Anneli Kanto: Rottien pyhimys

kuva Gummerus

 Anneli Kanto

 Rottien pyhimys

 Gummerus 2021

  406 sivua

 

 

 

 

 

 

 

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007) oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Vuonna 2008 ilmestyneestä romaanistaan Veriruusut Kanto sai Gummeruksen Kaarle-palkinnon ja se dramatisoitiin sekä Kom-teatteriin että Tampereen työväenteatteriin. Pyöveli (2016) oli Tulenkantaja-palkintoehdokas ja Lahtarit (2017) sai Tampereen kaupungin palkinnon. Kannon näytelmistä uusin, Punaorvot (Helsingin kaupunginteatteri) otettiin vastaan kiittävin arvioin.

Kirjan tarina perustuu sekä tunnettuun että kuviteltuun historiaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristelusta maalauksin. Fiktion keinoin kirjailija maalaa silmiin ja mieliin tuon valtavan urakan keskiajalta. Mitä nämä maalarit miettivät maalatessaan kuvia Raamatun kertomuksista ja pyhimyksistä?

Mainiosti kirjailija on kuvannut yksittäisten maalausten syntyhistoriaa ja onnistunut siinä mielestäni loistavasti. Oli mielenkiintoista etsiä Hattulan kirkon kuvista kirjassa mainittuja maalauksia. Ja kuvitella mielessään Hurttalan kylä ja sen asukkaat 1500-luvun alkupuolella. 

Kuvia kirkkoon on saatu maalaamaan arvonsa tunteva maalarimestari Andrea Pictor yhdessä  maalari Martinuksen kanssa, ja oppipoikana heillä on Vilppu Niilonpoika. Maalarit majoitetaan kirkonisäntä Klementtin parhaaseen tupaan ja kuljetetaan aamuin illoin hevoskyydillä kirkkoa koristamaan. 

Maalausurakan päästyä hyvin alkuun sairaus kuitenkin iskee maalarimestari Andreaan.

Oppipoika Vilppu Niilonpoika sen sijaan oli terve kuin kilipukki, eikä yskinyt yhtään, vaikka juuri hän oli aluspaitaa myöten märkänä raahannut kohmeisen mestari Andreaan isäntä Klementin taloon ja vieläpä lämmittänyt maalareille saunan ... Vilppu oli Itämaalta, Ulvilan kaupungista kotoisin ja tiesi saunan parantavan voiman.

Nyt määräaikaan valmiiksi sovittu maalausurakka on vaarassa ja niinpä Martinus antaa Vilpunkin osallistua kuvien maalaukseen, onnistumisesta ei voida kuitenkaan Vilppua onnitella. Miten maalata viikunanlehtiä, kun ei "ikikuunapäivänä" ole sellaisia nähnyt, saunavastahan siitä tulee.

Vilppu hiersi värejä ja sekoitti niitä kalkkitahnaan, Martinus maalasi maailman luomista, Aatamia ja Eevaa ja heidän karkoittamista Paratiisista.

Kirjassa kuvataan mielestäni hyvin keskiaikaisen kyläyhteisön silmäätekeviä ja rahvasta. Päivä markkinoilla on väliin hupaisaakin luettavaa.

Kirkonisäntä Klementtin emäntä Kristiina Olavintytär oli kesällä värjännyt kasveilla ja sienillä lankojaan vihreiksi, keltaisiksi, ruosteenkarvaisiksi ja punaisiksi. Harmikseen hän ei ollut saanut hankittua harvinaista merenrantakasvia morsinkoa, jonka kasvupaikan tiesivät vain rannikon naiset. Ja nyt nämä naiset olivat myymässä markkinoilla kauniin sinisiä lankojaan ja tämäkös herätti kateutta muissa langanmyyjissä.

Myös kyläläisten halveksima Pelliina oli markkinoilla myymässä tekemiään saviastioita.

Tyttö oli omituinen konho, oli aina ollut. Tiilimestari Rutger oli häntä hyysännyt pikkuvauvasta asti mutta Rutger oli talvella kuollut ja tyttö jäänyt yksinänsä mökkiin eikä kukaan tiennyt mitä hän siellä teki ja millä aikoi itsensä elättää. Parasta olisi ollut, kun tyttö olisi kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtenyt muualle, sinne mistä oli tullutkin.

Pelliinalla on huoli tulevasta, millä hän selviää tulevan talven?

Pelkäsin että minun pitää särkeä kissa ja ottaa sieltä mestarin jättämät penningit jotka olivat talon viimeiset eikä viimeistänsä saa käyttää sillä ensin tulee pula ja pulan jälkeen hätä ja sitten tulee kuolema sanoi mestari aina.

Markkinoilla Hämeen linnanherra ja -rouva kiinnostuvat Pelliinan taitavasti maalatuista saviastoista ja ehdottavat maalarimestarille Pelliinan palkkaamista kirkon maalausurakkaan.

Kylässä on eräs neito, joka on taitava piirtämään koristekuvioita. "Nainen!" Andreas Pictor pöyristyi. "Nainen kirkkoa maalaamassa. Jumalan pilkkaa. Rienausta" Andreas sanoi. "Sellaista ei Ruotsinmaalla ole nähty. Nainen ei voi olla kirkkomaalari".

Maalarimestari  kuitenkin tiesi, että ilman apukäsiä urakka ei valmistuisi sovitussa ajassa, ja sehän ei ole sopivaa. Häntä alkoi kiinnostaa tuo outo tyttö, josta hänelle kerrottiin.

Tämä tyttö ei puhunut mitään, eikä varsinkaan hymyillyt. Hän oli ruumiiltaan suuri kuin mies, kädetkin kuin sontalapiot, iho pilkullinen kuin rastaan rinta, hiukset punaiset ja kähärät. Kasvot olivat leveät ja poskiluut vankat, pörheiden kulmakarvojen alta katselivat pistävänvihreät silmät, suu oli suuri kuin sammakolla ja kolhon naaman keskelle oli tökätty konkkanokka. Nainen oli nuori, mutta ruma. "Jopa on hirvitys. Sellaisen haluan nähdä omin silmin. Tuo hänet huomenna kirkolle."

Seuraavana päivänä tuo punahiuksinen Pelliina astuu outoon ja pelottavaan kuvin koristeltuun kirkkoon.

Kun uskalsin katsoa seinälle ymmärsin että ne ei olleet oikeita ihmisiä vaan ihmisestä piirrettyjä kuvaamuksia ... Ihminen on ihminen ja seisoo kirkon lattialla puhuu ja haisee mutta hänet voi muuttaa viivoiksi ja väreiksi ja silti ihminen siinä on ja näen vielä senkin että ihminen on hädissään ja menee karkuun.

Ja Pelliina pääsee nyt maalaamaan näitä kuvia Raamatun kertomuksista ja pyhimyksistä, kuvaamassa sellaista, mitä ei ole koskaan nähnyt. Kuvittaa esim kuolemansyntejä: ahneutta, kateutta, ylpeyttä, vihaa... Hänen täytyy vain kuvitella  asioita ja kuunnella, miten maalarimestari kuvailee esim. yksisarvisen. Mutta hyljeksitty kylän outo tyttö Pelliina on ylpeä aloittaessaan työnsä ja päästessään käyttämään omaa luovuuttaan.

Näen kylän akkoja ja ukkoja menossa viljanleikkuuseen tai aamulypsylle ne tuijottaatoljottavat minua että mikä tuokin maanvaiva riepukerjäläinen tuossa menee ... Ettepä tiedä, että tiilimestarin hullu Pelliina kirkossa maalaa kuvia seiniin ja sinne ne jäävät teidän katseltaviksenne. Joskus vielä ihastelette kirkon kuvia lyötte kättä yhteen ja siunailette miten voi olla ihmeellisen kaunista ettekä tiedä ketä ihailette. Minua ylistätte. Pelliina Rutgerin tytärtä joka tässä kulkee työhönsä maalarien luo ja maalarit pitävät häntä veroisenaan kunnon ihmisenä ja oikeita asioita puhelevat vaikka ovat taitavia ja oppineita.

Kirkon seinät alkavat täyttyä kuvista ja tyytyväinen maalarimestari antaa Pelliinan valita seinälle oman pyhimyksensä kuvan, mutta Pelliina ei tiedä, kenen pyhimyksen puoleen hänen pitäisi kääntyä. Vihdoin hän oivaltaa, että haluaisi varjeltua rotilta.

Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle ... Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä. Niin kuin Hurttalan ihmiset, rottaihmiset. "Se on sitten Pyhä Kakukylla," Andreas ilmoitti. -"Hän varjelee rotilta ja hiiriltä."

Ja niin Pelliina saa kuvitella ja maalata Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon oman pyhimyksensä, jonka näkee myös avajaismessuun Syys-Ristin pyhänä Turusta saapunut piispa Arvid Kurki.

Viimeksi maalasin Kakukyllan. Viljamakasiinissa rotat kiipeilivät päälläni ja minua kammotti. Tein Kakukyllasta oman kuvani koska nyt ymmärrän että minusta on tullut rottien pyhimys. Maalasin kuvaan kasvoni ja punaisen kiharaisen tukkani ja kolme suurta rottaa. Yksi kiipeää selkääni pitkin ja sen nimi on Surukatumus sillä se painaa harteitani niin kaun kuin elän. Toinen ryömii vihreän pukuni helmaa ja se on Vihapaha joka nousee kohti sydäntäni mutta kolmas rotta puree sormeani ja se on Kipusärky joka ei ikinä minua jätä. Rottien kanssa elän lopun elämääni olen sen ansainnut ja kuoltuani joudun Helvetin tulijärveen. Kuvasta tuli hyvä mutta kauhea eikä nainen pyhimykseltä näyttänyt vaan kavalalta taikuuksien tekijältä ja nimikin on kuin tietäjällä tai noidalla Kakukylla enkä minä tietenkään pyhimys ole vaan suuri pahantekijä.

******

Minulle tämä kirja antoi paljon. Kuvitteellisen matkan keskiaikaiseen kylään, sen ihmisten eriarvoisuuteen, ennakkoluuloihin, tietämättömyyteen. Ja matkan kirkkomaalausten kauneuteen ja arvoituksiin niiden taustoilla, vähän niin kuin Pelliina ensi kertaa katsellessaan Hattulan kirkon maalauksia, haluten tietää lisää tarinoita niiden takaa.

Kirja oli ensimmäinen Anneli Kannon tuotannosta lukemani kirja  ja todella vaikutuin hänen tekstistään. Se kieli, millä hän kuvaa Hurttalan kylän ihmisten elämää, kuinka suorasukaiselta ja humoristiselta kylän elämä näyttäytyy. Ja ne Anneli Kannon kirjaimin "maalaamat" kuvat noista kirkon kuvista, kiitos niistä.