 |
| kuva Otava |
Sielujen saari
alkuteos Själarnas ö
käsikirjoituksesta suom. Jaana Nikula
Otava 2017
285 sivua
Johanna Holmström (s. 1981 Sipoossa) on julkaissut seitsemän teosta. Hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa, novellikokoelma Camera Obscura (2009), sai muun muassa Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon. Romaani Itämaa (2013) on käännetty kahdeksalle kielelle. Holmström on kirjoittanut myös näytelmiä. Hän asuu Helsingissä.
*****
Saaren paljailla kallioilla on parikymmentä erikokoista ja -väristä taloa, puinen ristikirkko, keltainen Fyyriksi kutsuttu rakennus ja hospitaali.
Sielujen saari on saari joka kätkee vuosikymmeniksi sisälleen niin monen ihmisen kohtalon. Nauvon saaristoon kuuluva saari, jonne venematka Turusta kestää kaksi tuntia. Saarella majailivat aiemmin spitaaliset, heidän jälkeensä saaressa hoidettiin miehiä ja naisia, nyt sotien aikana ja niiden jälkeen enää vain naisia. Parantumattomasti mielisairaiksi todetut naiset kuljetettiin saarelle. Tai niinkuin Alma, joka on tullut köyhäinhoitolasta, kun siellä ei ollut enää hänelle tilaa. Mitään varsinaista diagnoosia Almalla ei ollut.
Saarella olevat potilaat ja myös hoitajat elävät eristyksissä muusta maailmasta, edes maailmansodan äänet eivät kantaudu tälle kaukaiselle saarelle. Kirjassa seurataan kolmea naiskohtaloa lähes vuosisadan ajan.
*****
Kristina tuodaan Seilin saarelle lapsenmurhasta tuomittuna. Talonpoikaisnainen, piika Kristina Andersson oli hukuttanut kaksi lastaan.
Kristina, elää ja varttuu nuoreksi tytöksi perheen ainoana lapsena. Hilma-äiti oli yltyvän huolen vallassa seurannut, miten Kristina kävi aina vain kauniimmaksi. Aivan liian kauniiksi, sillä mitä virkaa kauneudella on tällaisessa kylässä? Se voisi yhtä hyvin olla kirous.
Ja sienimetsällä se sattuu, raaka ja yllättävä teko. Hilma-äidin pelkäämä, pahin uhkakuva oli toteutunut:
Yritti saada mielestään kuvaa Kristinasta metsäpolulla, yrittämässä pystyyn, etsimässä koriaan ja poimimassa sieniä, joiden jalat olivat murskana ja hatut lurpallaan. Yksi toisensa jälkeen hän noukki ne koriin, jotta metsästä olisi vanhemmille muutakin tuomista kuin häpeä. Sitä kuvaa Hilma ei pystynyt karistamaan mielestään.
Einarin kanssa Kristina muuttaa pikkumökkiin, heille syntyy kaksi lasta. Einarin päiviin kuuluu kylässä oleva työmaa, mutta Kristina on päivät yksinään lasten kanssa. Heidän suhteensa muihin ihmisiin ovat katkenneet, myös Kristinan vanhempiin. Heillä ei ollut muita, kuin toisensa. Häpeä oli sekoittunut aamupuuroon ja syyllisyys, jota he olivat joutuneet syömään puuron mukana, oli juuttunut kurkkuun.
Tutkintavankeuden, kuritushuoneen ja houruinhoitolan jälkeen Kristina kuljetetaan sairaalasaarelle. Kristina vietti kahdeksan vuotta psykoottisessa tilassa, mutta sitten hän vain heräsi.
Tuuli pyyhkii saarta ja viskoo pikkuroskia ja oksia korkealle ilmaan. Se ravistelee hänen hameitaan ja hän vetää sitä henkeensä laajenneiden sierainten kautta. Hän antaa tuulen voiman täyttää itsensä ja puhaltaa sen sitten ulos yhtenä pitkänä huokauksena. Tuuli on voimakas, se haisee vedeltä ja vanhalta levältä, ja tuuli selässä ja sieraimissaan hän samoilee saarella, joka on ollut hänen kotinsa viiden vuoden ajan, vaikkei hän oikeastaa koskaan ole oppinut tuntemaan sitä.
Kristinan elämä jatkuu saarella eläintenhoidon, lypsämisen, peltotöiden, heinätöiden ja sadonkorjuun parissa. Hän saa hoidettavaksi myös puutarhatilkun. Saaresta on tullut hänen kotinsa.
Kristina nyökkää kirkkomaata kohti. "En minä lähde tältä saarelta koskaan. Täältä johtaa tie vain tuonne."
Kristina istuu usein Tyttökallion huipulla ja unohtuu katselemaan veden turkoosia hohdetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt avomerta ennen kuin saapui saarelle, ja nyt tuntuu vaikealta ymmärtää, miten hän aikoinaan kuvitteli koko maailmansa mahtuvan tuvan neljän seinän sisään, tuohon arkkuun, jossa hän oli ollut kuin elävältä haudattuna.
*****
Ellillä, seitsemäntoistavuotiaana saarelle vanhempiensa toimittamalla porvarisperheen tyttärellä on vaikeuksia sopeutua hospitaalin sääntöihin. Ellin diagnoosi tohtorin mukaan on varhaisvaiheen hulluus, johon ei ole parannuskeinoa, vain hoitoa. Äidin mielestä Ellin oleskelu saarella on vain väliaikaista, koska Ellille tehtäisiin leikkaus, Ellin mielestä vapautuksena. Vapaus, josta hän maksaa omalla ruumillaan.
Äitinsä harmiksi Elli ystävystyy saarella jo pitkään olleiden Karinin ja Marthan kanssa. Karinin mielestä saarelta ei ketään päästetä pois; Sellaiset naiset kuin me, huonot naiset, nuoret naiset ... Lue vaikka lehtiä, et sinä pääse täältä koskaan.
Martha istuu Tyttökalliolla ja tuuli sukii hänen hiuksiaan. Se pyyhältää saaren yli koillisesta ja pyyhkii pieniä männyntaimia, joita on kohonnut sinne tänne ja jotka ilmeisesti saavat kasvaa ja ehkä eräänä päivänä muodostaa kokonaisen metsän, mutta toistaiseksi Tyttökalliolta näkee joka ilmansuuntaan. Istuessaan rinnatusten Martha, Elli ja Karin tietävät olevansa vankina saarella, meren suunnattomassa sinisessä sylissä.
*****
Saarelle hospitaaliin hoitajaksi saapunut Sigrid kaipailee kihlattuaan Fransia, joka on joutunut osallistumaan joulukuussa 1939 syttyneeseen sotaan. Äidin kirjeet ovat Sigridille myös tärkeitä, ainoa yhteys saaren ulkopuolelle.
"Yritän lohduttautua sillä, että olet aivan lähellä, ja kun katselen merelle joenrannasta, tiedän, että siellä sinä olet, tallessa kuin taskun pohjalla, jään ja lumen keskellä, erilläsi maailman vaaroista ja toivottavasti myös hyvässä turvassa."
Myös saarella pelätään joutumista sodan jalkoihin, varsinkin Mainilan tapahtumien jälkeen ja mietitään, miten sota vaikuttaa saarelaisten elämään.
Sota. Ajatus tuntui niin kaukaiselta, varsinkin saarella, missä posti kulki monen päivän viiveellä ja päivälehti oli siis vanha, kun viimein tuli perille. He kuuntelivat iltaisin uutisia rahisevasta kumisevasta radiosta, mutta ei kai sota voisi yltää tänne asti ...
Mutta käynnissä oleva sota tulee yltämään kuitenkin kohtalokkaasti Sigridin elämään ja muuttamaan sen suuntaa. Ja hoitajasta tuli hoidettava; "Minä tarvitsen sinua ... Me tarvitsemme sinua."
Sigrid: "Ollakseni täysin rehellinen minusta maailma tuolla ulkopuolella on pelottava paikka. Ei pelkästään sodan vuoksi. Ajatelkaa vain, miten se on murskannut ne, joita me hoidamme täällä ... Mutta silti he kaipaavat takaisin. En ymmärrä heitä. Minä en kaipaa sinne. Tämä on hyvä paikka maan päällä.
Vanhimmat olivat spitaalisten ajalta. He hakkasivat kallioon nimikirjaimensa tai kuvia, niin kuin ensimmäiset potilaat ja heidän hoitajansakin. Kaikkien nimet ja salaiset symbolit mahtuvat pienelle graniittilohkareelle. Sigrid tunsi melkein osallistuvansa jonkinlaiseen riittiin, kun eräänä iltapäivänä löysi kalliolta vapaan kohdan ja hakkasi kiveen vasaran ja meisselin avulla oman nimensä, kaikkien muiden nimien joukkoon. Jälkeenpäin hän istui hetkisen katselemassa kiveä. Yksi heistä? Tuskin. Mutta ainakin alati pysyvästi jossain.
*****
Kirja on koskettava tarina ihmiskohtaloista vuosisadan takaa. Seilin saari kätki sisäänsä synkkiä ihmiskohtaloita, se oli monelle naiselle viimeinen paikka, loppusijoituspaikka. Empatiani kaikkia näitä saarelle suljettuja naisia kohtaan kasvoi lukemisen edetessä, etenkin Kristinan tarina oli mieleenpainuvin. Miten sen ajan sulkeutunut kyläyhteisö, joka eristää nuoren äidin ja saa hänet tekemään noinkin julman teon. Ja miten hulluuden raja määritellään? Kuka on terve, kuka on hullu? Kuka on parantumaton ja kuka ei vain pärjäisi muualla?
Erityisesti pidin kirjan kauniista kielestä. Seilin saaren luonto piirtyi vahvasti silmiini; omenapuut, ruusupensaat, kallioihin iskevät laineet, onnelliset hetket Tyttökalliolla olivat vahvasti läsnä lukiessani tätä, muuten niin raskaasta aiheesta kertovaa kaukaisen saaren tarinaa. Nykyään Seilin saari on vain vierailukohde, ei kenenkään koti, eikä onneksi enää kenenkään loppusijoituspaikka.
Miten elävä ihminen voidaan unohtaa ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti