Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

kuva Tammi

     Elizabeth Strout

     Pikkukaupungin tyttö

     alkuteos Amy and Isabelle 1998

     suom. Maija Haapio

     Tammi keltainen kirjasto 2020

     461 sivua

 

 

 

 

 

Elizabeth Strout (s.1956) on kiitetty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta on tehty Emmy-palkittu tv-sarja. Pienoisromaani Nimeni on Lucy Barton oli monien muiden Stroutin teosten tavoin arvostelu- ja myyntimenestys. Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen 2018 parhaaksi käännösromaaniksi. Elizabeth Strout on koulutukseltaan juristi. Hän on Mainesta lähtöisin oleva pikkukaupungin tyttö, joka nykyään asuu New Yorkissa. 

*****

Pikkukaupungin tyttö on romaani sieltä, mistä kaikki oikeastaan alkoi, pikkukaupungista, jossa kuka tahansa voi tulla sysätyksi syrjään. Aivan ensimmäinen pikkukaupungin tyttö, ennen Lucy Bartonia ja Olive Kitteridgeä, oli Amy Goodrow. Vai oliko se sittenkin hänen äitinsä, Isabelle? Esikoisromaanissaan Strout kertoo Amyn ja Isabellen yhteen kesäpäivään huipentuvan tarinan. 

Amy Goodrow on yksinhuoltaja äitinsä Isabellen ainoa lapsi. Häpeä tyttären isättömyydestä on saanut Isabellen eristäytymään Shirley Fallsin muista asukkaista ja omistautumaan puuduttavalle työlle. Hän on kehittänyt ihastuksen naimisissa olevaan pomoonsa Averyyn, joka ei häntä kuitenkaan  huomaa. 

Isabelle on ilmestynyt kaupunkiin, vuokrannut Cranen vanhan talon Oyster Pointin laitamilta. Shirley Falls on joen halkaisema pikkukaupunki, jossa on työläisten asuttama Allas ja paremman väen Oyster Point. Kaupungissa on katolinen ja protestanttinen kirkko, college ja kenkätehdas, jonka konttorissa Isabelle työskentelee. 

Isabelle on muuttanut kaupunkiin vuosia sitten pienen vaaleakiharatukkaisen tyttärensä Amyn kanssa ja kertonut vain, että hänen miehensä ja vanhempansa ovat kuolleet. Joen paremmalla puolella oleva vuokrattu talo on Isabellen mielestä vain tilapäinen asunto, ollut jo neljäntoista vuoden ajan. Työ tehtaalla täyttää hänen päivänsä.

Hänen elämänsä kulki eteenpäin niin kuin elämä kulkee, mutta hän ei ollut sen vakaammalla pohjalla kuin aidanharjalla istuva lintu ... Mutta ajatus talon ostamisesta oli sietämätön, hänestä oli sietämätöntä lakata ajattelemasta, että oikea elämä oli jossakin muualla. 

Päivät jatkuvat toistensa kaltaisina, Isabellen työ tehtaalla ja Amyn koulupäivät collegessa. Amy ystävystyy Stacyn kanssa, jonka adoptioisä on opettaja ja psykologi. Amy elää elämäänsä äidin ehdoilla ja valvonnassa, äidin joululahjaksi antamaan päiväkirjaankin hän on kirjoittanut jo kolmannentoista kerran peräkkäin: Taas yksi tavallinen päivä on mennyt. Koska hän tietää äidin lukevan hänen kirjoittamansa tekstit.

Mutta sitten Amy saa uuden sijaisopettajan Thomas Robertsonin, johon hän tuntee kiinnostusta ja joka saa hänet tuntemaan itsensä kauniiksi nuoreksi naiseksi. Ja lopulta kuusitoistavuotias Amy ajautuu kiellettyyn suhteeseen, salaisiin tapaamisiin matematiikan opettajansa kanssa, joka Amyn mielestä näytti pitkien hiustensa johdosta aivan opiskelijahipiltä.

Isabelle miettii elämäänsä, kaikkia hyödytöntä arvailua ja jonninjoutavaa pohdintaa; ei minkäänlaista seurapiirielämää, ei päivälliskutsuja. Kuiskutteluja hänen kirkon koristelustaan: "Koristella nyt alttari sillä tavalla, syyslehdillä ... Eikö koko kirkko näyttänyt ihan ladolta?" Sellaistako kuiskuteltiin? 

Isabelle: Miksi minä olen yksin? Hän hämmästeli joskus, kuinka syvälle hän saattoi uppoutua kuvitelmiinsa, sellaiseen mitä ei juuri sillä hetkellä tapahtunut.

Saadakseen sisältöä elämälleen Isabelle alkaa osallistua tehtaalla ruokataukojen keskusteluihin, missä käydään seikkaperäisesti läpi kaikki kaupungin tapahtumat ja hän saakin ystäväkseen ainakin Paksu Bevin ja Dottien.

Dottie Brownin ja Paksu Bevin sydämellinen nauru. Sellaisen naurun päästävät kaksi naista, jotka ovat tunteneet toisensa vuosikaudet, jotka saavat iloa ja lohtua toistensa pienistä tutuista tunteenpurkauksista ja jotka naurunsa naurettuaan - ja vielä jokusen tirskahduksen päästettyään ja taputeltuaan sitten silmiään kasvopaperilla - tuntevat sisaruuden lämmön ja uskovat, ettei ihminen sittenkään ole kovin yksin.

*****

Kirjassa minua miellytti Stroutin kyky kertoa tarkkoja ihmiskuvia ja maalata tuon pikkukaupungin ympäristöä. Hetken aikaa meni, ennen kuin sain koottua yhteen kaikki nuo Isabellen elämän keskiössä olevat ja sen kulkuun vaikuttaneet ihmiset. 

Verkkaisen tarinankerronnan myötä silmiini piirtyi kuva pienestä maalaismaiseman keskellä olevasta tehdaskaupungista, jossa kesän paahtavan kuumuuden keskellä ihmiset elivät. Isabellen tapatumaköyhän elämän vastapainona Amy-tyttären päiviin alkoi tulla salaisuuksia, jotka hän yritti salata äidiltään. Toisin kuin Isabelle, joka tunsi tukehtuvansa tuossa pikkukaupungissa murehtien hukkaanheitettyä elämäänsä, Amy tunsi elämänsä vasta alkavan. 

Mutta yksi kesäpäivä muutti äidin ja tyttären salaisuuksien täyttämän elämän, ja tuon päivän myötä myös Isabelle sai monien vuosien jälkeen lopullisen varmuuden, että elämä ei ollutkaan muualla. Se oli Shirley Fallsin pikkukaupungissa.

Amy oli lähdössä, lähdössä lopullisesti. Isabelle oli läsnä vain luotsaamassa laivaa...