Leïla Slimani: Toisten maa

 

kuva WSOY

   

   Leïla Slimani

   Toisten maa

   alkuteos: Le pays des autres 2020

   suom. Lotta Toivanen

   WSOY 2021

   

 

Leïla Slimani (s. 1981) on ranskalais-marokkolainen kirjailija ja toimittaja. Hän syntyi Marokon Rabatissa ja muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Vuonna 2015 Slimanille myönnettiin ensimmäisenä naisena Marokon suurin kirjallisuuspalkinto La Mamounia esikoisromaanistaan Adèle. Kun hänen toinen romaaninsa Kehtolaulu voitti Ranskan arvostetuimman Concourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016, Slimani singahti lukulistojen kärkeen ympäri maailmaa. Ranskan presidentti Emmanuel Macron nimitti Leïla Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi vuonna 2017. Slimani asuu Pariisissa miehensä ja kahden lapsensa kanssa.

***** 

Toisten maa on Slimanin isoäidin elämään perustuvan trilogian ensimmäinen osa; Sotaa, sotaa, sotaa. Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan loppupuolelta  ja päättyvät Marokon itsenäistymiseen 1956. 

Ranskalainen Mathilde avioituu Elsassissa sodasta palaavan marokkolaisen Aminen kanssa ja muuttaa miehensä kotimaahan, jossa siirtolaiset asuvat alkuperäiskansojen maassa ja alusmaalaiset emämaan protektoraatissa, ranskalaisten miehittämällä alueella.

Jo maahan saavuttuaan Mathilde tajuaa tulleensa kulttuuriin, jossa hän olisi aina miehensä alapuolella, miesten hallitsemaan maailmaan. Vuokralaisen kieltäydyttyä lähtemästä Aminen talosta, he joutuvat aluksi asumaan anopin luo. Mathilde pitää ajatusta naurettavana, mikseivät he voisi asua jossain muualla.

"Täällä tilanne hoidetaan niin." Tuon samaisen lauseen Mathilde sai sittemmin kuulla monet kerrat. Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällään, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Tässä uudessa kauniissa maassa kaikki oli erilaista; voimakas valo, taivaan väri, puiden sävyt, maku jonka tuuli toi kielelle ja huulille, kaikki oli erilaista. Valkoisissa kaavuissa haamun lailla lipuvat naiset.

Asetuttuaan asumaan syrjäiselle maatilalle Mathilde rehkii päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Syntyy kaksi lasta ja Mathilde oppii uusille käytöstavoille;

"Näin ei tehdä" tai "Siihen meillä ei ole varaa". Hän oli siirtynyt isän talosta aviomiehen taloon, mutta ei ollut saanut siinä kohtaa sen enempää itsenäisyyttä tai määräysvaltaa.

Amine oli kuitenkin lempeäluonteinen aviomies, kohteli työmiehiään inhimillisesti, eikä ollut samanlainen kuin ranskalainen naapuritilallinen, joka sätti palvelijaa, vanhaa miestä: "Katso ja ota opiksesi! Minä tunnen arabit. Työmiehet ovat sivistymätöntä sakkia, niitä on pakko piestä. Minä osaan heidän kieltään, minä tunnen heidän heikkoutensa."

Amine vietti aamusta myöhäiseen iltaan aikaansa pelloillaan, ja tunsi ahdistusta koska huomasi alueen maaperän olevan kelvotonta, vain ohut maakerros oli hedelmällistä. Hän alkoi istuttaa appelsiini- ja sitruunapuita ja jalostaa niitä.

Kylän miehet ihailivat hänen sisukkuuttaan. He katselivat, miten hän kyykistyi sormeilemaan multaa, painoi kämmenen puunrungolle kuin odottaen luonnon paljastavan hänelle salaisuutensa. Amine halusi että kaikki tapahtuisi nopeasti. Hän halusi menestyä.

Tutustuttuaan unkarilaiseen lääkäriin Aminen uurastukset alkoivat tuottaa tulosta ja hedelmät kaupattaisiin Itä-Eurooppaan. Lääkärin tutkittua hupaisena Aminen jalostamaa puuta; sitruunapuunpistokas appelsiinipuunrunkoon, Amine sanoi tehneensä sen lasten iloksi, tytär sanoi sitä sippelsiiniksi. 

Mathilden elämään tulee uutta sisältöä parantajakykyjen ansiosta, joita maatöitä tekevät naiset huomaavat hänellä olevan. Potilaita tuli paljon ja toiminta laajeni, Amine pelkäsi lastensa ja vaimonsa puolesta, oli tauteja, jotka voisivat tarttua heihin. Mutta molemmat kannattivat kuitenkin uudistuksia; lääkkeet parantaisivat sairauksia ja koneet satoa.

Kirja kuvaa myös nuoren Aicha-tyttären elämää hänen aloittaessaan koulunkäyntinsä kristittyjen koulussa eurooppalaisessa kaupunginosassa. Isänsä mielestä hän ei kuuluisi sinne, ja aluksi Aicha pelkää, koska häntä kiusataan koulussa; "Aicha haisee palvikinkulta", he huutelivat koulun pihalla. "Aicha elää kuin mutiaiset majoissaan". Kotona liesi ja talo lämpenivät hiilellä, niinpä Aichan vaatteissa oli ikävä noenkatku. Myös Mathildea, joka oli päätä pidempi miestään pilkattiin kaduilla; Valkonaama ja mutiainen. Jättiläinen ja upseerintynkä.

Aicha opiskelee ahkerasti ja viettää koulussa paljon aikaa tyttökoulun sisaren, nunna Marie-Solangen kanssa, josta hän oppii pitämään; Marie-Solangen seurassa Aicha lähti maanpäällisestä maailmasta. Hän jätti taakseen ihmisten kataluuden ja rujouden ja leijui taivaallisiin sfääreihin Jeesuksen ja apostolien tykö. Hän piti kappelin rauhasta, pianomusiikista ja liikuntatunneista. Yksi asia hänellä oli jäänyt mieleen: Jumala rakastaa vain miehiä ja lapsia. Hän vakuuttui siitä, että naiset jäävät tuon universaalin rakkauden ulkopuolelle ja naiseksi kasvaminen huoletti häntä.

 Vanhemmat kutsutaan koululle kuulemaan Aichan mainiosta koulumenestyksestä, josta he ovat ylpeitä. Tuo hentoinen tyttölapsi, jolla on pihtikintut ja kurttunaama, tuo takkutukkainen pikkulikka oli siis älykäs...Tytär näytti menninkäiseltä, ja silti hän osasi latinaa ja päihitti kaikki ranskalaistytöt matematiikassa.

Maa elää mullistusten aikakautta, sulttani oli lähtenyt maanpakoon Korsikalle. Oli muodostettu salaisia järjestöjä, jotka kannattivat aseellista taistelua sortajia vastaan. Kansallismielisten kapina vyöryi verisenä Marokossa, ja se ulottui myös Mathilden ja Aminen perheen, sekä heidän sukulaistensa elämään.

*****  

Kirja on aikamatka historiaan, naisen alistettuun asemaan miesten maailmassa. Matka, jonka suuntaa ja määränpäätä voi yrittää muuttaa ja joskus se voi osin onnistua. Mathilden ja Aichan tarina mielestäni osoittaa sen, tytötkin voivat kouluttautua ja naiset olla taloudellisesti riippumattomia miehistään. Mutta toisaalta kirjassa kuvataan kulttuuria, jossa vaimojen ja sisarten elämää hallitsee mielivaltainen raakuus ja alistus. Naisten kohtalo on miesten, valtaapitävien ja epäoikeudenmukaisuuden puolella.

Tätä kirjaa lukiessani mietin, miten sattumanvaraista ihmisen elämä voi olla, mihin maahan ja mihin kulttuuriin synnymme? 

Leïla Slimanin kirjan kaunis kerronta kaikkien noiden surullisten ja raakojenkin kohtaloiden keskellä, huomasin pitäväni tosi paljon noista luontoa maalaavista kuvista. Saatoin aistia paahtavan auringon, appelsiinin makean maun ja kirpeän sitruunan tuoksun, ja ihmisten rakkauden synnyinmaataan kohtaan. Arkista aherrusta maassa, jossa he olivat eläneet kauan vihollisten naapureina ja olivat kasvaneet yhdessä heidän kanssaan.

Aicha: Hän olisi halunnut tentata maaperää, pyytää sitä kertomaan, mitä se oli nähnyt, kertomaan niistä, jotka olivat asuneet täällä ennen häntä ja nyt jo kuolleet, niistä joita hän ei ollut koskaan tuntenut.

Aicha: Me olemme niin kuin sen sinun puusi, puoliksi sitruuna ja puoliksi appelsiini. Emme ole kummankaan puolella. 

Taivas oli vaaleanpunainen, oli se hetki päivästä, jolloin Mathilden pihaportille istuttamat kukat tuoksuivat vahvimmin. 

Monellakin tapaa kiinnostava ja mieleenpainuva, Slimanin isoäidin elämään pohjautuvan trilogian ensimmäinen osa, mielenkiinnolla odotan tarinan toista osaa.