Vietin lapsena usein aikaani mummolassa vanhemman veljeni kanssa. Sinne oli kotoani noin kilometrin matka. Siellä asui myös orvoksi jäänyt serkkupoikani.
Varsinkin kesäisin siellä kului aika hyvin, kun siellä oli lehmiä ja vasikoita, joita saimme paimentaa. Aamuisin veimme lehmät rautatien takana olevalle laitumelle ja haimme ne illalla kotiin. Sinne oli noin pari kilometriä matkaa ja jos hyvin sattui, niin näimme junan.
Eräänä iltana, kun odotimme lehmien tulevat veräjälle, näimme junan tulla porhaltavan kaukana. Pojat panivat korvansa rataa vasten ja kuuntelivat, kun rata tärisi. Minä istuin veräjäpuulla. Juuri kun pojat juoksivat pois, juna tuli ja "ruuttasi" kuumaa höyryä poikia kohti. Ne olivat nähneet, kun pojat "vehtasivat" siinä radalla.
Muistan myös toisen päivän, kun päätimme veljeni kanssa lähteä hukuttamaan kissaa. Se oli iso keltakirjava kolli. Se oli mennyt viilihyllylle ja latkinut viilipytyistä päällisen suuhunsa. Kuulimme tätimme sanovan, että se pitäisi tappaa. Niinpä ajattelimme, että meillä on enempi aikaa. Olihan heinäntekoaika ja vanhempi väki oli niityllä. Lähdin veljeni kanssa lähellä olevan ison ojan varteen. Veljeni sitoi narun kissan kaulaan ja narun toiseen päähän ison kiven. Leo kantoi kissaa ja minä kiveä. Nakkasimme ne yhtä aikaa ojaan. Molskis, sinne putosi niin kissa kuin kivikin. Mutta kissa nousi pinnalle ja ui rantaan naru kaulassa. Kivi oli irronnut ja jäänyt ojan pohjaan. Kissa pinkoi erään ladon alle piiloon. Seuraavana päivänä se istui viilihyllyn alla naru kaulassa.
En muista, sattuiko tämä samana päivänä. Väki oli heinäniityllä. Olimme "kotimiehinä", kun mummu oli liikuntakyvytön, reumatismin runtelema, eikä päässyt sängystä mihinkään. Nostettiin istumaan ja laitettiin maata, käännettiin kylkeä ja niin pois päin.
Olimme poikien kanssa pihalla. Pojat ampuivat "piilipyssyllä" ja nuoli lensi katolle. Leo sanoi minulle, että mene sinä hakemaan se pois. Minä tietenkin tottelin, kun olin nuorempi. Ja kun olin tyttö, en tietenkään saanut ampua pyssyllä.
Kiipesin tikapuita myöten katolle. Olin kai siinä 6-vuotias, en älynnyt pelätä. Kun "piili" oli siinä parin metrin päässä räystäällä, niin lähdin kävelemään. Juuri kun sain nuolesta kiinni, silloin se tapahtui. Minä putosin. Ensin jalat edellä ja onneksi siinä oli portaiden kaidepuu alla. Putosin sen päälle ja siitä pää edellä alas maahan. Ja silloin poikia "vietiin" lähellä olevaan vasikkahakaan.
Tunsin kuinka päätäni huimasi ja mieleeni tuli, että nyt täytyy saada vettä. Juoksin kaivolle. Se oli vinttikaivo, jossa roikkui vesiämpäri. Kurkotin siihen, join vettä ja menin pirtin sänkyyn maata.
Mummu istui sänkynsä laidalla ja kysyi, että missä pojat on? Sanoin, että ulkona. Olin nukahtanut siihen, heräsin vasta illalla jalat mustelmilla ja pää kipeänä. Väki oli tullut niityltä ja pojat oli vissiin sanoneet, että olin kiikkunut katolle ja pudonnut. Torut minä siitä sain, en kuitenkaan selkäsaunaa, vaikka sitä luvattiin vielä toisena päivänäkin.
Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti