 |
| kuva Aula & Co |
Tuire Malmstedt
Lasitarha
Aula & Co 2021
arvostelukappale
Tuire Malmstedt on pieksämäkeläinen kirjailija ja opettaja. Dekkariseura palkitsi hänen teoksensa Pimeä jää (2018) vuoden parhaana esikoisdekkarina. Lasitarha on uuden Metso & Vauramo-sarjan avausosa.
*****
Seitsemänvuotias Henri katoaa jäljettömiin koulun metsäretkellä. Poliisi tekee kaikkensa pojan löytämiseksi, mutta tutkintalinjat päättyvät umpikujaan ja tutkinta lopetetaan. Vuosien kuluessa myös Henrin äiti Lilja menettää toivon siitä, että poika voisi vielä löytyä. Henrin isä ei edes ymmärrä, että poika on poissa. Lilja on yksin muistojensa kanssa. Sitten paikallislehdessä kerrotaan, että neljävuotias Lenni on kadonnut keskustan leikkipuistosta. Lennin tapaus ajaa Liljan etsimään Henriä vielä kerran.
*****
Lasitarha aloittaa Malmstedtin uuden Metso & Vauramo-sarjan. Rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso, kaksi menneisyytensä salaisuuksia sisällään pitävää henkilöä, joiden yhteistyö tutkinnan edetessä sujuu mutkattomasti. Huomasin kiintyväni tähän kaksikkoon jo aivan kirjan alkusivuilla.
Elmo oli nuoruudessaan kitaristina suositussa Playback- nimisessä bändissä. Muutamien villien ja vauhdikkaiden vuosien jälkeen suosio oli hiipunut ja bändivuodet olivat historiaa, Elmon oli tehtävä jotain elämällään.
...pudottanut kitaransa viidennestä kerroksesta , mennyt nukkumaan ja päättänyt herätä aamulla eri ihmisenä. Sellaisena, joka ei haihattelisi turhia ja tekisi elämässään jotain, mikä hyödyttäisi muita.
Ja tuo päätös oli vienyt hänet poliisikoulun ja rikostutkintayksikön kautta rikosylikonstaapeliksi ja nyt työpaikkaan entisessä kotikaupungissaan.
Lennin tapaus oli avannut kaikki haavat, tai ehkä ne eivät koskaan olleet umpeutuneetkaan, Elmo oli vain jatkanut matkaa vuotavana ja rikkinäisenä kuin vanha laiva. Haaksirikkoutuneet eivät yleensä jatkaneet matkaa, mutta Elmo ei ollut suostunut uppoamaan. Hän oli vain kätkenyt haavansa ja paahtanut eteenpäin. Ei siitä mitään hyvää ollut seurannut, pelkkää rämpimistä läpi toisissaan roikkuvien päivien, viikkojen ja vuosien. Mutta hän oli jatkanut.
Matildan tapa toimia oli tehdä mustiinpanoja hiljaisuudessa, kirjoittaa kaikki ylös ja antaa toisille luettavaksi. Elmolle hiljaisuudessa työskentely sopi hyvin ja hän oli päättänyt tulla kollegansa kanssa toimeen.
Matilda kirosi ja soimasi itseään: Hänellä oli vihdoin työpari, joka oli sopivan rento kestämään hänen hiljaisuuttaan ja joka kärsivällisesti sanoitti asioita hänen puolestaan, mutta hän itse ei pystynyt tulemaan yhtään vastaan. Ei vain pystynyt, vaikka halusi. Sen hän oli halunnut sanoa Elmolle, osoittaa edes jollain tavalla arvostavansa työpariaan. Mutta hän oli hiljaisuutensa vanki, jäykkä ja muuttumaton kuin sementtiin valettu rautakanki.
Elmolla ja Matildalla on jotain yhteistäkin, muistot menneistä. Molempien menneisyydestä löytyy ihminen, jonka näkeminen nostaa kaikki vanhat traumat esiin. Ja Elmolla se hetki on tässä ja nyt.
Kadonneen Lennin tapauksen myötä palaavat kaikki ne vanhat haavat, jotka Elmo oli painanut syvälle muistinsa kauimmaiseen nurkkaan. Elmon muistoissa pyörii vain ikävä tunne vastaavanlaisesta tapauksesta, joka ei päättynyt hyvin.
Tämä on ihan eri tapaus, Elmo vakuutteli itselleen. Ja tämä on minun ja Matildan ensimmäinen yhteinen tapaus. Tämä pitää hoitaa hyvin.
Tutkintatyön edetessä putkahtavat esiin myös aiemmat lasten katoamiset, oudosti seitsemän vuoden välein. Jokaisesta kadonneesta lapsesta paikalle on jäänyt vain jalasta irronnut kenkä. Yksi näistä lapsista on melkein kolmekymmentä vuotta sitten kadonnut Henri, Lilja ja Leo Saariston seitsemänvuotias poika.
Lilja elää muistojaan hiljaisuuden maailmassa menetettyään kuulonsa. Vain unessa hän kuulee Henrin sanat: "Äiti, etsi minut." Lepakot tulevat myös toistuvasti Liljan unimaailmaan. Henri oli rakastanut lepakoita, piirrellyt aina niitä. Poika oli saanut innoituksen isältään, ja tämä omalta isältään. Lepakkohulluus suorastaan kulki heillä suvussa.
*****
Kirja pitää sisällään kutkuttavan jännittäviä juonenkäänteitä. Aina, kun luulin olevani jotakuinkin tarinan sisällä, seuraava sivu johdatti minut taas uudelle polulle, ja tietämättäni kauemmas ja kauemmas menneisyyteen. Kirjaa lukiessani palasin monta kertaa selaamaan jo lukemiani sivuja taaksepäin, uskomatta tai ymmärtämättä. Vai olisikohan syy ollut se, että halusin vain pitkittää tarinan paljastumista, sitä tunnetta, että sivut kohta loppuvat. Lasitarhan piinaavan jännittäviin salaisuuksiin uppoaminen oli minulle tämän alkukesän huimin lukukokemus. Uskalsin kyllä odottaakin Tuire Malmstedtiltä taas jotain tällaista, joka saa "aivonystyröihini" liikettä, ja myönnettävä on, että näin taas tapahtui. Saman saatoin todeta luettuani hänen aiemmat Isa Karos-sarjan kirjat: Pimeä jää 2018, Mykkä taivas 2019 ja Enkelimetsä 2020.
Tarinan mukana pääsin myös nauttimaan kauniista luonnosta; Pilvet raottelivat hieman verhojaan ja antoivat muutamien hentojen auringonsäteiden kurottautua esiin. Metsä näytti upealta. kun ruskeat puunrungot saivat hetkeksi kullanruskean sävyn. Pilvet liikkuivat nopeasti auringon eteen ja harmaus palasi.
Loistokas avaus Metso & Vauramo-sarjalle, nyt vain pitää malttaa rauhassa odottaa jatkoa. Nyt jo mietin, minne tuo Matildan Elmolle neuloma norjalaisvillapaita tätä niin sympaattista parivaljakkoa tulevaisuudessa johdattaakaan? Ehkäpä Matildan lapsuuden Lappiin tai mökkiin Jäämeren rannalle?
Sininen hetki.
Pohjoisen maisema sai levätä kauniissa sinisessä sävyssä ennen pimeyden laskeutumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti