Lastasin teevilaivassa

Seililaiva Mathilde, kuva Ajapaik Eesti

                                                                                   

Olin 13-vuotias, kun pääsin laivaan töihin. Se oli englantilainen iso puulaiva, Mathilde nimeltään. Se oli tuossa Kallion sahan edustalla ja sinne mentiin tuosta Knihtilän rannasta.

Sellainen iso vene "Juntta" nimeltään lastattiin täyteen akkoja ja "Meriteeri" hinasi sitä venettä. Olin pienikokoinen. Kun niitä oli liika paljon niitä akkoja ja niissä odottavia äitejä, niin niitä ei haluttu ottaa matkaan. Ne alkoi haukkuun minua, että otetaanhan tänne penskojakin. Ja kun siitä ei tullut loppua, niin minä palasin kotiin sillä "Meriteerellä". 

Mutta seuraavana aamuna tuli Kestin Heikki meille, joka oli "tivinä" siinä laivassa, ja sanoi, että nouse sukkelaan Meriteeri vislaa jo rannassa. Ja niin sitä mentiin.

 

Ja kun minä siellä laivan ruumassa laitoin niitä teeviä pinoon, niin se laivan kapteeni tuli siihen viereen ja puhui Heikin kanssa "engelskaa". Minä kysyin, että mitä te puhuitte, niin Heikki sanoi, että "kapu" kysyi, miksi noin pieni tyttö on täällä töissä? Minkälainen koti hällä on? Heikki oli sanonut, että hyvä koti hällä on ja että hänellä on isäpuoli. Kapteeni oli aikonut lähteä meille ja tahtoisi viedä minut kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole lapsia , niin hän veisi minut vaimolleen. Eihän minua olisi kotoa päästettykään.

Ja jos minä olisin hänen matkaansa lähtenyt, niin en minä tätä nyt kirjoittaisikaan. Sillä se laiva upposi menomatkallaan kovassa myrskyssä ja miehistö meni mukana.
                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        .                                                                                                                                                                                                                                                                Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1980-luvulla.