Herään aamulla huonosti nukutun yön jälkeen. Keitän kahvia ja juon sitä kupillisen tavan vuoksi, vaikka ei se oikein hyvältä maistu ilman sokeria.
Istun ja otan virkkauksen. Odotan postin ja luen aamulehden. Ja niitä kirjeitä ja lappusia tulee harva se päivä. Niissä lukee: "Avaa heti, katso oletko jo voittanut." Taas voit voittaa sitä ja tätä.
Ja siihen kömpii jo ukkokin petiltään ylös. Eläkeläinen hänkin, kuinkas muuten. Neljäkymmentäviisi vuotta oltu talosilla ja lapset jo lähteneet kuka minnekin.
Keitän aamupuuron, otamme lääkkeemme, tiskaan ja koitan vähän siivotakin. Sitten voinkin lähteä vähän ulos. Sitä tulee tehtyä kyllä harvoin. Menen noin kilometrin matkan tyttären uuteen omakotitaloon.
Siellä näkyy ikkunassa pieni iloinen naama. Kohta aukeaa ovi ja pieni poika kurkkii ovesta ja huutaa: "Hei mummi, tule sisälle, ota takki pois. Tule, mennään minun huoneeseen. Istu tähän, tämä on sinun paikka, leikitään. Ota minut syliin. Mikä tämä on, minkä merkkinen auto tämä on?" Loputtomiin uusia kysymyksiä.
Sitten on aika lähteä kotiin. " Hei hei mummi, tule taas illanpäästä, niin leikitään".
Sitten tulee päivällisen laitto. Ukko siellä "rötköttää" mökin parhaalla sohvalla, ruokaa odottaen.
Sitten taas tiskaus ja lääkkeiden otto. Televisiosta katsotaan iltauutisia ja mitä nyt sieltä sattuu tulemaan. Iltakahvi ja taas otetaan verenpaine- ja sydänlääkkeet. Ja taas huonosti nukuttu yö.
Elämä on yhtä "onnimannia", sitä yhtä ja samaa päivästä päivään.
Tätä miettii yksi monista, silti erittäin tyytyväinen elämäänsä ❤️
Äitini Ennan muistelma 1970-luvulta.
Pitkän tauon jälkeen sain aikaiseksi julkaista taas äitini Ennan kirjoittamia muistelmia 💜
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti