 

Nyt heillä oli äitipuoli Parwana, joka joutui omien lastensa lisäksi hoitamaan nyt Abdullahia ja Paria, toisen naisen tähteitä.  Ja Kabulin matkan jälkeen Abdullah todella ymmärsi Parwanan sanat: " Sen täytyi olla hän. Olen pahoillani, Abdullah. Se ei voinut olla kukaan muu." 

Lasten isällä oli tapana kertoilla heille iltaisin tarinoita. Edellisenä iltana, ennen sisarusten matkaa isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin, isä kertoo heille tarinan. Kolmevuotias Pari nukahtaa kesken kerronnan, mutta Abdullah haluaa kuulla kaiken tuosta hirviötarinasta. Aavistamatta, että hänen ja Parin yhteinen elämä on pian päättymässä.

Tarina hirviöstä, joka vaelsi maan päällä, monilapsisen perheen isästä ja perheen kuopuksesta, kolmivuotiaasta Qais-pojasta. Tarina isästä, jonka rakkautta poikaansa kohtaan hirviö koettelee. Valitseeko tarinan isä itsekkäästi pojalleen ankaran elämän köyhyydessä, kuoleman kuivuudessa ja nälässä vai epäitsekkäästi  mahdollisuuden hyvään ja armeliaaseen elämään? Erotessaan pojastaan he eivät koskaan enää tapaisi? Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja. 

Abdullah, ymmärrätkö, että se oli armollinen teko? Antaa juomaa, joka pyyhkii pois muistot?

Kuinka todelta nuo isän lauseet tuntuivat luettuani kirjan viimeiset sivut. Tarinan kautta isä mielessään aneli pojaltaan hyväksyntää edessä olevalle teolleen, jota hän tiesi katuvansa koko lopun elämäänsä.

Aamulla isä lähtee raskaalle matkalle aavikon halki vetäen perässään kärryjä, joissa Pari istuu ja välillä myös Abdullah. Usean päivän kestävän matkan jälkeen isä ja lapset saapuvat Kabuliin, jossa heitä odottaa Nabi-eno, joka vie heidät hienoon ja isoon taloon. Eno toimii autonkuljettajana talon isäntäväelle.

Sabur, työtä vailla oleva isä, joutuu tekemään karun päätöksen, jotta perhe selviytyisi tulevasta talvesta: "Sormi oli leikattava irti, jotta käsi säästyisi".

"En käsitä vieläkään, miksi hän päätti tuoda tyttärensä Shadbaghista kävellen. Tai miksi hän salli Abdullahin tulla mukaan. Ehkä hän halusi viettää tyttärensä kanssa sen lyhyen yhteisen ajan, joka heillä oli vielä jäljellä. Ehkä ankara matka oli katumusharjoitus. Tai ehkä kyse oli ylpeydestä: hän ei halunnut kyyditsijäksi miestä, joka oli ostamassa hänen tyttärensä."

Jälkikäteen palattuaan takaisin kylään Abdullahin isä Sabur näytti kutistuneen, hän raahusti ilman päämäärää synkistynein kasvoin. Kukaan kylässä ei puhunut enää Parista. Kukaan ei maininnut hänen nimeään, tyttö oli kokonaan kadonnut heidän elämästään. Vain Shujassa Abdullah näki heijastuman omasta surustaan. Koira kulki istumassa surullisesti valittaen oven edessä, kunnes se monen viikon jälkeen jolkotti kohti kukkuloita, eikä kukaan kylässä enää nähnyt sitä.

Parin elämä jatkuu ensin Kabulissa ja sitten Pariisissa Nila Wahdatin tyttärenä, jonne he muuttavat Nilan aviomiehen kuoltua. Pari on silloin kuusivuotias. Abdullahin elämä vie Yhdysvaltoihin, jossa hän perustaa vaimonsa Sultanan kanssa ravintolan. Kommunistien vallattua Afganistanin he saivat turvapaikan USA:ssa, kun heidän tyttärensä Pari syntyy.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Pari saa puhelun Markos Varvarikselta ja hänen elämänsä ja heikot muistikuvansa varhaisesta lapsuudesta alkavat nousta muistin hämäryydestä, nähtyään puistossa vanhan naisen koiran; ....iso, ilkeä, likainen ja pörröinen, ja sen häntä ja korvat ovat vahingoittuneet. Ja kerran nähdessään puistossa nuoren äidin vetävän lastaan punaisissa kärryissä. ...vaan pienet punaiset kärryt, joissa on kitisevät renkaat, pomppimassa leviävän pilviharson alla, ylös mäkiä ja taas kuivuneisiin rotkoihin, ylös ja alas pitkin okranvärisiä kukkuloita, jotka nousevat näkyviin ja katoavat pois. 

Hahmo. Yhtä aikaa pehmeä ja kova. Pehmeä käsi hänen omassaan. Kovat polvet, joita vasten hän painoi poskensa. Hän etsii hahmon kasvoja,mutta ne pakenevat häneltä, liukuvat pois aina kun hän kääntyy katsomaan. Pari tuntee aukon avautuvan sisällään. Hänen elämästään on aina puuttunut jotain. Jotenkin hän on aina tiennyt sen."Veli".

Ja hän alkaa laulaa persiankielellä: Tiedän surullisen keijun jonka tuuli puhalsi pois.     Hän on varma, että laulussa on aiempikin säe, hän ei vain muista sitä. 

Kahden, kohtalon erilleen kuljettaman sisaruksen surullisen ja koskettavan tarinan päätteeksi Pari löytää tuon aiemman säkeen lapsuutensa tuutulaulusta, jonka veli oli hänelle opettanut: Löysin surullisen keijun siimeksestä paperipuun. 

Veljen säilyttämä sulkia sisältävä vanha teerasia, Pari ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa? "Ymmärrän vain sen, että kun kadotimme toisemme, Abdullah menetti enemmän kuin minä. Minä olin onnekas, koska olin niin nuori ... Minulla oli unohtamisen ylellisyys, hänellä ei."

Surulliseksi lopuksi myös veli sai unohtamisen ylellisyyden, kaiken vuosikymmeniä kestäneen kaipauksen ja muistamisen jälkeen : Baba vain reagoi hänen lämpimään kosketukseensa ja hellyydenosoitukseensa. 

Tämä kirja oli Khaled Hosseinin sydäntäriipaisevan tunteellinen ja surullinen, mutta kuitenkin niin optimistinen tarina oikeasta rakkaudenteosta ja tuskallisesta valinnasta. Ja kuten aiemmin lukemassani Tuhat loistavaa aurinkoa Hosseini vei minut tälläkin tarinallaan Afganistanin karuihin, mutta niin kauniisiin maisemiin. 

Kuten leiriytyminen aavikkomatkalla Kabuliin;  Abdullah hengitti aavikkopölyn kuparista tuoksua ja katsoi taivasta, joka oli täynnä jääkiteitä muistuttavia tuikkivia tähtiä. Kapea sirppi reunusti kuunhimmeänä hohtavaa, aavemaista kehrää. 

 

Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty. 

Tapaan sinut siellä.

Out beyond ideas of wrongdoing and rightdoing there is a field. 

I ´ll meet you there.

Rumi