Siinä se taas on, ei se sivusta katsele, vaan häätää muut pois.
Aivan kuin se lintulauta hänen yksin ois´.
Se on pähkinänakkeli.
Lintulaudan muut asukkaat, ne hömö- ym. tiaiset, ne jotka siinä asustaneet, istuvat oksalle ja katselevat, kun tuo kaukainen rosvo häärii ja parhaat palat nokkaansa käärii.
Ei kelpaa sille hirven talit, ei poron ihrat, vaan parasta olla pitää. Sitä sian pintaa, onhan silläkin kyllä hintaa.
Vaan vieras on harvinainen, tuo kaukainen kulkevainen.
Jaksaapa takaisin mennä, eihän tuo aina tänne lennä.
Äitini Enna kirjoitti tämän runon 1970-luvun lopulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti