Helena Steen: Paikka hyvässä perheessä

kuva Minerva

   Helena Steen

   Paikka hyvässä perheessä

   Minerva 2021

   352 sivua

 

 

 

 

 

 

Helena Steen on Englannissa työskentelevä filosofian maisteri ja perheenäiti. Hän on alunperin kotoisin Lahdesta, mutta suvun juuret ulottuvat Kannaksen Karjalaan. Steen remontoi 1930-luvun taloa Devonissa perheensä kanssa, rakastaa kirjoja ja vanhoja esineitä ja nauttii aikamatkasta menneisyyteen sekä retkistä Devonin upeaan luontoon. Paikka hyvässä perheessä on hänen esikoiromaaninsa.

*****

Kirjan tapahtumat sijoittuvat  1930-luvun alkuun. Anni on 18-vuotias varakkaan karjalaisperheen tytär, jonka äiti on kuollut. Nyt perheessä eletään isän siskon, Elsa-tädin komennossa. Helmi-täti asuu Viipurissa ja Aina-täti Helsingissä ja heidän kauttaan Anni saa vaikutteita hieman modernimmasta elämästä kotikylään verrattuna. Opiskelujen ollessa vielä kesken, Elsa-täti kutsuu lähisuvun koolle ja Annille ilmoitetaan häntä koskevasta päätöksestä. Heidän mielestään Anni on käyttäytynyt sopimattomasti, ja nyt hänet lähetetään piikomaan Englantiin. Yksi viaton suudelma ja pian Anni on laivalla matkalla tuon ajan au pairiksi. Anni pakkaa matkalaukkuunsa vähäiset tavaransa, hienon uuden hattunsa ja onneksi myös vanhan villaisen talvitakin, joka osoittautuukin todella tarpeelliseksi.

Ja matka voi alkaa. Laivamatkalla Anni ennättää jopa rakastua suomalaiseen liikemieheen Marttiin. Tiet kuitenkin erkanevat laivan päästyä satamaan ja Anni aloittaa kovan työn Devonissa, isäntäperheessä jonka yhteiselo ei tunnu olevan kovinkaan sopuisaa. Myös työ palvelijana osoittaa Annille, millainen yhteiskunnan luokkajako tässä maassa vallitsee. Kouluja käyneen nuoren suomalaisnaisen ei ole helppo alistua vanhakantaiseen palvelijan rooliin. Asumiseen kolkossa pikkuisessa yläkerran kopperossa, jossa ei ole edes pöytää. Ja se kylmyys, ei minkäänlaista lämmitystä, nukkuminen onnistuu vain vaatteet päällä. Onneksi mukaan otettu villainen talvitakki on todella tarpeellinen. Anni ei voi ymmärtää isäntäparin tapaa nukkua ikkuna avoinna? Vasta aamulla Anni saa sulkea sen käydessään siivoamassa ja petaamassa heidän makuuhuoneessaan.

Ja työtä talossa riittää, joka päiväiset siivoamiset, ruoantarjoilut ja keittäjän irtisanouduttua työstään Anni joutuu  tekemään myös keittäjän työt. Ja rouvan keittokirjaa Anni joutuukin päivittäin selaamaan saadakseen päivän ateriat tehtyä, rouvan laatiman listan mukaan, totta kai. Ja päivittäiset ruokaostokset kuuluvat myös Annin päivittäisiin työtehtäviin.

Vapaa-aikaa on vain keskiviikkona iltapäivällä ja silloin Anni pääsee näkemään muutakin elämää, kuin tuo piikomisen täyttämä arki. Hän on ystävystynyt naapuriperheen palvelijan kanssa ja he alkavat viettää yhdessä vapaailtojaan. 

Anni kaipaa kotiin Suomeen, varsinkin itsenäisyyspäivänä, jonka viettoa kotona Suomessa hän muistelee.

Viipurissa Helmi-täti sytyttää ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää, ehkä Aina-tätikin Helsingissä. Elsalla sellainen ei ole tapana, mutta jotakin juhlallisempaa väreilee Tikankin talossa. Päivällinen syödään salissa, isä ja Elsa pukeutuvat juhlapukuun. Ja minulla on tapana soittaa äidin pianoa, isän tenori yhtyy Maamme-lauluun. Silmänurkassa kiiltää kyynel - äidinkö vuoksi, vai liikutuksesta isänmaan tähden?

Kylminä iltoina Anni istuu vuoteellaan ja kirjoittaa kuvauksiaan englantilaisesta elämästä ja lähettää niitä Kotiliesi-lehteen. Ensimmäinen piti olla jo painettuna joulukuun alun lehdessä. Ja Anni on saanut jo kirjoituspalkkionsakin.

Jouluksi Anni matkustaa isäntäperheen mukana Lontooseen. Ei toki samaa matkaa, vaan aiemmin junalla muiden palvelijoiden kanssa. Isossa Lontoon talossa hänestä tulee tviini (between), keittiöpiian ja sisäkön väliltä, joutuu tekemään tarvittaessa molempia töitä.

Täällä minä siis olen, Anni-polo, tviininä jääkylmässä ja monin verroin Brownien taloa antiikkisemmassa talossa. Keittiössä ei ole edes kaasuhellaa, kaikki huoneet, makuuhuoneita myöten lämmitetään hiilellä ... edes kuumavesipulloja ei riittänyt meille kaikille, kun perheen makuuhuoneisiin täytyi kaikkiin varata omansa, vaan keittäjä varusti mukaamme yläkertaan hellan reunalla kuumentamansa tiiliskivet. Ne me käärimme pyyhkeisiin ja laitoimme lämmikkeeksi sänkyihimme. Onneksi otin vanhan talvitakin mukaan!

Keskiviikkoista vapaailtaansa Lontoossa Anni viettää kaupungilla ja kaipaa taas kotiin.

LONTOOSEEN HUKKUU KOKONAAN! Tältä Annista täällä tuntuu.

Kulkiessaan osana Oxford Streetin ihmismassaa ei pysty vaikuttamaan siihen minne menee ja miten nopeasti - täytyy liikkua silloin kun massa liikkuu, pysähtyä, kun se pysähtyy. On kuin täällä lakkaisi olemasta yksilö kokonaan ... Mutta täällä! Täällä minä en ole kukaan. Täällä sellainen, joka ei ketään tunne, ei äkkiä yksinään merkitse mitään, hänestä tulee vain häviävä pisara alati lainehtivassa ihmismeressä, ohi vilahtava kasvo tuhansien ja taas tuhansien muiden joukossa.

*****

Kirjan tarina etenee päiväkirja-muodossa, kuvaa nuoren kouluttautuneen naisen mietteitä ja tuntoja hänen joutuessaan niin erilaiseen rooliin, piian rooliin. Kahden kerroksen väkeä-, Downton Abbey-tyyliin, englantilaista vanhakantaista elämää. Kirja kuvaa tuonaikaisia kulttuurieroja ja luokkayhteiskunnan jakoa.

Kirja oli helppolukuinen, nopeasti etenevä, palvelijan arkista uurastusta kuvaavaa luettavaa. Kirjassa oli aika paljon myös ruoanlaittoon ja yksityiskohtaisiin ruokaohjeisiin liittyvää asiaa, minun mielestä ehkä liikaakin. Olisin kaivannut enemmän muunlaisenkin elämän kuvausta kotimaassaan niin vauhdikkaan Annin kohdalla? No, piiaksihan hänet Englantiin lähetettiin Paikkaan hyvässä perheessä. Näinhän Elsa-täti ja muu lähisuku kaikille kertoivat Annin ulkomaanmatkasta.