Kun Ruusunen heräsi

 

Simoniemen työväentalo vuonna 1908

Talo tämä kun tehtiin kerran, talkoovoimin se tehtiin vain.  

Ei ollut se huone Herran, oli maailman lasten kai.                         

Kävi talkoissa tyttäret, pojat taloin, kävi piiat ja rengit myös. 

Ja kaikki ne, ken kävi sahalla työs.

Silloin pidettiin tansseja illoin, "Huomenkelloja" näyteltiin. 

Oli kaikilla lystiä silloin, kun talolla tavattiin.

Vaan tulivat vainovuodet, ja  muuttui isäntäväki. 

Oltiin murhemielellä silloin, ei kukkunut "Onnen käki".

Tuli sota ja suojeluskunta, piti taloa hetkisen vain.

Siellä majaili "Musta Nuoli", oli tyttäret kotoa pois. 

Oli isillä, äideillä huoli, missä tyttäret olla vois.

Päättyi sota, sai yksin nyt jäädä talo ja sammui sen lampuista valo.

Kului kolmekymmentä vuotta, se nukkui "Ruususen unta". 

Kai talo tämä tehtiin suotta, se alkoi jo rappeutua. 

Pojat nuo Oskarin kokoiset kivitti ikkunoita huvikseen. 

Pesi oravat vintillä ja kissat nurkissa naukui.

Vaan tulipa kylälle vieras mies, kotoisin mistä, kukapa ties. 

Nosti esille entiset paremmat aatteet, jo heräsi vanhat konkarit.

Taas pidettiin talkoita, sai seinät punaista maalia, joku alkoi jo kitaraa haalia. 

Joku rumpuja päristi, kissat nurkista hätisti.

Tuli ukkoa, akkaa matkojen takaa, alkoi kylälle uusi parempi aika, soi tangon taika.

Tuli kesä, hävisi vintiltä Oravan pesä.

Äitini Enna kirjoitti tämän runon 70-vuotiaalle talolle v. 1978.

Lapsuuteni mummola

Vietin lapsena usein aikaani mummolassa vanhemman veljeni kanssa. Sinne oli kotoani  noin kilometrin matka. Siellä asui myös orvoksi jäänyt serkkupoikani. 

Varsinkin kesäisin siellä kului aika hyvin, kun siellä oli lehmiä ja vasikoita, joita saimme paimentaa. Aamuisin veimme lehmät rautatien takana olevalle laitumelle ja haimme ne illalla kotiin. Sinne oli noin pari kilometriä matkaa ja jos hyvin sattui, niin näimme junan. 

Eräänä iltana, kun odotimme lehmien tulevat veräjälle, näimme junan tulla porhaltavan kaukana. Pojat panivat korvansa rataa vasten ja kuuntelivat, kun rata tärisi. Minä istuin veräjäpuulla. Juuri kun pojat juoksivat pois, juna tuli ja "ruuttasi" kuumaa höyryä poikia kohti. Ne olivat nähneet, kun pojat "vehtasivat" siinä radalla.

Muistan myös toisen päivän, kun päätimme veljeni kanssa lähteä hukuttamaan kissaa. Se oli iso keltakirjava kolli. Se oli mennyt viilihyllylle ja latkinut viilipytyistä päällisen suuhunsa. Kuulimme tätimme sanovan, että se pitäisi tappaa. Niinpä ajattelimme, että meillä on enempi aikaa. Olihan heinäntekoaika ja vanhempi väki oli niityllä. Lähdin veljeni kanssa lähellä olevan ison ojan varteen. Veljeni sitoi narun kissan kaulaan ja narun toiseen päähän ison kiven. Leo kantoi kissaa ja minä kiveä. Nakkasimme ne yhtä aikaa ojaan. Molskis, sinne putosi niin kissa kuin kivikin. Mutta kissa nousi pinnalle ja ui rantaan naru kaulassa. Kivi oli irronnut ja jäänyt ojan pohjaan. Kissa pinkoi erään ladon alle piiloon. Seuraavana päivänä se istui viilihyllyn alla naru kaulassa.

En muista, sattuiko tämä samana päivänä. Väki oli heinäniityllä. Olimme "kotimiehinä", kun mummu oli liikuntakyvytön, reumatismin runtelema, eikä päässyt sängystä mihinkään. Nostettiin istumaan ja laitettiin maata, käännettiin kylkeä ja niin pois päin.

Olimme poikien kanssa pihalla. Pojat ampuivat "piilipyssyllä" ja nuoli lensi katolle. Leo sanoi minulle, että mene sinä hakemaan se pois. Minä tietenkin tottelin, kun olin nuorempi. Ja kun olin tyttö, en tietenkään saanut ampua pyssyllä. 

Kiipesin tikapuita myöten katolle. Olin kai siinä 6-vuotias, en älynnyt pelätä. Kun "piili" oli siinä parin metrin päässä räystäällä, niin lähdin kävelemään. Juuri kun sain nuolesta kiinni, silloin se tapahtui. Minä putosin. Ensin jalat edellä ja onneksi siinä oli portaiden kaidepuu alla. Putosin sen päälle ja siitä pää edellä alas maahan. Ja silloin poikia "vietiin" lähellä olevaan vasikkahakaan.

Tunsin kuinka päätäni huimasi ja mieleeni tuli, että nyt täytyy saada vettä. Juoksin kaivolle. Se oli vinttikaivo, jossa roikkui vesiämpäri. Kurkotin siihen, join vettä ja menin pirtin sänkyyn maata. 

Mummu istui sänkynsä laidalla ja kysyi, että missä pojat on? Sanoin, että ulkona. Olin nukahtanut siihen, heräsin vasta illalla jalat mustelmilla ja pää kipeänä. Väki oli tullut niityltä ja pojat oli vissiin sanoneet, että olin kiikkunut katolle ja pudonnut. Torut minä siitä sain, en kuitenkaan selkäsaunaa, vaikka sitä luvattiin vielä toisena päivänäkin.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuudestaan. 

Lastasin teevilaivassa

Seililaiva Mathilde, kuva Ajapaik Eesti

                                                                                   

Olin 13-vuotias, kun pääsin laivaan töihin. Se oli englantilainen iso puulaiva, Mathilde nimeltään. Se oli tuossa Kallion sahan edustalla ja sinne mentiin tuosta Knihtilän rannasta.

Sellainen iso vene "Juntta" nimeltään lastattiin täyteen akkoja ja "Meriteeri" hinasi sitä venettä. Olin pienikokoinen. Kun niitä oli liika paljon niitä akkoja ja niissä odottavia äitejä, niin niitä ei haluttu ottaa matkaan. Ne alkoi haukkuun minua, että otetaanhan tänne penskojakin. Ja kun siitä ei tullut loppua, niin minä palasin kotiin sillä "Meriteerellä". 

Mutta seuraavana aamuna tuli Kestin Heikki meille, joka oli "tivinä" siinä laivassa, ja sanoi, että nouse sukkelaan Meriteeri vislaa jo rannassa. Ja niin sitä mentiin.

 

Ja kun minä siellä laivan ruumassa laitoin niitä teeviä pinoon, niin se laivan kapteeni tuli siihen viereen ja puhui Heikin kanssa "engelskaa". Minä kysyin, että mitä te puhuitte, niin Heikki sanoi, että "kapu" kysyi, miksi noin pieni tyttö on täällä töissä? Minkälainen koti hällä on? Heikki oli sanonut, että hyvä koti hällä on ja että hänellä on isäpuoli. Kapteeni oli aikonut lähteä meille ja tahtoisi viedä minut kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole lapsia , niin hän veisi minut vaimolleen. Eihän minua olisi kotoa päästettykään.

Ja jos minä olisin hänen matkaansa lähtenyt, niin en minä tätä nyt kirjoittaisikaan. Sillä se laiva upposi menomatkallaan kovassa myrskyssä ja miehistö meni mukana.
                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        .                                                                                                                                                                                                                                                                Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1980-luvulla.                                                                                                                                                                                     

                                                                                       

Kesäni Kallion sahalla

Olin vuonna 1924 14-vuotias. En ollut vielä rippikoulua käynyt, kun minut pantiin töihin Kallion sahalle, joka oli kolmen kilometrin vesimatkan päässä Simoniemen kylän rannasta. 

Muistan hyvin sen aamun, jolloin äitini herätti minut lähtemään sinne töihin. Hän oli jo laittanut valmiiksi eväskorin, jossa oli voileipiä, kananmuna ja pieni maitopullo. Nousin tietenkin vastahakoisesti ylös, kun nukutti niin makeasti. Mutta ei auttanut, vaan oli noustava ylös. Rannassa odotti MERITEERI, joka lähti "prutkuttamaan" kohti Kallion sahaa. Eräs nainen sanoi minulle, että tule mukaan. Mennään tuonne lautatarhalle. Sinne tuli pomo ja sanoi mitä minun pitäisi tehdä. Jouduin ns. "rullamokiksi". Siellä oli sellaiset pitkät puurännit ja rannassa oli möljän vieressä Proomu, johon lastattiin puutavaraa retille vietäväksi. Siellä se lastattiin ulkomaille meneviin valtamerilaivoihin,"seililaivoihin". Miehet kantoivat lautatapulista kuivaa lautaa ja lankkuja lastausränniin. Rännissä oli sellaiset rullat joita pitkin puut menivät, kun me annettiin niille käsin vauhtia. Akkoja ja pojankloppeja seisoi aina jonkun matkan päässä toisistaan rännin vierellä. Mutta ei yhtään niin pientä kakaraa, kuin minä olin. Ja kyllä siellä kuuli rivoa puhetta, mutta annoin sen mennä toisesta korvasta ulos. Olin pienikokoinen ja hirveän ujo. En uskaltanut puhua kenellekään "halaistua sanaa".

Kallion saha

 

Kun sitten sahan pilli vihelsi ruokatunnille, kaikki lähtivät kuka minnekin. Jäin yksin ja menin lautatapulin alle syömään eväitäni. Kun olin syönyt, kävelin Pirttisaareen. Äiti oli pannut pari markkaa nenäliinan solmuun ja se oli minulla esiliinan taskussa "taipperineulalla" kiinni. Meni siellä yhteen "pytinkiin". Siellä asui Talviska, joka myi "limunaatia" ja nisua. Ostin limunaatipullon ja "nisukiivun" ja menin portaille syömään. Sitten vein tyhjän pullon sisälle ja lähdin takaisin lautatarhalle. Sinne olivat jo toiset tulleet ja samassa pilli alkoi ulvoa ja alettiin töihin. Kello neljä pilli vihelsi taas  ja päästiin lähtemään kotiin. Se oli ensimmäinen päivä ja seuraavana aamuna taas herätys ja ylösnousu. Kyllä minulla oli seuraavana päivänä oikea olkapää kipeä ja käsi tikkuja täynnä. Äiti sanoi, että kyllä se siellä paranee, missä on tullutkin. Eräänä aamuna menin niin aikaisin rantaan, että sinne ei ollut tullut vielä muita töihinmenijöitä. MERITEERI oli jo tullut. Kiipesin siihen ja istuin penkille. Siinä oli lämmittäjä ja kippari, joka oli aika hävytön suustaan. Kova puhumaan ruokottomuuksia ja kiroilemaan. Kun hän näki, että minä olen yksin, alkoi hän laulaa hoilottaen: " Pieru se poltti pillusta villan". Sekös minua hävetti. Meinasi aivan itku tulla, kun hän vielä ilkikurisesti välillä vilkaisi minua. Onneksi siihen tulivat muutkin töihinmenijät. Ja maalaiset toivat Kallioon menevät "maitopäälärit" ja päästiin lähtemään. Sitä samaa rataa meni kaksi viikkoa ja koitti tilipäivä. Ukot kävivät konttorista hakemassa tilipussinsa ja sanoivat, että menehän tyttö sinäkin hakemaan tilisi. No minä menin ja sanoin nimeni. Mutta eihän siellä ollut minun nimelläni tiliä. Oli kyllä isäpuoleni sukunimellä, mutta etunimikään ei ollut minun. Annettiin se minulle ja sanottiin, että kyllä se on sinun tilisi. Otin sen ja panin esiliinan taskuun ja "taipperineulalla" taskun kiinni. Kun oli ruokatunti, lähdin Pirttisaareen, missä oli tilimarkkinat.

 

Kallion sahan Pirttisaari

                                                 

Minulla oli nenäliinan mutkassa se kaksi markkaa, joilla ostin "sorttikauppiaalta" uuden nenäliinan. Siinä oli valkoisella pohjalla mustia pilkkuja ja punaiset reunat. Se oli kaunis nenäliina. Eräänä aamuna pomo tuli työmaalle ja sanoi Puolasen Olgalle, että pitäisi mennä Sysimölle töihin. Koivuluodon saaressa poltettiin miiluissa rimoista hiiliä sahan pajalle. Kun minun olisi pitänyt jäädä yksin ukkojen kanssa, niin lähdin Olgan matkaan. Menimme Sysimölle, jossa Olga joutui nostelemaan pitkiä "losurimoja" miilulle. Hän sanoi minulle, että mene sinä takaisin tarhalle. Et sinä jaksa näitä nostella. Lähdin takaisin. Pomo tuli minua vastaan sahan luona ja kysyi, mistä sinä tulet? Enhän minä sinua miilulle käskenyt, mene tarhalle. En mennyt tarhalle, vaan lähdin ponttoonisiltaa pitkin Pihlajakariin, jossa isäpuoleni oli tekemässä proomuja. 9-vuotias veljeni oli tervaamassa niitä ja ne olivat lähdössä maihin soutuveneellä. Minä valehtelin, että pomo oli lähettänyt minut miilulle, mutta en minä jaksa siellä olla. Niin pääsin kotiin kesken päivän. Kun oltiin puolimatkassa veljeni riisui vanhat tervaiset kengät jaloistaan ja sanoi, että mihin nämä pannaan. Isäpuoli sanoi, että heitä mereen ja sinne ne upposivat. Oli ne niin hyvin tervattu, että siellä ne ovat vielä tänä päivänäkin. No, valheella on lyhyet jäljet. Isäpuoli oli ottanut asiasta selvää ja passitti minut takaisin töihin. Eräänä päivänä nousi niin ankara myrsky, että Meriteeri ei uskaltanut lähteä viemään työväkeä maihin. Siellä me istuttiin rantakivellä ja odotettiin FRAMia. 

Fram

Mutta kun sitäkään ei kuulunut,kaikki lähtivät hakemaan yösijaa tuttaviensa luota. Minulle tuli hätä, että tännekö minä jään yksin.Meni sahalle. Siellä oli töissä eräs Riitu, joka oli joskus asunut meidän keittiössä. Hän oli "Ameriikan leski". Hänellä oli kaksi tyttöä, vähän minua vanhempia. Sain sanotuksi Riitulle, että saanko minä tulla teille yöksi, kun paatti ei vie maihin. Riitu sanoi: "Mene lapsirukka sinne. Meillä ei äitis kanssa ole ollut sanaharkkaa koskaan. Siellä on tytöt kotona. Kyllä sinä sovit sinne komeron lattialle nukkumaan". En saanut paljon nukuttua koko yönä, kun siellä oli niin ahdasta. Aamulla satoi kovasti vettä. Riitu sanoi: "Ei siellä olla töissä, kun sataa vettä. Mene aamupaatilla maihin. Se lähtee kohta". Menin möljälle, jossa FRAM oli lähdössä. Pidin "rokulipäivän". 

Niin kului kesä. En tiedä, mitä sinä kesänä tienasin. En aukaissut yhtään tilipussia. Eihän ne olleet minun nimellä. Kulutin päivässä ne kaksi markkaa "limunaatiin ja pullakiivuihin".  Kun tulin kotiin, niin aina oli lämmin ruoka valmiina. Olihan äiti aina kotona.

                                                                                                   

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman lapsuutensa kesästä 1980-luvulla.

Elämää Perämeren rannalla 1920-luvulla

Tämä alkaa 1920-luvun alkuvuosilta. Tämä Simon kunta sijaitsee täällä Pohjanlahden pohjukassa, jota sanotaan Perämereksi. Täällä lähellä rantaa on kirkko ja työväentalo, noin 500 metriä toisistaan. Kylän edustalla on useita saaria, joista yhdellä sijaitsi Kemi-yhtiölle kuuluva Kallion saha.

Isäni oli kuollut vuonna 1917 ja olin saanut isäpuolen v. 1920. Olin silloin 11-vuotias. Isäpuoleni opetti minut kutomaan verkkoja. Hän kulki Kallion sahalla töissä ja vapaa-ajat kalasti mm. lohia. 

Ja niitä saatiin silloin. Ei ollut yhtään kesäistä päivää, että ei olisi ollut lohta ruokapöydässä. Jopa kyllästymiseen saakka. Yksikin kesä oli niin hyvä lohikesä, että isoimpien talojen emännät kulkivat seuraavan talven uusi musta "plyyssitakki" päällä.

Työväentalo sijaitsi aivan kotini lähellä. Olin saanut käydä siellä kesäjuhlissa ja teattereissa. Siitä on jo yli viisi vuosikymmentä. Siihen aikaan kulki kiertäviä teatteriseurueita. Kun kotoani annettiin näyttelijöille yösija, niin me saimme vapaaliput teatteriin. Näyteltiin Liitupiiriä, Jeppe Niilonpoikaa, Regina von Emeritsiä, Bajadeeriä ym. Tosin meille ei voitu majoittaa kun yksi pariskunta tai saattopa olla "susipariki" joskus. Ei meillä ollut antaa kuin yksi kamari, jossa oli yksi sänky. Ja meidän paras lakana siinä, jossa virkattu pitsi. Siinä luki: "Nuku suloisesti". 

Olin täyttänyt jo 18 vuotta, mutta tansseihin en ollut saanut mennä. Kyllä minua kovasti halutti mennä, varsinkin kesäiltoina. Sieltä kuului haitarin soitto meidän pihalle ja näin, kuinka sinne "lappoi" väkeä. Tyttöjä ja poikia, jotka olivat minua nuorempiakin. Isäpuoleni, jota kutsuimme sedäksi, sanoi, että sinne et mene kenkiä kuluttamaan. 

Mutta sitten minä keksin keinon, miten pääsen sinne. Oli nimittäin niin, että naapurissa asui pariskunta Helli ja Aarne. Aarne kulki sahan hinaajalla töissä ja joutui joskus olemaan öitä poissa kotoa . Minä sain kulkea Hellin yökaverina, niin sanottuna "pörönpönkkänä". Ja Helli opetti minut tanssimaan.

Ja kerran sattui niin onnellisesti, että talolla oli tanssit ja Aarne oli töissä. Me päätettiin Hellin kanssa, että nyt jos koskaan.

Setä oli päivällä töissä ja minä "hiissasin" pyhävaatteeni Hellin komeroon. Minun äitini tuli katsomaan, että mitä sinä niitä vaatteita tänne "hyyssäät". Minä sanoin, että me mennään illalla talolle tanssimaan. Äiti sanoi,että mene vaan, olethan sinä jo siinä iässä. Hän on ollut naimisissa jo 17-vuotiaana.

Niin sitä sitten mentiin talolle, kun ilta tuli. Helli lainasi minulle lippurahan. Ostettiin luukulta liput. Haitari soitti "Villiruusua" ja lattia oli jo tupaten täynnä tanssijoita. Sinne sekaan vaan "valssaamaan".

Ei siinä tarvinnut toista peliä "akkaparilla" tanssia. Kyllä kävi tuuri, ei viety vierestä. Ihan joka pelin sain mennä letit suorina. Pojat haki, tutut ja tuntemattomat. Minun vanhempi velipoika Leo soitti siellä haitaria. Kun soitettiin loppumarssi "Vapaa Venäjä", niin hän toi haitarin minulle ja sanoi, että vie tuo kotia, hän menee saatille ja tulee myöhemmin.

Sattui sitten niin, että Aarne olikin tullut kotiin ja minä läksin haitarin kanssa kotia.

Simo oli ns. lestadiolaispitäjä ja täällä pidettiin joka kesä kolmipäiväiset suviseurat eli "isot seurat". Silloin oli justiin se seura-aika. Kirkosta kuului virret ja saarnat meidän pihalle asti. Ja kun minun isäpuoli oli kotoisin Kuivaniemeltä, joka on naapurikunta, niin hänen sukulaiset ja tuttavat tulivat junalla tänne seuroihin. He olivat sen kolme päivää kirkossa ja meillä yötä. Ja sinä yönä heitä oli 13 henkeä meille majoitettuna ja minunkin peti oli annettu niille. Täällä pohjoisessa oli silloin tapana pestä navetat ja kalkita seinät aina kesäksi. Silloin ennen oli kesät paljon pidempiä, kuin nyt ja myös lämpimämpiä. Asuttiin kesät navetoissa ja nukuttiinkin siellä.

Niinpä minä suunnistin sinne haitari selässä. Mutta kun avasin eteisen oven, niin siellä makasi ukkoa ja akkaa "sikin sokin". Toiset kuorsasivat sikeässä unessa ja  toiset vilkaisivat minua ja hokivat "herra jeesus kiitetty". Ja navetan lattia oli ihan täynnä, eipä tahtonut jalansijaa löytää. Mutta siellä perällä oli kanakoppi, jossa minun 10-vuotias veljeni nukkui. Sieltä minä löysin "kylensijan" siksi aamuyöksi.

Mutta se aamuherätys. Se oli taas toinen juttu, kun ne seuravieraat haukkui minut syntisäkiksi ja saarnasi parannusta, tuomitsivat suoraan helvettiin. Ja sai siinä äitikin osansa, kun ei ollut osannut kasvattaa tytärtään "herran nuhteessa".

Mutta minähän olin vielä nuori. Huomenna jatkui vielä seurat ja taas oli talolla tanssit. Olihan siellä seuroissa nuoriakin päivällä ja illalla ne tuli tansseihin.

Siitä tanssimatkasta se alkoi se villitys ja sieltä talolta ei pitänyt enää mikään minua pois. Kyllä minä itseni sinne aina jotenkin järjestin.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän muistelman 1970-luvulla.

 

Metsässä

 

Kuljen metsässä yksin, etsin lapsuuteni polkuja. 

Niitä en enää löydä. Ne on kai kasvaneet umpeen ja metsä on kasvanut niitten ylle. 

Pelkään eksyväni.

Muistan, kun kuljin siellä lapsena. Tunsin jokaisen kiven ja kannon jolle istuin levähtämään, kun täysi marjakori tuntui painavalta.

Istuin ja kuuntelin tuulen huminaa ja lintujen laulua. Ja usein sade yllätti, mutta se tuntui niin hyvältä ja lämpimältä.

Pidin metsästä silloin. Halusin viipyä siellä kauan, en pelännyt mitään.

Nyt pelkään. En uskalla mennä kauas. Olen kai tullut vanhaksi. Pelkään eksyväni. En löydä tuttuja polkuja.

 

Äitini Enna kirjoitti tämän runon v. 1977.

Outo lintu

 

Siinä se taas on, ei se sivusta katsele, vaan häätää muut pois. 

Aivan kuin se lintulauta hänen yksin ois´. 

Se on pähkinänakkeli. 

Lintulaudan muut asukkaat, ne hömö- ym. tiaiset, ne jotka siinä asustaneet, istuvat oksalle ja katselevat, kun tuo kaukainen rosvo häärii ja parhaat palat nokkaansa käärii.

Ei kelpaa sille hirven talit, ei poron ihrat, vaan parasta olla pitää. Sitä sian pintaa, onhan silläkin kyllä hintaa. 

Vaan vieras on harvinainen, tuo kaukainen kulkevainen.           

 Jaksaapa takaisin mennä, eihän tuo aina tänne lennä.

                                              

                                                

Äitini Enna kirjoitti tämän runon 1970-luvun lopulla.