Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

kuva Tammi

   

   Anilda Ibrahimi

   Punainen morsian

   alkuteos: Rosso come una sposa 2008

   suom. Helinä Kangas

   Tammi, keltainen kirjasto 2010

   307 s.

 

 

 

 

Anilda Ibrahimi (s. 1972) on Roomassa asuva albanialaissyntyinen kirjailija ja toimittaja, joka muutti synnyinmaastaan ensin Sveitsiin ja sitten Italiaan. Hän on aiemmin julkaissut runojaan äidinkielellään. Maagisen realismin perinteestä ammentava omaelämänkerrallinen Punainen morsian on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja hän on kirjoittanut sen italiaksi. 

*****

Viisitoistavuotias Saba, lapsi vielä, saapuu itkien anoppinsa taloon, puettuna punaiseen huntuun, kuin ihmisuhri. Hänet on naitettu sisarensa Sultanan leskelle Omerille, joka kymmenen vuotta juopoteltuaan tarvitsee äitinsä mielestä uuden vaimon ja lapsia jatkamaan sukua. Äiti lähtee kylään etsimään naimattomia naisia, huonolla menestyksellä. Mutta Omerin vaimovainajan äidillä Melihalla on vielä yksi tytär Saba ja naiset pääsevät yksimielisyyteen tytön kohtalosta. Ja niin Saba, "pöllähtänyt kana", kuten anoppi häntä nimittää, saapuu anopin hallitsemaan taloon.

Anoppi antaa hänelle limpun kumpaankin kainaloon ja työntää hänet ovesta sisään. Limput symboloivat vaurautta. Mutta anoppi ei todellakaan odota, että vauraus saapuisi hänen myötään. Sulhanen ei edes katso häntä. Hän juhlii ystäviensä seurassa. Hänellä on koko loppuelämä aikaa katsella vaimoaan. 

Kirjassa kuvataan albanialaishäitä ja niihin liittyviä vanhoja perinteitä, sellaisia kuin kolmas päivä; "Kolmas päivä on yhtä tärkeä kuin varsinainen hääpäivä, se on kuin avioliiton sinetti. Se onnistui, kaikki ajattelevat, morsian kelpasi. Sulhanen tietysti kelpaa aina. Sulhanen puhdistuu ruukullisella vettä, sanotaan, kun taas kaikki maailman joet eivät riitä morsiamen puhtaaksi pesemiseen."

Perhe asuu pienessä Kaltran vuoristokylässä korkeiden vuorten kätkössä ja he elävät lampaanhoidosta ja viljelevät hedelmällisiä, mutta vähiä maitaan. Aivan kuten kaikki kylän muutkin asukkaat.

Vuoret kohosivat kohti taivasta kuin terävät veitset. Oli kuin ne olisivat halunneet erottua tuosta maailmasta, jossa kyläläiset elivät elämäänsä ... Mutta Kaltrassa kukaan ei tuntenut elävänsä eristyksissä. Ihmiset olivat järeitä kuin hautakivet, jotka nauttivat ikuisuudesta tiedostamattaan. Ainoa varma asia oli menneisyys, ja siitä kiinni pitäminen varmisti eloonjäämisen.

Ja menneisyyden tapahtumat hallitsevat kylässä; Veriteon seurauksena kahden perheen elämä kietoutuu vuosikymmeniksi yhteen, kostoa ja  kirouksia langetetaan.

"Kirottu olkoon se käsi joka hänet tappoi. Kadotkoon rauha koko hänen heimoltaan aina seitsemänteen polveen asti, ja kerätköön suvun naiset maasta kuolleiden lastensa ruumiinkappaleita."

Sukujen välille saadaan rauha, kun viisas emäntä luovuttaa korvauksena puolet maistaan, koska ei halua poikiensa kuolemaa verikoston takia. 

"Olin unohtaa... Heti kun suruaika päättyy, poikasi Omer nai tyttäreni Sultanan. Meistä tulee yhtä perhettä, ja rauha välillämme on todellinen. En halua jättää seuraaville sukupolville minkäänlaista koston mahdollisuutta." Maat eivät sinetöi rauhaa, ainoastaan avioliitot luovat kestävän siteen sukujen välille.

Mutta langetettu kirous toteutuu kuitenkin pian ja vie nuoren vaimon mukanaan. Vuosia myöhemmin toisen sisaren, Saban elämä Omerin "toisena aurinkona", toisena vaimona alkaa suuressa talossa.

"Toinen aurinko ei koskaan lämmitä niin kuin ensimmäinen."

Talossa asuu koko suku, Saban ja hänen vihityn miehensä lisäksi Omerin veljet, heidän vaimot ja lapset ja kaikkia heitä hallitsee anoppi. Ainoa lohtu näille naisille on tieto, että joskus hekin ovat anoppeja ja voivat hallita. 

Saba synnyttää tytön, anopin sanoin; "Sateessa kastunut tyhmä kananpoika, samanlainen kuin äitinsä". Mutta tyttöjen jälkeen syntyy vihdoin poika, Luan, joka muuttaa äitinsä aseman talossa.

Italialaisten ja saksalaisten sotilaiden tulo Albaniaan muuttaa taas Saban perheen elämää. Vuosia sitten langetetut kiroukset toteutuvat ja suru saapuu taas Saban elämään. Siitä päivästä lähtien Saba pukeutuu mustiin vaatteisiin aina huivia myöten.

Albanialaisnaisten elämä muuttuu vuosien ja eri hallintojen myötä; Maat otetaan niiden omistajilta, puoluesihteeri on se jolle asiat kerrotaan ja joka päättää asioista; Niin kuin siitä naapurin vaimoa vokotelleen nuorukaisen irti leikattavasta nenästä.

Toisaalta taas, naisetkin voivat nyt opiskella. Nyt lapset kuuluivat naisille, eivätkä vaimot tunteneet enää asemaansa uhatuiksi.

Kirjan toinen osa kertoo Saban 1970-luvulla syntyneen pojantyttären Doran elämästä diktatuurin kuristamassa kaupungissa. Maan poliittinen järjestelmä lopulta hajoaa ja Dora muuttaa Italiaan.

***** 

Voi, kuinka minä pidin tämän kirjan lukemisesta. Välillä tuntui, että minä uppouduin johonkin satuun tai taruun ja sitten tajusin; ai niin, tällaistahan todella tapahtui tuossa salaperäisessä maassa, nämä muinaisaikaiselta kuulostavat tarinathan liittyvät tuon maan perinteisiin, historiaan ja elämään. Kaikki nuo ironisesti kerrotut traagisetkin tarinat ja ilmaisut, esim; "Kuivukoot käsivarteni kyynärpäitä myöten..."  

Itkuvirret, niiden riimittelyn Saba saa perinnöksi äidiltään Melihalta, joka ilmoittaa, että tästä lähin hautausmaalle kävelee päivittäin Saba, äiti ei enää jaksa. Saban tuntemukset taas ovat hiukan erilaiset. Perheen asioiden tiedottaminen kuolleille on aina ollut äidin tehtävä, siirtymävaihe hämmentää häntä ... Valokuvista seuraavat häntä heidän silmänsä. Hän ei saa katsoa heidän hymyään; se sekoittaisi hänen päänsä. Heidän hymynsä on haaste. Haaste sellaiselta, joka on lähtenyt mutta joka odottaa rauhallisesti, että muut seuraavat perässä. Sillä se on ainoa asia, joka kuuluu varmasti ihmiskohtaloon... Lopulta Saba on tyytyväinen. Hän tuntee olevansa oikeassa paikassa. Siitä päivästä lähtien aina kuolemaansa saakka hän on se, joka pitää huolen siitä, että vainajat saavat tietää mitä eläville tapahtuu. 

Kirjan lopussa ranskalainen toimittaja haastatteli lähes satavuotiasta isoäiti Melihaa ja sanoi kuvitelleensa, että sadan vuoden jälkeen tällaiset perinteet olisivat jo kuolleita ja kuopattuja. Mutta ne pysyvät; itkuvirret, punainen huntu, kultakorvakorujen punaiset kivet, puukirstun kvittenin tuoksu ..... 

Minua miellytti erikoisesti kaikki tuo kirjan kaunis, niin runollisen kaunis kerronta. Doran mietteitä runon lausumisen jälkeen puolueen juhlassa;

Dora: "En saanut runoa loppuun. Se pakeni minulta niin kuin puusta lentoon lehahtavat linnut, kun pikkupoika ampuu niitä ritsalla. Kuin osumasta loukkantuneet linnut, runoni sanat käpertyivät hätääntyneinä itseensä löytämättä enää lentonsa suuntaa."

Alkujaan minä kiinnostuin Anilda Ibrahimin kirjoista, kun tutustuin Albanian lähihistoriaan. Ja tämän kirjan myötä ymmärrän paljon enemmän aikaisemmin minulle niin oudon, mutta kauniin maan historiasta ja siellä asuvien ihmisten elämästä ja maan kulttuurista. Ibrahimin toinen suomennettu kirja Ajan riekaleita on jo varattuna kirjastossa.

Voi, kun osaisinkin sanoittaa kaikki ne tuntemukset, mitä tämä lukukokemus minussa herätti. Sen vain uskon ja tiedän, että kiinnostukseni eri maiden ja kulttuurien kirjallisuuteen kasvoi entuudestaan.

Kaltra: sininen. Sininen kuin lähde, joka pulppusi maan uumenista kylän keskellä.